Katseeseen kätketty (Secret in their Eyes)

Muistan ennen elokuvan julkaisua, kuinka suuri juttu oli, että Julia Roberts ja Nicole Kidman tähdittäisivät elokuvaa yhdessä. Molemmat olivat vakiinnuttaneet itsensä valkokankaiden kiintotähdiksi melkein 30 vuotta sitten, mutta eivät olleet aiemmin työskennelleet yhdessä, vaikka samojen ihmisten kanssa olivatkin tekemisissä melkein yhtenään. Harmi vain, että niin kauan odotettu kollaboraatio oli niin suuri pettymys niin monella tasolla.

Ensinnäkin elokuva on siis täysi tusinatuote - jotain, minkä pääosissa yleensä nähdään vähän vähemmän tunnettuja tähtiä. Toiseksi elokuva ei ota hyötyyn ollenkaan sitä, että pääosissa on nämä kaksi karismaattisinta tähteä, mitä maa päällään kantaa. Ja kolmanneksi elokuva ei edes anna heidän vaihtaa kahta sanaa keskenään.

13 vuotta sitten Julian tytär murhattiin, työkaveri Chiwetel hermostui ja käytti seuraavat 13 vuotta syyllisen jahtaamiseen. Elokuva tietysti huipentuu verilöylyyn, kostoon, kalavelkojen maksuun. Nicole Kidman näyttelee pomonaista.

Elokuva on periaatteessa puhdas. Tunnelma on nyt suht koht harkittu. Mutta onpa unelias elokuva. Kertoakseen niin raa'asta tarinasta, on kerronta kuitenkin todella vaisua ja laimeaa. Alun jälkeen samoihin tunnelmiin ei oikeastaan enää palata. Elokuva taantuu Chiwetel Ejioforin tuijottamiseen, kun tämä huitoo menemään kuin mikäkin amatööri. Ajoittain hänen touhunsa yltyivät melkein jopa koomisiksi. Kertokaapa te fiksummat, että jos yrittäisitte napata pahiksen julkisella paikalla, sen jälkeen kun olette käyttäneet hirveästi aikaa ja vaivaa hänen jäljittämiseen, niin huutaisitteko kilometrin päästä pahiksen nimeä niin, että hän varmasti ehtii pinkaista pakoon?

Lisäksi en voi sietää Ejioforin näyttelemistä. En ole koskaan ymmärtänyt hänen hehkutustaan. Tai ymmärrän, mutta pidän sitä säälittävänä, että ihmiset eivät jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen itse vähän paremmin, kuinka huono Ejiofor oikeasti on. Hänen näyttelemisensä perustuu pelkästään yliteatraalisuuteen ja mahtailemiseen - huutamiseen, raivoamiseen ja ulkoisiin show-off elementteihin - sen sijaan, että hän rakentaisi hahmolleen sisäistä maailmaa, persoonaa, psyykettä, motiiveja, salaisuuksia, skeemoja yms. Eli toisin sanoen hän edustaa kaikkea, mitä inhoan huonosta näyttelemisestä. Minulla ei ole koskaan mitään hajua, kuka hänen hahmonsa oikeasti on. Ja se voi olla haitallista esimerkiksi silloin, kun minun pitäisi ymmärtää, miksi toinen hahmo on rakastunut hänen hahmoonsa.

Suurin pettymys tulee tietysti siitä, että tämä on se elokuva, jota elokuva-yleisöt ovat odottaneet sen kolmekymmentä vuotta - kaksi suurinta naispääosan esittäjää Hollywoodissa viimein yhdessä. Ja heidän hahmonsa ovat vielä täysin badass-hahmoja, jotka pystyisivät kannattelemaan elokuvaa keskenään täysin ilman Ejioforin turhaakin turhempaa elvistelyä. Mutta sitten heidät typistetään täysin koristeiksi, seinän viereen seisomaan suureksi osaksi elokuvan kestoa. Parhaimmat kohtaukset tulevat ehdottomasti juuri Kidmanin ja Robertsin taholta. Kidmanilla on todella sairas kohtaus elokuvan puolivälin paikkeilla, jossa hän mahtavasti repii tunnustuksen salakavalasti pahikselta. Ja Roberts on äidin raivon personifikaatio ja vetää hahmonsa äärimmäiset tunteet todella kylmäävästi. Mutta hänetkin unohdetaan puoleksi elokuvaa jonnekin yksin toikkaroimaan. Siinä vaiheessa, kun Kidman huikkaa elokuvan loppupuoliskolla Ejioforin hahmolle, että "ole turvassa", kun tämä siintää omaan seikkailuunsa jättäen naisensa turvaan, teki mieli heittää televisio ulos ikkunasta. Ei näin.

 ...=)

Mother's Day (Mother's Day)

Kiva, vaikkakin vähän teennäinen, romanttinen elokuva, jossa juonen rationaalisuutta tai realistisuutta ei kannata jäädä liikaa ihmettelemään. Vaikka vaikuttavia näyttelijöitä iso pakka, pitkän korren vetää mielestäni Julia Roberts.

...=)

Larry Crowne - Uusi mahdollisus (Larry Crowne)

Jos minä olisin jonkun elokuvastudion päällikkö ja minun pitäisi päättää elokuvista, jotka saavat rahoituksen, niin minä olisin laskenut rahani tämän elokuvan päälle. Oikeasti kun sitä ajattelee, tällä elokuvalla pitäisi olla kaikki mahdollisuudet. Pääosassa on Julia Roberts, jolla ei juuri flopannutta elokuvaa sitten 90-luvun ole. Jos elokuvaa tähdittää Julia Roberts, se on jo menestynyt. Sitten toisessa pääosassa ja elokuvan nimirolissa on Tom Hanks, maailman menestynein ja eniten rahaa elokuvayhtiöille tuottanut mies, jonka elokuvia on katsottu yli neljän miljardin dollarin edestä. Lisäksi hänellä on menestyshistoria elokuvien nimirooleista, onhan hän voittanut Oscarinkin sellaisesta (Forrest Gump). Lisäksi kyseessä pitäisi olla tunnelmallinen romanttinen komedia -tyylilaji, jossa molemmat Roberts, että Hanks ovat aikaisemminkin valloittaneet. Lisäksi Roberts näyttelee opettajaa ja mielestäni hän oli ehkä uransa parhaimmillaan opettajana vuoden 2003 elokuvassa Mona Lisa Smile. Siksi onkin niin ihmeellistä, kuinka huono tämä Hanksin vielä ohjaamakin draamaelokuva on.

