Arvostelu: Get Out

Mitä Get Out tekee täydellisesti, on antaa katsojan sukeltaa täysin yhden ihmisen mielen sisään. Katsomme maailmaa hänen silmiensä läpi. Ja samalla elokuva tarjoaa yhden voimakkaimmista sosiaalisista kritiikeistä, joita olemme saaneet rodusta. Elokuvan pääosassa on Chris (Daniel Kaluuya), joka lähtee viettämään viikonloppua tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhempien luona.

Elokuvan viesti on, että pahantahtoisuus ja rasismi ei kulje aina käsi kädessä. Vaikka olisimme kuinka hyväntahtoisia tahansa, loppupeleissä ihminen on aina itsekäs. Ja kykenevä monenlaiseen pahaan, täysin vilpittömästi, tai hyvilläkin aikeilla. Tosin tämän elokuvan tapauksessa paljastuu ihmisluonteesta vähän pahantahtoisempaakin puolta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan häiriintyneen nerokas. Katsoin sitä koko ajan lähes suu lattiassa. Se myös tarjoaa loistavia yksityiskohtia, millaista on olla ihonväriltään erilainen maailmassa, jossa valtaosa on samanlaista. Kokemus ei ole miellyttävä ja se tuntuu olevan niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme - oli kyse poliisien luomasta ennakkoluulosta, jonka takia turvallisuus on luksusta tai oli kyse hyväntahtoisesta ihmisestä, joka silti saa sinut tuntemaan itsesi erilaiseksi. Mutta ennen kaikkea elokuvan ensimmäinen puolisko on originaaleinta, kummastuttavinta ja samalla raikkainta hahmokuvausta, mitä olen nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

Spoiler-varoitus
Ja sitten elokuvan toinen puolisko onnistuu sitomaan kaikki avoimeksi jätetyt langan pätkät yhteen ja tekemään niistä todella vahvasti punotun verkon, jonka keskiöön katsoja jätetään haukkomaan henkeään. Toisella puoliskollaan elokuva onnistuu kaivautumaan syvälle ihmisen synkimpään psykologiaan ja paljastamaan meissä kaikissa makaavan pahuuden siemenen, joka esiintyy itsekeskeisyyden kautta. Kuinka toinen ihminen voi niin ikään ostaa toisen ihmisen! Ja jos joku nyt väittää, että tämä oli vain elokuvaa ja fantasiaa, niin suosittelen lukemaan muutaman historian kirjan. Ja mikä on todella kunnioitettavaa on, että elokuva on ihan törkeän viihdyttävä, tajuttoman terävä yhteiskuntakritiikissään ja vielä hienosti toteutettu.
Spoilerit päättyvät

Daniel Kaluuya on ansainnut Oscar-ehdokkuutensa jokaisella sekunnillaan tässä elokuvassa. Hän on vavisuttavan hyvä. Kuinka täydellisesti rakentaa hahmonsa askel askeleelta murtumispistettä kohtaan ja sitten tarjoaa hyytävän kuvan, millaista on hajota täysin psykologisesti ja emotionaalisesti turvattomaan tilaan, jossa hahmo pyörii jossain mieleltään terveen ja sairaan välimaastossa. Lisäksi hän pitää hahmonsa yhtenäisenä läpi elokuvan, mikä on jo sinänsä todella upea saavutus. Tiedämme täysin, kuka tämä hahmo on, vain sen perusteella, miten hän esimerkiksi reagoi outoon tai arvaamattomaan ihmiseen. Monet ovat oppineet tuntemaan hänet vasta tämän elokuvan myötä, mutta minulle hän tulee aina olemaan myös Agentti Tucker sellaisesta pienestä mestariteoksesta kuin Johnny English Reborn! Ja sepä vasta miehen näyttelijäntaidoista puhuukin, kuinka eri planeetoilta hänen kaikki hahmonsa on aina sieltä asti Sicarioon tai juurikin Get Outiin.

