Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.

Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.

Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.

...=)

Arvostelu: Black Panther

Black Panther on mielenkiintoinen elokuva, jonka pystyy asettamaan niin relativistisen keskustelun viitekehyksen keskiöön, kuin metakognitiiviseen vertailuun katsojan possessiivisesta suhteesta elokuvan subliminaaliseen vastalauseeseen elokuvakentän status quosta. Tämä arvostelu pyrkii erottelemaan ne elokuvan osa-alueet, jotka on tietoisesti valittu ja ne osa-alueet, jotka ei ole.

T'Challa (Chadwick Boseman) on kuvitteellisen Afrikan vauraan sisämaavaltion, Wakandan, kuningas ja suojelija. Hänen maansa ajautuu sortoon, kun kauan kadoksissa ollut sukulainen N'Jadaka (Michael B. Jordan) vaatii kruunua itselleen, aikomuksenaan rikkoa maan isolationistinen perinne ja puskea kolonialistista agendaansa maailmaan vaikutusvaltaisten soturien (mm. Danai Gurira, Daniel Kaluuya, Florence Kasumba) avulla.

Ymmärtääkseen jotain elokuvan uniikista asemasta sekä osana Marvelin elokuvallista universumia kuten Yhdysvaltain elokuvatuotantoa 2010-luvulla, on hyvä tarkastella sen ympärillä käytyä keskustelua. Alan Jenkins (2018) kuvailee Ryan Cooglerin ohjausta merkittäväksi sen takia, että sen kuvaus tummaihoisista elokuvahahmoista on erilainen, kuin hallitseva narratiivi.

Jamil Smith (2018) sanoo, että niiden ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on vaikea löytää elokuvista samaistumiskohteita. Hän sanoo, että ihmisten, jotka eivät ole valkoihoisia, on tärkeä saada edustusta elokuvista ei pelkästään sen takia, että he kokisivat tulleensa nähdyiksi ja ymmärretyiksi, vaan myös siksi, että muut ymmärtäisivät ja näkisivät heidät. Tämän vuoksi Black Panther on merkittävä. Hän jatkaa myös siteeraten Black Pantherin rahallista menestystä, sen toimiessa osoituksena siitä, että myös elokuvat, joissa on mustien ihmisten narratiivi, voivat menestyä. Hänen mukaansa Black Panther haastaa institutionaalista ennakkoluuloa, Black Pantherin hahmot murtavat sortoa ja Black Pantherin narratiivi sisältää prismaattisia näkökantoja mustaan elämään ja perinteisiin.

Tre Johnson (2018) väittää, että Black Panther on muutakin kuin vain supersankarin matka. Se on myös mustan kulttuurin matka. Afrikka on perinteisesti ollut sivistymätön marginaalipelaaja Amerikkalaisen median kentällä, usein takapajuisesti, villisti ja kaoottisesti kuvattu. Tämän takia Black Pantherin kuvaus tuntuu niin raikastavalta. Wakanda edustaa mustan kansan kollektiivista aitoutta sekä kauneutta ja on julistus mustasta voimaantumisesta.

Useampi (mm. Trasher, M 2018) kuvaa Black Pantherin keskeiseksi teokseksi afrofuturismista. Jotain, mikä tuntuu olevan hyvin spesifi termi kuvaamaan vastareaktiota perinteisesti hallinneelle narratiiville mustista bulkkihahmoista ja stereotypioista kärsineelle Hollywoodille. Afrofuturismille on tyypillistä tulevaisuuden utooppinen maailma, jossa teknologia on mahdollistanut erityisesti mustien ihmisten kukoistuksen.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Myös vastakkaisia mielipiteitä on kuultu. Jonas Slaats (2018) kuvaa Black Pantheria nationalistiseksi, xenofobiseksi, kolonialistiseksi ja rasistiseksi elokuvaksi. Hän mukaansa Black Panther ei niinkään haasta vallitsevaa normistoa mustasta kulttuurista vaan vahvistaa ennakkoluuloja ja stereotypioita. Hän kutsuu elokuvan juoniarkkia neokolonialistiseksi sekä neoliberaaliksi.

Christopher Lebronin (2018) argumentti on, että Black Panther on riippuvainen shokeeraavasta afrikkalais-amerikkalaisen miehen devalvoinnnista. Hänen mukaansa koko Black Pantherin juoniskenaario perustuu amerikkalaisen mustan miehen vilifoimiseen, ylistääkseen afrikkalaista mustaa miestä.

Alease A. Brown (2018) haastaa koko ajatuksen siitä, että Afrikka kuvataan ylipäänsä villinä, eksoottisena ja mysteerisenä - täynnä tribalismia ja takapajuisuutta. Tämä hänen mukaansa vahvistaa niitä lähtöolettamuksia, mitkä ovat syntyneet kolonialismian ja valkoisen pelastajan kompleksin myötä. Erityisen ongelmallisena hän pitää afrikkalaisen miehen ja gorillan rinnastamista elokuvassa.

Kun puhuin niistä elokuvan osa-alueista, jotka katsoin tarkoituksellisiksi, ajattelin juuri elokuvan afrikkalaista tematiikkaa. Uskon, että se on ollut elokuvantekijöiden hyvin määrätietoinen päätös ottaa uudelleen haltuun afrikkalaisuuden käsite ja nostaa sitä korkeammalle jalustalle, missä sitä on aiemmin pidetty.