Mutta ei hätää, sillä ilmeisesti joku elokuvan teatterissa nähnyt oli sieltä poistuttuaan ottanut yhteyttä Hanksiin ja pyytänyt rahojaan takaisin. En ihmettele, mutta ihmettelen sitä, että Hanks oli maksanut tälle miehelle elokuvalipun verran rahoja takaisin! Jos siis kadut elokuvan katsomista, eikun mailia Tompan suuntaan.

...=)

Teräskukat (Steel Magnolias)

Julia Roberts sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa tästä vuoden 1989 leffasta. Oscarit rakastavat sairauksia. Steel Magnolias on kuitenkin kaikesta huolimatta varsin kevyttä ja siirappista viihdettä, jossa pikkukaupungin naiset elävät elämäänsä. Onhan se vallankumouksellista, että näin moni nainen on yhden elokuvan pääosassa. Ei tällä muita ansioita kyllä ole. Varsin viihdyttävää katsottavaa, mutta ei se kyllä pyörää uudelleenkaan keksi.

The Normal Heart (The Normal Heart)

Aina välillä tulee vastaan niin tärkeitä tarinoita, että ne ovat luotu julistettaviksi. 

Yhdysvaltain homoyhteisöä kohtasi 80-luvulla uudenlainen epidemia, myöhemmin HI-virukseksi paljastunut "rutto" oli tuhoisa tauti tappaen tuhansia ilman, että valtavirta halusi edes myöntää tartunnan olemassaoloa. The Normal Heart sijoittuu tähän ajan jaksoon, jolloin rohkeat naiset ja miehet kamppailivat saadakseen taudille oikeanlaista huomiota, pelastakseen itsensä ja toisensa varmalta kuolemalta. Käsittääkseni Larry Kramer kirjoitti alkuperäisen näytelmän The Normal Heart perustuen omiin kokemuksiinsa Gay Men's Health Crisis-järjestön perustamisesta. Teos ei kuitenkaan ole täysin omaelämäkerrallinen. Kramer on Oscar-ehdokkuuden ansainnut (Women in Love (1969)) käsikirjoittaja sekä ollut ehdolla myös Pulitser-palkintoon. Näytelmä, johon tämä tv-elokuva perustuu ilmestyi jo vuonna 1986.

     Koska tämä draama perustuu teatterinäytelmään, ovat kohtaukset hieman yliampuvia, ylidramaattisia ja liian teatraalisia ja elokuvan rytmi muistuttaa täysin teatteriesitystä. Tämä ehkä ottaa joistakin kohtauksista tietyn terän pois, kun olemme jo nähneet jokaisen hahmon pitävän oman huutoesityksensä, useita kertoja. Siitä huolimatta kyseessä oli ehkä elämäni nopeimmat ja vaikuttavimmat kaksi tuntia. Ehkä kyse on siitä, että tämä on tv-elokuva, jossa elokuvantekijöille mahdollistuu paljon suuremmat vapaudet saada katsojasta irti jokainen mahdollinen tunne, sen sijaan, että täytyisi keskittyä elokuvan arkin rakentamiseen tai elokuvastudion miellyttämiseen. Mutta loppujen lopuksi tämän tv-draaman vahvin puoli on sen viesti. Ketään ei voi olla niin kylmäsydämminen tai kyyninen että pystyisi kääntämään selkänsä tämän luokan julistukselle. Näiden ihmisten kohtelu tuolloin, 80-luvulla, AIDS-epidemian riehuessa on sydäntä riipaisevaa. Miten ihmiset pystyivät vain kääntämään katseensa ja olemaan auttamatta?

"näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä"

     Yhteenvetona, The Normal Heart on rytmiltään yliteatraalinen, mutta sen taiteellisesti toteutettu rakenne on koskettava ja vaikuttava, puhumattakaan sen aiheesta. Tällöin tietenkin on myös näytteljöillä elämänsä tilaisuus päästä tulkitemaan koko skaala tunnetta. Tähän jokainen The Normal Heartin näyttelijä kykeenkin. Jokaisella hahmolla on tilaisuus päästä esiin ja kukaan ei jää juuri toissijaiseksi hahmoksi. Elokuva on roolitettu täydellisesti ja näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä. Kaikki näyttelevät toistaan paremmin.

     Mark Ruffalo en elokuvan päähenkilö, Ned Weeks, etäisesti Larry Krameriin perustuva hahmo, joka on näytelmäkirjailija. Hän perustaa Gay Men's Healt Crisis-järjestön ja on sen vimmaisin puolesta puhuja. Lopulta hänen kamppailunsa käy niin rankaksi, että se käy haitaksi järjestölle. On tiedettävä milloin huutaa ja milloin puhua hiljaa, aina ei voi huutaa ja siihen Ned sortuu. Hän on epätoivoinen, koska haluaa nähdä tilanteen paranevan ja ihmiset kääntävät hänelle selkänsä. Ruffalon näytteleminen on sulavaa. Hän on ehdottomasti yksi parhaita miesnäyttelijöitä tällä hetkellä Hollywoodissa. Etenkin elokuvan alku, jossa hän tulkitsee hahmon luonnetta on äärettömän syvällistä tulkitsemista. Loppupuolella, hän joutuu todella varomaan itsensä kanssa, jotta ei sorru ylidramaattisuuteen, mutta loppujen lopuksi selviää tästä vaikeasta roolista kunnialla.