Myös muut näyttelijät ovat vahvoilla, kun pääsevät herkuttelemaan hahmojensa psykologioilla mm. Catherine Keener, joka on aivan huippuvireessä. Mutta erityisesti pidin elokuvan tunnelmasta, joka on mielenkiintoinen, intensiivinen ja yksinkertaisesti hyvin tehty. Elokuva tuntuu kuin soljuvan ohitse, eikä elokuvan tunnelmasta haluaisi päästää irti. Se mahdollistaa myös vaivattoman liikkumisen kauhun, jännityksen, komedian ja draaman aluemaastoissa samanaikaisesti, mikä on jotain, mitä en ole itse ennen nähnyt. Kunpa kaikki elokuvat suhtautuisivat yhtä intohimoisesti aiheisiinsa ja niin lävistävän terävästi valjastaisivat kiinni tematiikan, josta haluavat kertoa. Get Out on täydellinen elokuva jokaisessa tyylilajissaan.

 ...=)

A Late Quartet (A Late Quartet)

Leffan nimi voisi myös olla: Legendat kehässä tai Mestarien taidonnäyte. Nimittäin niin vaikuttava on näyttelijäkaarti, johon kuuluu Oscar-voittajat Phillip Seymour Hoffman ja Christopher Walken, Oscar-ehdokas Catherine Keener sekä Mark Ivanir ja tämän hetken parhaimmista nousevista lahjakkuuksista Imogen Poots. Elokuva kertoo Keenerin, Hoffmanin, Walkenin ja Ivanirin klassisen musiikin maailmankuulusta kvartetista. Keener ja Hoffman ovat naimisissa ja heillä on tytär (Poots). Walkenin hahmo sairastuu Parkinsoniin ja tämä lyö kapulaa rattaisiin kvartetin menestykselle.

En ymmärrä musiikista mitään. Sävelkorvani on olematon. Juuri ja juuri osaan lukea yksinkertaisia nuotteja. Osaan myös soittaa Herra kädelläsi-virren ensimmäisen säkeistön yhdellä sormella pianolla! Näin maallikon silmistä leffa sisälsi vähän liikaa musiikinammattilaisjargonia, jota en ihan kaikkea ymmärtänyt. Siitä huolimatta on leffa erittäin sympaattinen, tyyni draama, jonka pohjalla makaa mielenkiintoiset ihmissuhdekuviot taitavien näyttelijöiden näyttelemänä. Missä on eritoten Walkenin Oscar-pysti tästä leffasta!? Hoffman on jälleen kerran niin hyvä, ettei sitä tajua. Hänen näyttelemisensä on niin sulavaa, näkymätöntä, vaikuttavaa, luonnollista, että ei hänen edes tajua näyttelevän. Hän on jumala näyttelijänä. Eritoten hän toimii loistavasti kun hänet pistetään yhteen yhtä lahjakkaan näyttelijän kanssa, kuten Catherine Keener on. Ei ihme, että he ovat olleet useassa leffassa yhdessä.

Leffa on yllättävän lyhyt. Pidin tästä paljon, tässä ei kuroteta eeppisyydessä minnekään kuuhun, vaan pidetään tunnelma hyvin tasaisena läpi elokuvan ja annetaan hyvien näyttelijöiden tehdä temppunsa. Elokuvan finaali sai minut vollottamaan kuin pienen vauvan.

...=)

Please Give (Please Give)

Nicole Holofcener ohjasi ja käsikirjoitti, kuten kaikki elokuvansa, tämän vuoden 2010 elokuvan Please Give, pääosissa Catherine Keener, Oliver Platt, Amanda Peet ja Rebecca Hall. Elokuva kertoo Katesta (Keener) ja Alexista (Platt), huonekaluliikkeen omistavasta, yläluokkaisesta pariskunnasta, joilla on teini-ikäinen tytär Abby (Sarah Steele). He ostavat huonekaluja vanhemapansa perinneiltä jälkeläisiltä, jotka eivät tiedä huonekalujen todellista arvoa. He ovat myös itse ostaneet naapuristaan asunnon ja ikään kuin odottavat siellä asuvan vanhan mummelin kuolemista, jotta voivat laajentaa omaa asuntoaan. He tapaavat mummun lapsenlapset Rebecca Hallin näyttelemän Rebeccan sekä Amanda Peetin esittämän Maryn. Kate painii myös jatkuvasti omantuntonsa kanssa, antaen rahaa kaikille kodittomille ja kerjäläisille, joita tulee vastaan New Yorkin kaduilla sekä yrittäen omistaa aikaansa hyväntekeväisyyskohteille, vaikka ne paljastuvat olemaan liikaa herkälle ja emotionaaliselle Katelle.

