Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.

Arvostelu: Get Out

Mitä Get Out tekee täydellisesti, on antaa katsojan sukeltaa täysin yhden ihmisen mielen sisään. Katsomme maailmaa hänen silmiensä läpi. Ja samalla elokuva tarjoaa yhden voimakkaimmista sosiaalisista kritiikeistä, joita olemme saaneet rodusta. Elokuvan pääosassa on Chris (Daniel Kaluuya), joka lähtee viettämään viikonloppua tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhempien luona.

Elokuvan viesti on, että pahantahtoisuus ja rasismi ei kulje aina käsi kädessä. Vaikka olisimme kuinka hyväntahtoisia tahansa, loppupeleissä ihminen on aina itsekäs. Ja kykenevä monenlaiseen pahaan, täysin vilpittömästi, tai hyvilläkin aikeilla. Tosin tämän elokuvan tapauksessa paljastuu ihmisluonteesta vähän pahantahtoisempaakin puolta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan häiriintyneen nerokas. Katsoin sitä koko ajan lähes suu lattiassa. Se myös tarjoaa loistavia yksityiskohtia, millaista on olla ihonväriltään erilainen maailmassa, jossa valtaosa on samanlaista. Kokemus ei ole miellyttävä ja se tuntuu olevan niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme - oli kyse poliisien luomasta ennakkoluulosta, jonka takia turvallisuus on luksusta tai oli kyse hyväntahtoisesta ihmisestä, joka silti saa sinut tuntemaan itsesi erilaiseksi. Mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäinen puolisko on originaaleinta, kummastuttavinta ja samalla raikkainta hahmokuvausta, mitä olen nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

Spoiler-varoitus
Ja sitten elokuvan toinen puolisko onnistuu sitomaan kaikki avoimeksi jätetyt langan pätkät yhteen ja tekemään niistä todella vahvasti punotun verkon, jonka keskiöön katsoja jätetään haukkomaan henkeään. Toisella puoliskollaan elokuva onnistuu kaivautumaan syvälle ihmisen synkimpään psykologiaan ja paljastamaan meissä kaikissa makaavan pahuuden siemenen, joka esiintyy itsekeskeisyyden kautta. Kuinka toinen ihminen voi niin ikään ostaa toisen ihmisen! Ja jos joku nyt väittää, että tämä oli vain elokuvaa ja fantasiaa, niin suosittelen lukemaan muutaman historian kirjan. Ja mikä on todella kunnioitettavaa on, että elokuva on ihan törkeän viihdyttävä, tajuttoman terävä yhteiskuntakritiikissään ja vielä hienosti toteutettu.
Spoilerit päättyvät

Daniel Kaluuya on ansainnut Oscar-ehdokkuutensa jokaisella sekunnillaan tässä elokuvassa. Hän on vavisuttavan hyvä. Kuinka täydellisesti rakentaa hahmonsa askel askeleelta murtumispistettä kohtaan ja sitten tarjoaa hyytävän kuvan, millaista on hajota täysin psykologisesti ja emotionaalisesti turvattomaan tilaan, jossa hahmo pyörii jossain mieleltään terveen ja sairaan välimaastossa. Lisäksi hän pitää hahmonsa yhtenäisenä läpi elokuvan, mikä on jo sinänsä todella upea saavutus. Tiedämme täysin, kuka tämä hahmo on, vain sen perusteella, miten hän esimerkiksi reagoi outoon tai arvaamattomaan ihmiseen. Monet ovat oppineet tuntemaan hänet vasta tämän elokuvan myötä, mutta minulle hän tulee aina olemaan myös Agentti Tucker sellaisesta pienestä mestariteoksesta kuin Johnny English Reborn! Ja sepä vasta miehen näyttelijäntaidoista puhuukin, kuinka eri planeetoilta hänen kaikki hahmonsa on aina sieltä asti Sicarioon tai juurikin Get Outiin.

Myös muut näyttelijät ovat vahvoilla, kun pääsevät herkuttelemaan hahmojensa psykologioilla mm. Catherine Keener, joka on aivan huippuvireessä. Mutta erityisesti pidin elokuvan tunnelmasta, joka on mielenkiintoinen, intensiivinen ja yksinkertaisesti hyvin tehty. Elokuva tuntuu kuin soljuvan ohitse, eikä elokuvan tunnelmasta haluaisi päästää irti. Se mahdollistaa myös vaivattoman liikkumisen kauhun, jännityksen, komedian ja draaman aluemaastoissa samanaikaisesti, mikä on jotain, mitä en ole itse ennen nähnyt. Kunpa kaikki elokuvat suhtautuisivat yhtä intohimoisesti aiheisiinsa ja niin lävistävän terävästi valjastaisivat kiinni tematiikan, josta haluavat kertoa. Get Out on täydellinen elokuva jokaisessa tyylilajissaan.

 ...=)