     Julia Roberts on ehkä elokuvan häikäisevin näyttelijä, sillä hänellä on harvinainen kyky tehdä syvällistä tulkintaa elokuvarooleissaa siten, että kukaan muu ei siihen pysty. Hän osaa olla yhtäaikaa vaikuttava, palava ja syvällinen ja aito. Hän ei varmaan edes pystyisi teatraalisuuteen, sillä hänen työnsä on niin monitahoisen sulavaa, että hän ei tulkitse vain yhtä mielialaa, vaan hahmoa. Hänen näyttelemä lääkäri Emma Brookner, on yksi anoita sairautta tutkivia lääkäreitä. Hän on itse sairastanut polion ja siksi pyörätuolissa. Robertsin eläväinen tulkinta hahmon olemuksesta on syvällistä näyttelemistä.

     Taylor Kitsch on nerokas. Hän on täydellisen dramaattisen näyttelijän ruumiillistuma. Hän saa roolihenkilöönsä niin laajan kattauksen tunnetta, hän tekee siitä kolmiuloitteisen ja aidon. Hän on Ned Weeksin ystävä ja Gay Men's Health Crisis-järjestön perustajajäseniä ja sen presidentti. Kitsch on ennakkoluuloton, peloton, avoin ja jatkuvasti ajan tasalla. Hän on valpas näyttelijä ja hänestä huokuu aitoa omistautumista. Ainoa asia, mikä ehkä estää hänen hahmoonsa uskomista, on että hän on kuin suora kopio Skyfallin Javier Bardemin esittämästä Raoul Silvasta.

     Jim Parsons on myös tulessa. Hän on häikäisevä näytteljä, joka ei pelkää tehdä hahmoja henkilökohtaisesti. Hän heittää itsensä likoon sataprosenttisesti ja siten lopputuloksesta tulee virheetön. Enemmän kuin virheetön, sillä Parsons ei tyydy näyttelemään vuorosanoja, vaan hioo roolihahmosta aitoa, syvällistä henkilöä, joka odottaa hänen tulkintaa herätäkseen eloon. Matt Bomer on omistautunut rooliinsa Nedin rakastajana, sillä hänen fyysinen muodonmuuton on ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mutta hän onnistuu vastaamaan emotionaalisesti tähän fyysiseen näyttelemiseensä koko rahalla, sillä hänen hahmonsa on koskettava, tunteisiin vetoava ja inhimillinen. Olin myös positiivisesti yllättynyt kun näin House of Cardsissa itsensä läpi lyöneen Corey Stollin hänelle sopivassa roolissa. Hän on lahjakas näyttelijä, joka on ennakkoluuloton, hyvin heittäytyvä ja läsnä.

     The Normal Heart on yksi moniulotteisimpia, vaikuttavimpia, koskettavimpia ja parhaiten näyteltyjä tv-elokuvia, joita olen nähnyt. Tämä on elokuva, joka on katsomisen arvoinen.

Tulikärpäsiä puutarhassa (Fireflies in the Garden)

Tulikärpäsiä puutarhassa on juuri miltä se kuulostaa - hieman lattea, liikaa yrittävä, ohiampuva draama.

Dennis Leen käsikirjoittama ja ohjaama draama valmistui vuonna 2008 tähtinään Julia Roberts, Willem Dafoe, Ryan Reynolds, Hayden Panettiere, Emily Watson ja Ioan Gruffudd. Tarina kertoo Taylorien perheestä - isä, Charles (Willem Dafoe) on poikaansa Michaelia (Ryan Reynolds) dominoiva kirjailija ja opettaja, jonka vaimo Lisa (Julia Roberts) on puolestaan rakastava äiti, jolla on kuitenkin suhde miehensä kollegan Addison Wesleyn (Ioan Gruffudd) kanssa. 

Kertomatta yhtää mistään, onnistuu tarina silti jättämään aukkoja, sillä takaumien kautta opimme, että vaikka ne julmuudet, joilla Charles poikaansa kidutti, loppuivat jossain vaiheessa. Välit paranivat ja isä lupasi yrittää saada paremman suhteen poikaansa. Sitten kun hyppäämme vuosikymmeniä tulevaisuuteen, on jostain syystä isän ja pojan välit huonot. Tähän katsoja löytää syyn siitä, että Charles oli huono isä pojalleen varhaisessa lapsuudessa - tämän takaumat todistavat, mutta kun elokuva etenee, todistaa takaumat myös sen, että heidän välit korjautuivat. Tämä on ison luokan kämmi Dennis Leen käsikirjoituksessa.

Toisaalta, on vain sopivaa, että juonesta löytyy näin iso aukko, sillä se ei laske elokuvan tasoa yhtään. Muutenkin täysin lattea ja tunnelmaton - suoraan sanottuna tylsä draama onnistuu kertomaan paljon, kertomatta yhtään mistään. Meille ei jää elokuvan lopussa yhtään enemmän käteen, kuin mitä alussa. Emme onnistu saamaan yhtään syvällistä hetkeä, aina niin melodramaattisesta juonesta huolimatta. Ja ne hetket, joissa olisi mahdollista kehittyä joksikin dramaattisemmaksi, sortuu kuvaus kliseiseksi, käsikirjoituksen ja näyttelemisen lisäksi. Elokuvan tunnusmusiikki on kyllä harvinaisen hyvä. Häviämättömän kaunis pianoriffi jää soimaan korviisi ja saa sinut iskoistumaan elokuvan tunnelmaan. En kuitenkaan pidä tunnelmasta, sillä se on pilattu ylisiirappisella maneerilla - sadepisaroiden kuvaamisella, johon kuvaus kerta kerran jälkeen leikkasi - kuten todettu, yritystä on aivan liikaa.