Holofcenerin aikaisempiakin elokuvia on verrattu Woody Alleniin. Holofcener ilmeisesti aloitti uransa Allenin elokuvatyöryhmässä, työskennellen muun muassa apulaisohjaajana Hannah and Her Sisterissa (1986). Vasta Please Give oikeastaan ainakin minulle valotti samanlaisuudet Holofcenerin ja Allenin töiden välillä. Ilmankos luenkin heidät molemmat lempielokuvaohjaajikseni. En tiedä johtuuko se siitä, että tällä kertaa Holofcener on sijoittanut elokuvansa New Yorkiin, tai siitä, että Please Give on vielä voimakkaammin komedia, kuin hänen aikaisemmat elokuvansa. Tässä hän myös vahvemmin antaa seksuaalisen motivaation ohjata hahmojaan, tai ainakin Oliver Plattin hahmoa, tarinan keskusmieshenkilöä, kuten Allen usein tekee.

Nimestä päätellen elokuvan teema on antaminen. Kuten arvata saattaa, Holofcener ei kuitenkaan taaskaan jätä tulkintaa puolitiehen vaan esittää oikeita kysymyksiä arvoista liittyen antamisen ympärille. Kate on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Samalla kun hän tienaa elantonsa käytännössä, ihan laillisesti kuitenkin, ryöstämällä ihmisten kuolinpesiä, tuntee hän suurta vastutua antaa omastaan pois kaikille tarvitseville, mutta ei kuitenkaan omalle tyttärelleen yhtään enempää kuin tämä tarvtisee ja odottaa samalla myös kiivaasti, että naapurin mammarainen delaisi, jotta omasta asunnostaan saisi isomman. Hänen puolisonsa Alex ei näennäisesti koe samoja omantunnontuskia omasta yläluokkaisuudestaan, kuin vaimonsa, mutta silti kokee tarpeekseen olla yliystävällinen keskusteluissaan toisten ihmisten kanssa tai sokeroida totuutta ja peitellä valheilla omia tekojaan. Antamista on monenlaista ja on mielenkiintoista pohtia, että kuinka paljon pitää antaa toisille ja kuinka paljon pitää pitää itsellään. Tähän liittyy myös Holofcenerin aikaisemmissa elokuvissa tulkitut teemat oikeudenmukaisuudesta. Onko oikeudenmukaista velottaa huonekaluista ylihintaa, jos naapuriliike tekee samaa?

Valitettavasti tällä kertaa teemojen tulkitseminen jätetään hieman toisarvoiseksi, sillä pääpaino tuntuu olevan tumman puhuvan komedisen sävyn asettamisessa. Mikä onkin ihan onnistunutta, sillä useat kohtaukset ovat jopa törkeän hauskoja. Aina kuitenkin kun uhrataan vakavuudelta tilaa jollekin kepeämmälle tunnelmalle, uhrataan tässäkin esimerkiksi hahmojen uskottavuudesta paljon pois. Nyt esimerkiksi Katen hahmo jää vähän yksipuoliseksi hassuksi naiseksi, joka ei voi lakata antamasta rahaa vieraille ihmisille, mikä ei ole ihan järkeen käypää aikuiselta naiselta. Itse asiassa, myös Holofcenerin elokuvassa Lovely and Amazing, eräällä hahmolla on tarve ottaa omakseen jokainen kulkukoira kadulta, jonka löytää niin, että hänen asuntonsa on täynnä koiria. Samanlainen hahmo on Kate, jolla on tälläinen hieman naurettava päähänpinttymä ja mukamas aikuinen ihminen ei ole koskaan joutunut hyväksymään elämän realiteettejä siitä, että kaikki eivät voi olla hyväosaisia. Tälläiset pienet erheet hahmonluonnissa antaa kuitenkin Holofcenerille anteeksi, sillä hän osaa kuitenkin käsitellä hahmojaan ja luoda heillä todella onnistunutta tarinankerrontaa ja kuten Please Give todistaa; myös komediaa.