Roolitus elokuvassa on täysin pielessä. On vaikea keskittyä elokuvaan, kun täytyy miettiä, kuka on kuka. Menneisyyden näyttelijät ovat täysin erinäköisiä tulevaisuuden vastinpariensa kanssa, lukuun ottamatta niitä näyttelijöitä, jotka jostain syystä ovat samat, kuin nykyisyyden kohtauksissa. Eli siis osa näyttelijöistä näyttelee itseään nuorena ja vanhana (maskeerattuna), mutta osa on korvattu nykyisyyden kohtauksissa toisilla näyttelijöillä. Miksi, sitä en tiedä. 

Esimerkiksi Emily Watson ei näytä pätkääkään Hayden Panettierelta. Sen kuitenkin sanottuani, Hayden Panettiere on upea. Hän tuo elokuvaan paljon syvyyttä, valoa ja nostaa sen tasoa hieman. Hän hallitsee roolinsa ja erityisesti kohtaus, jossa hän yrittää saada selville, miksi Michael ei pysty syömään hänelle tarjottua ruokaa, on upea taidonnäyte, tältä sympaattiselta, älykkäältä näyttelijältä. Willem Dafoe ei paljon roolissaan pysty. Hän menee toisesta ääritunteesta toiseen ja on ontto. Hän ei pysty tulkitsemaan syvällisiä tunteita juuri ollenkaan ja keskittyy turhanpäiväisiin, ilmiselviin ja stereotyyppisiin eleisiin. Ryan Reynolds on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä ja Emily Watson keskittyy niin paljon olemaan vakava, että hän melkein unohtaa näytellä aitoutta.

Tulikärpäsiä puutarhassa on yltiötunnelmainen, mitäänsanomaton draamaelokuva, joka ei onnistu juuri missään. Näyttelijät on väärin roolitettu, juoni turhanpäiväinen ja lopputulos on lattea.

Notting Hill (Notting Hill)

Tämä Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittämä kaikkien aikojen romanttinen komedia varmasti sulattaa kyynisimmänkin sydämen.

Julia Roberts on suosittu elokuvatähti Anna Scott, joka tapaa Lontoossa ollessaan köyhän matkakirjakauppiaan Hugh Grantin esittämän William Thackerin, he rakastuvat, mutta onnistuuko rakkaussuhde kahden näin eri maailmoista tulevan ihmisen välillä? Voi kyllä. Elokuva on minun mielestäni loistava! Yksi kaikkien aikojen parhammista. Virheitä siinä on paljon, juoni on kliseinen ja ennalta-arvattava, elokuva on epäuskottava ja saa köyhän kirjakauppiaan elämän näyttämään valoisammalta mitä se oikeasti olisikaan. No joka tapauksessa, mikään näistä ei haittaa sillä elokuva on aivan loistava. Se ottaa sinut mukaasi, hurmaa lämpimillä hahmoilla ja saa toivomaan onnellista loppua. Ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa.
     Tarina on kuitenkin mielestäni uskomattoman rikas. Se yhdistettynä Hugh Grantin koomiseen osaamiseen ja persoonaan saavat siitä henkeä salpaavaan kokemuksen. Kohtaukset kuten Thackerin mennessä ensin tapaamaan Annaa, hän joutuu teeskentelmään olevansa toimittaja ja hänen esittämät kysymykset ovat naurettavan hauskoja. Tai kun William vie pikkusiskonsa syntymäpäiville ystäviensä luokse, tilanteen koomisuus - suuri elokuvatähti vastaan tavalliset pulliaiset Lontoosta. Tai kun William ja Anna murtautuvat lukittuun puutarhaan, Annan sujuvasti kiiveten portin yli ja Williamin kompuroivan hädin tuskin sen yli. Tai oikeastaan kerronpas kaikki elokuvan kohtaukset. Elokuva saa sinut rakastumaan hahmoihin, Annaan ja Williamiin, elokuvaan itseensä ja rakkauteen. Onnellisiin loppuihin, kliseisiin juonikuviohin, elämään.
     Ohjaaja Roger Mitchell käyttää loistavasti hyväkseen valaistusta, musiikkia - eritoten Ronan Keetingin When You Say Noting At All - hän rakentaa kohtauksista mielenkiintoisia, käsikirjoituksen avulla syvällisiä ja sympaattisia kuin unesta tai fantasiasta - siksi epäuskottavuus - siksi taas: mitä väliä? Tämä on juuri niitä elokuvia, jotka saavat elokuvallisuudesta hyvän piirteen. Tylsyyden puute on takuu varma tae. Niin se Ronan Keatingin aina-uskomaton kitaraballadi, se toimii ja saa kohtaukset syttymään intohimosta, rakkaudesta, palosta. Jos siis joskus tuntee olonsa kyyniseksi, väsyneeksi elämään, pistää Notting Hillin päälle ja hymyilee leveämmin kuin koskaan, aivan Julia Robertsin valovoimaisen hymyn tahdissa.
     Hugh Grant ja Julia Roberts ovat parhaimmillaan kuin koskaan. Heidän charminsa vain toimii. Heidän valovoimaisuutensa, karismansa, sympaattisuutensa. Hugh Grantin kömpelö komediapersoona on hauska ja hyvin sympaattinen ja hän istuu kohtauksiin ja saa ne sykkimään - hän herättää ne eloon. On hyvä, että elokuvan pääosissa on kaksi miellyttävää näyttelijää hyvine roolisuorituksineen, koska muuten jonkun sivuroolista olisi helppo varastaa huomio - usein niin käykin, mutta ei Notting Hillissä. Jokainen sekunti on mielenkiintoinen ja jokainen katse Robertsin ja Grantin välillä on mitä rakkaus itsessään on - tämä jos mikä on upea klassikko.
     Notting Hill, Notting Hill, Notting Hill. Tämä on elokuva joka puhuu puolestaan. Sen puhdas romanttinen lyyriyys, ajattomuus ja kauneus ovat elokuvan sydän. Tämä on elokuva, joka on niin hyvä, että se toimii mittapuuna kaikille muille elokuville. Suosittelen, suosittelen, suosittelen. Ja tietenkin itse paikka Notting Hill, niin suuri on ollut elokuvan merkitys, niin hyvä ja suosittu elokuva on ollut, että tänä päivänäkin Notting Hill, Lontoossa kuhisee turisteja kun elokuvaa ennen, siellä ei hädin tuskin ollut ketään, vain paikallisia. Kuka voisikaan unohtaa siniovisen talon tai matkakirjakaupan, jossa ei myydä John Grishamia tai Nalle Puhia.

The Mexican (The Mexican)

"Hollywoodia parhaimmillaan!" Tälläinen amerikkalaisen elokuvateollisuuden "star vehicle" ei sovi kaikille, etenkään kaikkein kyynisimmille katsojille, mutta ne, jotka Hollywoodin pauloihin ovat punoutuneet, pitänevät elokuvaa erittäinkin sympaattisena.

Hollywoodin suurimmat tähdet Oscar-voittaja Julia Roberts ja Oscar-voittaja Brad Pitt ovat pariskunta, joka on avieron partaalla. Pittin hahmo Jerry Walbach on velkaa paikalliselle gangsterille ja hänen vaimonsa Robertsin Samantha on kyllästynyt miehensä kömpelyyteen. Jerry joutuu vielä kerran tekemään palveluksen "pomolleen" ja hakemaan Meksikosta vanhan aseen. Samaan aikaan Samantha siepataan James Gandolfinin esittämän Leroyn toimesta. Paljastuu, että aseen haluaisi joku muukin.
   Julia Roberts, James Gandolfini ja Brad Pitt eivät juuri näyttele The Mexicanissa, he käyttävät jotain järeämpää asetta, nimittäin tähden karismaansa. Joillekin se on juuri, mitä he elokuvasta hakevat, toiset odottavat enemmän. Kuitenkin yhdessä he onnistuvat nostamaan elokuvan yhtä tasoa ylemmäs, mitä se olisi ilman heitä, erityityisesti Roberts ammontaa säteilevää auraansa rooliinsa. Joku voi tietenkin väitellä, että onko yksi taso ylemmäs surkeaa tasoa, niin suuri parannus, joka tapauskessa, The Mexican käy vallan hyvin popcorn-viihteestä ja kukaan ei varmasti arvaa loppuratkaisua.
     Ohjaaja Gore Verbinskin omalaatuinen tyyli ja nimenomaan huumori paistaa myös läpi. Elokuva on tehty taidolla, mutta kun on kyseessä näin huono juoni ja pinnallinen aihe, tarvitaan kaikki aseet käyttöön ja silloin Verbinskin huumorista on jotain hyötyä. Kuitenkaan paraskaan ohjaaja ei varmastikaan pystyisi pelastamaan elokuvaa itseltään. Hahmot ovat köyhän koomisia ilman Verbinskin puhallusta niihin ja mikään osa elokuvasta ei juuri sujuvasti pyöri. En missään nimessä suosittele elokuvaa sellaiselle, joka jo valmiiksi on Hollywoodiin kyllästymässä. Minusta kuitenkin tuntuu, että suurin osa ihmisistä vain rakastaa katsella Bradia ja Juliaa yhdessä valkokankaalla, vaikka he eivät liian monta minuuttia elokuvasta yhdessä vietäkään.
     Omalla laillaan elokuva muistuttaa todella paljon vuoden 2013 elokuvaa 2 Guns, jonka pääosissa on Denzel Washington ja Mark Wahlberg. Molemmat tapahtuvat Meksikossa, molemmat toimintaelokuvia, molemmissa samanlainen tunnelma, huumori ja yhtä paikallaan junnaava juoni. Tietenkin elokuvan myös tunnistaa Verbinskin elokuvaksi ja myös muun muassa animaatioelokuva Rango muistuttaa tätä elokuvaa. Jos siis joku ihailee 2 Gunsia, Rangoa, Verbinskia, Robertsia ja Pittiä silloin suosittelen katsomaan The Mexicanin, mutta suoraan sanottuna, omaan makuun liian Hollywood, vaikka Hollywoodia rakastankin, puhukoon se sitten elokuvaa vastaan tai sen puolesta, en tiedä. Jos joku hyvä puoli vielä pitäisi keksiä on se se, että elokuva ei ota itseään liian vakavasti...

Perhe - August: Osage County (August: Osage County)

Syvä draama ja musta komedia vastuusta. Sijoittuen Yhdysvaltojen sydänmaille ja sieltä vaikutuksensa hakeva tarina on täynnä katkeruutta ja elämän rankkuutta.