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

Lovely and Amazing (Lovely and Amazing)

Nicole Holofcener on amerikkalainen ohjaaja, joka on tullut tutuksi muun muassa sellaisilla elokuvilla kuten Friends with Money ja Enough Said. Hän on hyvin profiloitunut, arvostettu indie-elokuvien edustaja sekä tunnettu yhteistyöstään näyttelijä Catherine Keenerin kanssa, joka on näyttellyt hänen jokaisessa kokopitkässä elokuvassa. Yritän nyt pitää Cinema Lozenge-blogin kaiken kaikkiaan toisen teemaviikon, tällä kertaa omistettuna näiden kahden naisen yhteistyölle, tavoitteena ymmärtää laajemmin Holofcenerin elokuvia. Koska hänen ensimmäistä elokuvaansa Walking and Talking, oli erittäin vaikea löytää mistään, aloitan teemaviikon hänen toisella elokuvallaan Lovely and Amazing.

Lovely and Amazing ilmestyi vuonna 2001, pääosissa tietenkin Catherine Keener sekä Brenda Blethyn, Rachel Mortimer, Dermot Mulroney sekä Jake Gyllenhaal. Elokuva kertoo Marksin perheestä. Perheen äiti Jane (Blethyn) hankkiutuu rasvanimuoperaatioon ja samaan aikaan myös hänen tyttärensä kamppailevat itsetunnon ja -luottamuksen kanssa. Tyttäristä vanhin, Michelle (Keener) on naimissa ja hänellä on tytär. Hän yrittää pitää itseluottamustaan kasassa, vaikka ei olekaan onnistunut elämässä sitten lukion jälkeen. Alistuneena hän ottaa työn kuvausputiikista. Nuorempi tytär Elizabeth (Mortimer) on näyttelijä, joka on hyvin epävarma omasta kehostaan ja tämä heijastaa ongelmia niin ammattillisesti kuin yksityiselämäänkin. Ainoastaan perheen nuorin tytär, adoptoitu Annie (Raven Goodwin) tuntuu omaavan jonkinlaista selkärankaa sekä tervettä itseluottamusta, mutta sekin on vaarassa tuhoutua, kun hieman ylipainoinen ja tummaihoinen tyttö saa jatkuvaa palautetta rikkaiden valkoihoisten maailmassa.

Olen suuri Holofcenerin fani, vaikka olen nähnyt häneltä nyt vasta kaksi elokuvaa: tämän ja hänen viimeisimmän: Enough Said (2013). Tavallaan tuntuu, kuin hän tekisi elokuviaan juuri minulle. Elokuvien pehmeän lempeä sävy hohkaa realismia hänen käsittelemiin aiheisiin, joita hän tulkitsee hahmojensa välityksellä. Usein teemana ovat näkyvillä yhteiskuntaluokat, tuloerot sekä jonkinlainen onnistuminen elämässä, etenkin muihin ikäryhmäläisiin verrattuna. Tämä on perinpohjaista draamaa, jossa annetaan hahmojen välisen vuorovaikutuksen kertoa tarina, ilman että mukaan täytyy ämpätä liikaa tapahtumia, jotka olisivat yksinkertaisen alleviivaavia teeman esittelemisen suhteen. Holofcener yksinkertaisesti esittelee meille hahmot ja usein heidän ongelmansa, eikä tarjoa meille mitään jumalan ojentavaa kättä niiden ratkaisemiseksi, vaan antaa hahmojen sekä katsojien itse hahmottaa ongelmien syyn ja seurauksen ja miten siihen, elämään tulee suhtautua.