Perustuen Tracy Lettsin Pulitzer-palkittuun näytelmään, August: Osage County keräsi ilmestyttyään paljon kehuja vahvoista roolisuorituksista. Niiden johdolla tarina kulkeekin. Violet Weston (Meryl Streep) ja Beverly Weston (Sam Shepard) ovat vanha aviopari Alabaman osavaltiossa, Violetilla on suusyöpä ja lääkeriippuvuus, Beverly on aikoinaan menestynyt runoilija ja hänellä on alkoholiriippuvuus. Heidän kolmesta tyttärestään vain yksi, Ivy (Julianne Nicholson), on jäänyt kotiseudulleen vanhempiensa turvaksi. Barbara (Julia Roberts) kamppailee pitääkseen omaa perhettään, tytärtään Jeania (Abigail Breslin) ja aviomiestään Billia (Ewan McGregor) koossa. Karen (Juliette Lewis) on haaveillut paremmasta elämänlaadusta ja unelmiensa miehestä kauan ja ei halua myöntääkään, mitä on ollut valmis tekemään niiden puolesta. Kun Beverly tappaa itsensä, perhe kokoontuu, Violetin siskoa, Mattie Faeta ja hänen perhettään Charlesia (Chris Cooper) ja "Little Charlesia" (Benedict Cumberbatch) myöten yhteen. En ole nähnyt näytelmää, johon tämä sukukokoontuminen perustuu, mutta minusta elokuva ei voi olla piruakaan huonompi alkuperäiseen verrattuna [ellei jopa parempi, mutta sitten kysymys johtaakin jo siihen, että kumpi on parempi elokuva vai teatteri yleensäkään? (kröhöm..elokuva!)] Rakastuin tähän. Vaikka alunperin näytelmä, on siihen saatu niin hienoja elokuvallisia elementtejä ja syvää paloa aihetta kohtaan, että en voinut olla vaikuttumatta. Julia Robertsin ja Meryl Streepin Oscar-ehdokkuudet ovat todella ansaittuja ja sen lisäksi olisin toivonut myös muille näyttelijöille enemmän kiitosta kuin koko elokuvallekin.

"Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa."

      En ole täysin hulluna elokuvan country-maailmaan tai jatkuvaan kuumaan säähän viittamiseen, mutta siinä ovat ne kaksi ainoata virhettä, jos niitä edes siksi voi kutsua. Ajassa, jolloin mikään ei riitä ja aina vaaditaan sensaatiomaisempaa elämää, August: Osage County on täydellinen. Jos vertaan sitä sellaisiin teoksiin, kuten Lars Von Trierin Melancholia tai Terrence Malickin The Tree of Life, en voi olla kallistumatta August: Osage Countyn puoleen. Draama, jossa mennään pinnan alapuolelle, mutta niin, että katsoja pääsee mukaan. Minulle tarina on vastuusta. Se on vahvuudesta ja eteenpäin jatkamisesta. Itsensä kokoamisesta ja selviytymisestä, kunkin omasta tunteesta elämää kohtaan. Ohjaaja John Wells kuvaa tämän kauniisti etelän raskasta maisemaa vasten ja kokonaisuutena on liikuttava kokonaisuus, josta välittää. Elokuvan tärkein ominaisuus on loppujen lopuksi sen vuorovaikutus katsojan kanssa. Sekä erittäin raaka huumori, että pinnalla makaavat jännitteet hahmojen välillä ovat Tracy Lettsin käsikirjoituksen sydän ja jos ei muuta, niin tämä mestariteos käsikirjoitusta on - näyttelijät, ohjaus, mikään osa kokonaisuutta ei tee muuta kuin kunniaa sille.

     "Dysfunctional" eli "toimimaton" on sana, jota olen kuullut käytettävän Westonin perheestä enemmän kuin mitään muuta sanaa. En kuitenkaan usko, että se on koko totuus. Letts kuitenkin antaa kaikille teoille, hahmoille, hetkille motiivit, juoniarkki toimii ja se on upea. Olen täysin sen lumoissa. Meryl Streep ei ole mailiakaan vajaa täydellisestä näyttelijästä. Hänen Violet Weston on täydellisen dramaattisen roolisuorituksen ruumillistuma. Piste. Julia Roberts on täysin Streepin veroinen ja onnistuu valottamaan yleisölle niin paljon taitoa ja niin paljon energiaa ja täysin uuden hahmon, jota emme ole häneltä vielä nähneet. Roberts oikeastaan punoo elokuvan yhteen, henkeä salpaavalla työllään. Hän yhtenäistää hahmon täydellisesti, välttää jokaikisen kliseen ja tekee roolisuorituksesta puhtaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta Roberts on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvanäyttelijöitä. Nimenomaan elokuvanäyttelijöitä, sillä se silkka määrä tunnetta, jota hän on kykenevä tulkitsemaan kasvoillaan on tajunnanräjäyttävää. Jokainen repliikki kuuluu hänen sanottavakseen ja en näe hänen roolissaan ketään muuta. En tiedä voisinko suurempaa kohteliaisuutta roolisuoritukselle antaa. Laatua. Laatua. Siksi olen erityisen vakuuttunut Robertsin ja kaikkien muidenkin näyttelijöiden työstä, sillä käsikirjoitus on niin puhdas, että se jättää niin paljon näyttelijöille, heidän tulee osata kuvata hahmojen sisin ilman vuorosanoja, ja Roberts todella pyörittelee sitä kysymystä roolisuorituksellaan, että tuleeko hänen Barbara Westoninsta hänen äitinsä kaltainen, vai löytääkö hän vastuun ja voiman omaan elämäänsä? Myös Julianne Nicholson on erittäin liikuttava ja olen ihmeissäni, miksi hän ei ole Robertsin ja Streepin rinnalla ehdokkaana Oscar-gaalassa. Hänen eleganssi ja ryhti ovat todella vaikuttavat ja saavat katsojan hänen puolelleen. Koko loppukaarti on täysin myös vireessä, Juliette Lewis onnistuu vetämään roolisuorituksensa todella syvälliseksikin ja Margo Martindale ei ole yhtään sen huonompi. Yhdessä he onnistuvat tekemään täydellisyyttä. Ewan McGregor tulkitsee uskottavasti omaa hahmoaan ja pistää katsojan pohtimaan hänen suhdettaan niin entiseen vaimoonsa, Robertsin Barbaraan kuin tämän äitiin, Streepin Violetiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun ohjaaja ja käsikirjoitus kulkevat näyttelijöiden ehdolla, ei lopputuloksena voi olla muuta. Tässä laatuesimerkki siitä. Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa.

...=)

Kaksinaamaista peliä (Duplicity)

Julia Robertsin ja Clive Owenin kemia toimii. Elokuvan hienoin valttikortti onkin ollut laittaa heidät upeasti kirjoitettuihin pääosiin.

Roberts on Claire Stenwick ja Owen Ray Koval tässä romanttisessa-vakoojaelokuvassa. Näin ollen he ovat vakoojia - he ovat rakastuneita. He keksivät juonen päästä käsiksi miljoonaomaisuuteen ja sen aikana yrittävät pitää suhdettaan elossa. Tony Gilroy on "aivot eloku van takana" - käsikirjoittaja ja ohjaaja. Vakoojaelokuva-genre on ollut viime vuosikymmeninä jotenkin muiden tyylilajien varjossa, tai ainakin James Bond-elokuvien varjossa. Siis jo pelkästään siitä syystä Kaksinaamaista peliä on kuin tuulahdus raikkautta Hollywoodin toiminta-draama-romanttinenkomedia-maailmaan. Hyvin elokuva pyöriikin. Se on erittäin viihdyttävä ja aukkoja siinä ei ole. Virheetöntä työtä siis. Elokuva toimii pitkälti myös Robertsin ja Owenin kemian perusteella. Jännitys pysyy loppuun asti ja ennalta-arvattavuudesta ei tarvitse huolehtia. Käsikirjoitus onkin erittäin toimiva ja Gilroy ohjaa sitä hyvällä maulla. Hänen intohimonsa projektia kohtaan huomaa ja lopputuloksena on erittäin miellyttävä elokuva.

Mutta...

                       "Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä"

...ollakseen vakoojaelokuva, on elokuva vähän liian heppoinen. En tunne elokuvaa. Ja minä haluan aina tuntea elokuvan. Katsomisen jälkeen et välttämättä edes muista elokuvaa, 125 minutttia menee siis periaatteessa hukkaan. Elokuva hukkuu massaan, monen paremman elokuvan jalkoihin. Tätä sietääkin siis ihmetellä, miksi?
Elokuva ei toimi, koska kahta genrettä ei ole onnistuttu yhdistämään. Romantiikka ja vakooja-elokuva ei välttämättä ole edes lähtökohdaltaa paras yhdistelmä, mutta se on raikas ja jos taidolla tehtynä, siitä olisi mahdollisuuksia paljon parempaan. Kuitenkin se on vaikeaa, siitä syystä tälläisiä elokuvia ei useampia varmaan olekaan. Kyllä, elokuva tarjoaa hetkelliset jännityksen tunteet, kliimaksin kohdalla, mutta siihen se sitten jääkiin. Elokuva on hyvää viihdettä, mutta se jättää odotuksen enemmästä. Toinen syy, miksi elokuva ei toimi: Elokuva hylkää kaiken, mihin katsoja tarttuisi kiinni. Katsoja tarvitsee jotakin katsomisen arvoista, edes vaikka samaistuttavan päähenkilön. Tässä se ei toteudu. Robertsin ja Owenin hahmot ovat hyvin käsikirjoitettu ja niillä on haettu tiettyä huumoria, mutta jos se huumori ei iske, ei iske elokuvaan. Liikaa jätetään siis tiettyjen valttikorttien varaan.

Mona Lisa Smile (Mona Lisa Smile)

Olen aina miettinyt miksi ihmiset haluavat oppia läpi elämänsä. He kertovat kuinka he eivät koskaan halua lopettaa oppimista ja minä en ymmärtänyt koskaan. Miksi? Eikö olisi hauskaa tarttua hetkeen ja elää välillä? Ketä jaksaa kiinnostua oppimisesta koko ajan? Katsottuani tämän elokuvan, tajusin, että voi oppia oppimaan.
      Valmistunut vuonna 2003, Mona Lisa Smile, pääosissa Julia Roberts palavasti tulkitsemassaan osassa, taidehistorian opettajana Katherine Ann Watsonina 1950-luvun tyttöjen yliopistossa, kertoo kuinka uusi opettaja teki vaikutuksen perinteisiin ja kaavoihin kangistuneisiin oppilaisiin.

       Elokuvan juoni teki minuun ison vaikutuksen. Se ei sisällä tyypillistä kaavamaista juoniarkkia ja sen analysoiminen on todella inspiroivaa. Päähenkilön motiivit ja tavoitteet ovat jätettty melko tulkinnan varaiseksi, mistä pidin, koska se oli hyvin intellektuallisesti stimuloivaa.  Elokuvan teema on selvästi kyseenalaisuus ja mikä on oman elämän motiivi. Elokuvassa haetaan katsojalta heränneitä ajatuksia ja asetetaan katsoja tarkastelemaan omaa elämäänsä, mikä voi olla todella mielenkiintoista, koska elokuvasta saa enemmän irti ja ehkä jopa oma elämä saa uutta makua.