Tästä pääsemmekin siihen edellä mainittuun realismiin. Ei ole epätavallista, että elokuvan hahmoilla ongelmia tai että niihin haetaan ratkaisuja, mutta liian usein elokuvat päätyvät sellaisiin satumaisiin ratkaisuihin, joissa hyvä haltija taikoo prinsessalle hienon iltapuvun ja kurpitsakärryt ja suurin piirtein sysää tämän prinssin syliin. Mutta ei Holofcener. Useasti ongelmat jäävät jopa ratkaisematta ja mikä sen virkistävämpää kuin nähdä valkokankaalla hahmon, joka ei ole täydellinen, jolla ei kaikki asiat suju niin kuin pitäisi, mutta silti hän jatkaa elämistä ja kohtaa uuden päivän - aivan kuten jokainen meistä tekee joka päivä. Tällä tavalla samaistuminen hahmoihin on helppoa ja se, miten Holofcener elokuviaan muovaa on taidetta.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat jotain näyttelijää omaperäiseksi. Mutta kun katson, miten Catherine Keener näyttelee, voin sanoa, että hän on näyttelijänä omaperäinen. Valinnat, joita hän tekee näytellessään ovat kauniita ja henkeäsalpaavia. Miten hän kääntää päätään tai hipaisee hiuksia korvansa taakse tai pitää katseensa maassa, kun toinen hahmo puhuu hänelle - tapa, jolla hän kannattelee itseään, ryhti, äänenkäyttö - kaikki ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja vivahteikkaita.

Jake Gyllenhaal on myös yksi suosikkejani, hän ei ehkä ole omaperäinen näyttelijä, mutta sitäkin omistautuneempi. Hänhän on myöhemmällä urallaan todistanut järkyttävän laajan repertuaarinsa, mutta jo näin aikaisessa tai varhaisessa roolisuorituksessa näkee, miten hän heittäytyy rooliinsa ja tavallaan katoaa näytellessä ja tämä tekee hänestä näyttelijän, jota on ennen kaikkea helppo katsella.

Dermot Mulroney on itselleen tyypillisessä roolissa, rentona, vähän kysymyksiä herättävänä miehenä ja hyvä niin, sillä tämän roolin hän osaa hyvin. Emily Mortimer on roolitettu hyvin, en ehkä henkilökohtaisesti välitä hänestä näyttelijänä, mutta sopii tälläisiin hiirulaisrooleihin. Brenda Blethyn on vaikuttava äitinä, jonka varjo selkeästi on vasten omaa tahtoaan langennut myös tyttäriensä elämään. Nuorta Annieta esittävä Raven Goodvin on joissain kohtauksissa selkeästi pihalla sen suhtene, miten näytteleminen toimii ja hänestä saa teennäisen vaikutelman, mutta eipä lapselta juuri voi paljon vaatia.

Hieman koin häiritseväksi sen, että elokuvaan ja joihinkin kohtauksiin yritettiin hakea syvyyttä, jolloin sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Toisin sanoen kohtauksista, jotka eivät olleet mitenkään merkityksellisiä tai surullisia, yritettiin saada irti liikaa, kun oltaisiin päästy vähemällä, kun oltaisiin keskitytty kohtauksiin, jossa oikeasti olisi ollut enemmän tulkittavaa. En haluaisi valittaa näin tyhmästä asiasta, sillä muuten elokuva on täydellistä Holofceneria ja muutenkin koin elokuvan rytmin ja painotuksen kohtauksien välillä mielenkiintoiseksi.

...=)

Uusia alkuja (Begin Again)

Gretta (Keira Knightley) on saapunut New Yorkiin muusikkopoikaystävänsä, Daven (Adam Levine) kanssa. Dave on saanut levytyssopimuksen äänitettyään lauluja hittielokuvaan ja on nyt siis nousemassa tähteyteen. Äkkiä, Gretta huomaa painuneensa täysin Daven varjoon ja pian ero koittaakin. Gretta, nimittäin myös on laulaja-lauluntekijä ja hänet huomaa juuri perustamastaan levytysyhtiöstä potkut saanut Dan (Mark Ruffalo). Yhdessä he nollabudjetilla levyttävät demoja ympräi kaupunkia ja samalla muuttavat toistensa elämiä.

Jumaloin Keira Knightleya. Olen ehkä puhunut tästä ennenkin, mutta hänellä on hieno taito näytellä dialogin ulkopuolelta. Kun hän on saanut repliikkinsä sanottua, hänen näyttelemisensä ei suinkaan lopu. Hän kuuntelee ja reagoi vastanäyttelijäänsä. Erityisen hienoa on, kun hänen hahmonsa ei sano sanaakaan. Antaa vain merkityksellisen katseen ja jokainen elokuvayleisössä tietää, mitä hän tarkoittaa.