Elokuva on kaunis

Mitä on kauneus? Kauneus on ominaisuus, jonka tarkastelu antaa mielihyvän tunnetta. Elokuva on hyvin visuaalinen. 50-luvun maailma on toteutettu erittäin valokuvalliseksi ja kaikki aina puvustuksesta asti on hyvin harkittua ja miellyttävää. Elokuva myös haastaa kyseenalaistamaan. Voinko siis todeta, että elokuva on kauneus, etenkin, kun se tarkoittaa eri ihmisille eri asiaa? Elokuvan kauneus onkin nimenomaan sisäistä kauneutta. Se on kauneutta, jota katsojaa tuntee itseään kohtaan katsottuaan elokuvan. On tärkeää huomioida ne tunteet, jotka omassa kehossaan havaitsee elokuvan jälkeen ja niiden varaan perustaa arvio elokuvasta. Mona Lisa Smile on kaunis elokuva

Elokuva on mielenkiintoinen

Mielenkiintoisuus on yhtä outo sana kuin kauneus. Millä oikeudella jokin toinen asia on mielenkiintoisempaa kuin toinen? Eikö kaikki maailman asiat ole yhtä kiinnostavia? Mona Lisa Smile tarjoaa jotain ajateltavaa. Se esittää katsojalle maailman, jossa kaikki ei ole kunnossa. Maailma ei välttämättä ole huono maailma. Sille ei välttämättä ole parempaa vaihtoehtoa. Mona Lisa Smile, elokuvana, kertoo juuri tästä. On yksilön oma päätös elää oma elämänsä. Yksilö itse päättää miten katsoo elokuvan. Miten hyväksyy henkilöhahmot. Miten tulkitsee teeman. Mona Lisa Smile  herättää mielenkiintoa. Mielenkiinto herää siinä, että emme näe sitä missään. Näemme meille valmiiksi asetetut asiat ja on meidän varassamme yhdistää ne kokonaisuudeksi, joka on kiinnostava. Mikä tekee taiteesta hyvän tai pahan? Mona Lisa Smile antaa kehykset tälle kysymykselle.

Mona Lisa Smile on mielenkiintoinen, kaunis ja opettava elokuva. Se saattaa tarjota vain kehykset tulkinnalle, mutta on silti kiinnostava elokuva. Elokuva imaiseeä maailmaansa ja on miellyttävä elokuva. Se ei kerro mistään ja silti kertoo enemmän kuin tuhat tavallista elokuvaa. On taas kerran vain katsojasta kiinni pitääkö taidetta hyvänä vai huonona.

8 1/2

...=)

Erin Brockovich (Erin Brockovich)

Julia Robertsin tähdittämä elämäkerrallinen elokuva valmistui vuonna 2000. Sen ohjasi Oscar-palkittu Steven Soderbergh ja sivurooleissa on Albert Finney ja Aaron Eckhart. Elokuva tuotti yli 250 miljoonaa dollaria ja Roberts voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin.
     Erin Brockovich kertoo samannimisestä työttömästä yksinhuoltajaäidistä, joka palkkaa itse itsensä asianajotoimiston puolesta tutkimaan Pacific Eletric and Gas-yhtiön aiheuttamaa tuhoa pienellä paikkakunnalla. Hän löytää myös poikaystävän nimeltä George.
      Erin Brockovich on vain ja ainoastaan Julia Robertsin tulivaunu. Koko elokuva rakentuu hänen roolisuorituksensa ympärille ja hän suorituu osasta poikkeuksellisen hyvin. Hän on täsmällinen, hyvin paneutunut sekä tarkka. Soderberghin ohjaus on luotettavaa ja varsin realistista ja elokuvan tunnelma on hyvin samankaltainen hänen muihinkin elokuviin. Hän on todella taitava ohjaaja ja pystyy tekemään elokuvasta luontevan ja sulavan. Mielenkiintoa riittää elokuvaa kohtaan ja katsoja joutuu melkein jopa liian päähenkilön puolelle, sillä niin vahva Roberts on.

      Julia Roberts on uransa parhaassa roolissa elokuvassa Erin Brockovich. Hän voitti nimiroolista parhaan naispääosan Oscarin ja monta muuta arvostettua palkintoa. Hän on voimakas ja tulinen ja intohimoinen. Hän johtaa elokuvan sen menestykseen ja luo unohtumattoman roolisuorituksen. Hän hallitsee hahmon niin tekniseltä kannalta kuin emotionaaliseltakin puolelta. Käsikirjoituksen kohtaukset voisivat olla hyvinkin koomisia ja teatraalisia ja ylidramaattisia, mutta Roberts luo niihin täydellistä omistautumista ja tekee roolisuorituksesta uskottavan. Hän on täysin elementissään ja kaiken tämän lisäksi hän saa käytettyä karismaansa hyväkseen luoden hahmosta sympaattisen ja miellyttävän, mitä se välttämättä ei olisi. Kohtauksiin hän saa syvyyttä ja inhimillisyyttä ja tasapainoilee juuri sopivasti viihdyttävyyden ja realistisuuden välissä.

      Aaron Eckhart on vaihteeksi jossain muussa roolissa kuin hänen tavallisen hepun roolissaan. Georgena hän on hyvin mielenkiintoinen ja paljastaa hahmosta puolia, joita katsoja ei välttämättä tähän heti yhdistä. Roolista tulee täten hyvin uskottava ja realistinen. Näytteleminen on vakuuttavaa ja hän tulkitsee hyvin hahmon motiivit. Hän pelaa loistavasti yhteen Robertsin kanssa ja onnistuu luomaan yhtenäisen kuvan hahmosta.
      Albert Finney on miellyttävä näyttelijä. Hän on kaikin puolin luonteva roolissa, joka toi hänelle parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden. Hän, kuten Roberts osaa yhdistää hahmon teatraalisuuden ja arkisuuden tehden osastaan tasapainoisen ja vahvan. Hän on sympaattinen ja hän pitää jalat maassa ja hänen roolisuorituksensa on upeaa katsottavaa. Finney luo hahmoon vahvaa teknistä osaamista, sekä aitoa tunnepitoista näyttelemistä ja hän, kuten Eckhart, näyttelee hyvin yhteen Robertsin kanssa ja tästä duosta tulee unohtumaton.
      Erin Brockovich on Julia Robertsin tulivaunu. Hän on tulinen ja intohimoinen ja tekee vaikuttavan roolisuorituksen, joka kantaa koko elokuvaa. Soderbergh ohjaa varmalla tyylillä. Ainoa miinus tulee hieman ylidramaattisesta käsikirjoituksesta.

8+

...=)