Mark Ruffalo on tietysti upea. Tapa, jolla hän luo hahmolleen kehitystarinan, jälleen, on ihailtavaa. Monet näyttelijät tyytyvät esittämään roolejaan yksiulotteisesti, Ruffalo tekee hahmoistaan matkan, antaa heille merkityksen, toisin sanoen näyttelee täydellisesti elokuvassa. Catherine Keener muuttuu vuosien mittaan aina vain kauniimmaksi. Hailee Steinfeld todistaa jälleen kuinka lahjakas on. Mukava lisä näyttelijäkaartiin on myös James Corden.

Itse en henkilökohtaisesti voi sietää Adam Levineä. Minusta hänen esiintymisensä on kamalan tönkköä. Onneksi hänen roolinsa on pieni ja hänen kokemattomuutensa näyttelijänä paistaa vain muutamissa kohtauksissa läpi.

Mikä on elokuva-arvostelijan, jonka meediumi on teksti, tapa nostaa hattuansa, nousta seisomaan, huutaa "Bravo!", taputtaa viisi minuuttia putkeen, heittäytä maahan elokuvantekijöiden eteen? Jos voisin tehdä nämä kaikki - tekisin. Mietin pitkään, mihin kohtiin elokuvasta tarttuisin arvostelussani. Mietin tätä pitkään, koska tämä elokuva alkaa olla sillä tasolla, jolla minun taitoni arvostella elokuvia loppuvat. Totta puhuen, minulla ei ole hajuakaan, miten ylistää tätä elokuvaa tarpeeksi - puhumattakaan siitä, että pystyisi analysoimaan, mikä tekee elokuvasta niin hyvän. Jotain kertoo myös se, että kirjoitan tätä arvostelua nyt kolmatta kertaa, sillä kahdella ensimmäisellä kerralla en löytänyt tapaa kirjoittaa elokuvasta sen ansaitsemalla nuotilla.

Voisin kehua elokuvan miljöötä, ohjausta, kuvausta, puvustusta, valaistusta, tyyliä, rakennetta, teemoja, mutta suoraan sanottuna ei mikään näistä oikeastaan kerro yhtään mitään siitä, kuinka hyvä elokuva oli. Voisin puhua omasta elokuvakokemuksestani ja vakuuttaa, että kaikki muut tulevat rakastamaan elokuvaa yhtä paljon kuin minä, mutta sekään ei olisi totta. Tiedän, että elokuvien katsominen ja niistä pitäminen on täysin subjektiivista. Kaikki muut eivät varmasti tule näkemään kaikkia elokuvan sävyjä, kuten minä näen ne. Voisin julistaa elokuvaa vuoden parhaimmaksi ja antaa sille liudan perusteluja. Voisin kehua ohjaaja John Carneyta ja verrata tätä työtä hänen aikaisempaan työhön ja vetää yhtenäisen kaaren ohjaajan töiden välille ja siten julistaa miestä neroksi. Mutta entä jos joku ei pidä ohjaajan tyylistä?

Voin siis sanoa vain, että yksinkertainen on kaunista.

Uusia alkuja on raikas elokuva. Ja tarkoitan tätä suurimpana kehuna, jota voin elokuvalle antaa. Tuntuu kuin se jopa uudistaisi elokuvan perinnettä. Jokainen kohtaus on niin sielukas ja hengittävä. Jokainen hahmo on niin aito ja yksilöllinen sekä samaistuttava. Elokuvan musiikki on jostain toisesta maailmasta. Käsikirjoitus on lumoava kokonaisuus, joka juhlistaa elämän, rakkauden ja musiikin rikkautta. Nämä osa-alueet ovat toteutettu täydellisyyteen ja siinä kaikki. Palaset sopivat keskenään ja lopputuloksena on saumaton liitos.

Virkistävää on myös se, että kerrankin elokuvan keskiössä olevat mies ja nainen eivät kehitä välilleen mitään rakkaustarinaa, vaan ovat yksinkertaisesti toisiaan kunnioittavia ystäviä.

Kuinka yksinkertaista! Tarvitaanko täydelliseltä elokuvalta enempää?

...=)

Enough Said (Enough Said)

Enough Said on vuoden 2013 amerikkalainen romanttinen komedia. Sen pääosissa on Julia Louis-Dreyfus ja James Gandolfini. Sivuosissa on Catherine Keener, Toni Collette ja Ben Falcone. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Nicole Holofcener.

      Eva (Julia Louis-Dreyfus) on hieroja, joka erosi miehestään muutamia vuosia sitten. Yksi ilta Eva menee juhliin ystäviensä naimisissa olevien Willin (Ben Falcone) ja Sarahin (Toni Collette) kanssa. Juhlissa Eva tapaa runoilijan Mariannen (Catherine Keener), josta tulee hänen hieronta-asiakas ja ystävä ja Albertin (James Gandolfini), josta tulee hänen poikaystävänsä. Myöhemmin Evalle selviää, että Marianne ja Albert ovat eronneet ja heillä on yhteinen tytär. Samaan aikaan Eva joutuu selviämään oman tyttärensä collegeen lähdöstä.
     Enough Said on klassisen kaunis elokuva. Pidän elokuvista, jotka noudattavat tälläistä perinteistä juoniarkkia, jossa on kliimaksit ja onnelliset loppuratkaisut. Pidän elokuvan yksinkertaisuudesta ja hyvästä mausta. Käsikirjoitus on aivan huippu! Kliseisesti sanottuna elokuva on elämänmakuinen. Pidän siitä. Elokuva on todella sympaattinen. Olen täysin varma, että jos elokuva olisi tehty viisikymmentä vuotta sitten, se olisi klassikko. Elokuva on kuitenkin alkuperäinen. Se on sivistynyt, älykäs, hienostunut ja viehättävä. Siihen ei voi olla rakastumatta. Kaunista.
     Julia Louis-Dreyfus on elokuvan pääosassa täydellinen. Hän on koomisesti yksi lahjakkaimpia näyttelijättäriä koskaan. Hänen ajoituksensa on virheetöntä ja hänen luomat yksityiskohtaiset eleet ovat vain mausteena päällä. Hän pysyy todella aitona läpi elokuvan. Hän on luontainen ja läsnä. Hän on lämmin ja hän kiinnittää huomion. Hän valaisee valkokankaan ja luo unohtumatonta karismaa. Hän on luonnollinen. Mikään osa roolisuorituksesta ei tunnu väkinäiseltä ja hän saa roolisuoritukseen todella paljon ihmisyyttä. Hän tekee siitä uskottavaa, syvällistä, kevyttä, mutta aitoa tulkintaa. Sitä hän saa roolisuoritukseensa upeasti - tulkintaa. Elokuvan huippukohta, jossa hänen hahmonsa pyytää Gandolfinin hahmolta anteeksi, on häneltä tajunnanräjäyttävän täydellistä!
     James Gandolfini näyttelee yhteen Julia Louis-Dreyfusin kanssa todella hyvin. He saavat aikaan ajatonta valkokangaskemiaa ja heitä katselee mielellään yhdessä. He saavat parisuhteen näyttämään luonnolliselta ja aidolta, toimivalta. Yllättävää kyllä heidän roolisuorituksensa ovat ehkä parhain ylistys rakkaudelle, mitä koskaan on elokuvassa nähty. Gandolfini tuo kaiken tämän lisäksi roolisuoritukseensa myös paljon aitoutta, voimaa, tunnetta ja älykkyyttä. Gandolfini on älykäs näyttelijä. Ehkä älykkäin miesnäyttelijä, mitä löytyy. Hänen hahmonsa on niin luontainen, helposti lähestyttävä ja uskottava kuin vain voi olla ja siitä kuuluu kiitos tietysti hienolle käsikirjoitukselle, mutta ennen kaikkea James Gandolfinille.
      Enough Said on klassinen esimerkki Hollywoodin taiasta. Tätä se on parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat aina käsikirjoituksesta näyttelijäsuorituksiin, kemiaan ja yksinkertaiseen ja perinteiseen juoniarkkiin. Hollywood osaa tehdä tavallisesta elämästä unohtumattomia elokuvahetkiä! Siksi rakastan Hollywoodia ja elokuvaa Enough Said.

10
"Viisi tähteä"

...=)