Voin myös nähdä, että elokuvan ideologinen kädenvääntö isolationismin, protektionismin ja globalismin ja westernisaation välillä on ollut tarkoituksellinen. Tämä on suora viittaus mustan kulttuurin ja kulttuurin ylipäänsä, ympärillä käytävään keskusteluun hegemoniasta ja homogeenisyydestä. Monta kertaa kulttuurien sekoittumista, urbanisaatiota - myös mustien oikeuksia, on vastustettu niillä samoilla argumenteilla, joita Wakandalaiset - elokuvan hyvikset - käyttävät itsensä puolustamiseen Black Pantherissa. Uskon, että tämä on hyvin tarkoitettu sivallus tai vasta-argumentti juuri näille argumentoijille. Täten elokuva yltää hyvin mielenkiintoisen metakognitiiviseen syvällisyyteen, jossa se ei suoraan puske omaa propagandaansa valkoisen tai mustan katsojan tajunnanvirtaan, mutta tekee sen alitajuntaisesti.

Kohtaus elokuvasta Black Panther (2018)

Tätä mielestäni vahvistaa entisestään jokaisen pakonomainen tarve omistaa Black Pantherin ympärillä käytävä keskustelu. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö mediassa ja yhteiskunnassa käytävässä kulttuurisessa diskurssissa ylipäänsä. Jokainen tekee omat johtopäätöksensä ja julistaa niitä toisille kuin totuutena.

Kun puhun niistä elokuvan osa-alueista, joiden en usko olevan tarkoitettuja tai tietoisia, puhun kulttuurirelativismista. Jos elokuvantekijät ovat tietoisesti tehneet Black Pantherista keskustelun jäänmurtajan, siinä suhteessa, että he ovat tahallaan tehneet elokuvan suhteesta mustaan kulttuuriin niin kaksijakoisen ja sitä kautta haastaneet jopa yhteiskunnallisesti merkittävällä tasolla populaation kahtiajakautumisen trendiä, niin en voi kuin olla nostamatta hattuani. Mutta en usko, että kukaan on pystynyt täysin ennakoimaan Black Pantherin vastaansaamaa reaktiota.

Tällä reaktiolla viittaan keskustelun hajatumiseen. Toiset näkevät Black Pantherin hyvinkin rasistisena elokuvana, toiset uraauurtavana inklusiivisuuden sanansaattajana. Keskustelu on siis ottanut hyvin relativisitsen mittasuhteet, mutta ilman, että kukaan tuntuu huomanneen. Jokainen kuvittelee olevansa oikeassa. Mikä on myös sama piirre, mikä heijastuu käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Erimielisyyksiä syntyy nopeampaan tahtiin, kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti tunnumme lipuvan pois relativismin arvoista. Ja tästä Black Panther mielestäni muodostaa syvimmän tasonsa, vaikkakin varsin tahattomasti.

Samaisesta syystä, en aio muodostaa omaa mielipidettäni elokuvasta. Miksi minun pitäisi? Objektiivisesti tarkasteltuna, jokaisella keskustelijalla on varmasti validi argumentti. Mikä niistä on oikea? Ei välttämättä mikään, tai niistä jokainen. Mutta ennakkoluulot, rasismi, muukalaisviha ja huonot arvot syntyvät vain korvien sulkemisesta ja keskustelun kieltämisestä. Siksi tämä teksti on keskustelun ylistys. Ei minkään absoluuttisen totuuden julistaminen, vaan taiteen synnyttämän keskustelun arvostaminen. Sekä kannanotto koulutuksen, älyllisyyden ja sivistyneisyyden puolesta. Mitään en inhoa kuin ala-arvoista keskustelua ala-arvoisuudesta. Jos jotain kritisoi, paras tehdä se sivistyneesti. Kukaan ei voita tilanteessa, jossa keskustelun itsensä taso laskee.



Lähteet:

Brown, A.A. 13.03.2018. Black people beware: don’t let Black Panther joy mask Hollywood’s racism. The Conversation. Viitattu 21.07.2018.
https://theconversation.com/black-people-beware-dont-let-black-panther-joy-mask-hollywoods-racism-93095.

Jenkins, A. 23.02.2018. The Global Significance of 'Black Panther' . The Hollywood Reporter. Viitattu 21.07.2018.
https://www.hollywoodreporter.com/heat-vision/black-panther-global-significance-1087878.

Johnson, T. 23.02.2018. Black Panther is a gorgeous, groundbreaking celebration of black culture. Vox. Viitattu 21.07.2018.
https://www.vox.com/culture/2018/2/23/17028826/black-panther-wakanda-culture-marvel.

Lebron, C. 2018. ‘Black Panther’ Is Not the Movie We Deserve. Boston Review. Viitattu 21.07.2018.
http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther.

Slaats, J. 23.05.2018. 15 reasons why Black Panther is a nationalist, xenophobic, colonial and racist movie. Kifkif. Viitattu 21.07.2018.
https://kifkif.be/cnt/artikel/15-reasons-why-black-panther-nationalist-xenophobic-colonial-and-racist-movie-6036.

Smith, J. 2018. The Revolutionary Power Of Black Panther. Time. Viitattu 21.07.2018.
 http://time.com/black-panther/.

Trasher, S. 20.02.2018. There Is Much to Celebrate–and Much to Question–About Marvel's Black Panther. Esquire. Viitattu 21.07.2018.
https://www.esquire.com/entertainment/movies/a18241993/black-panther-review-politics-killmonger/.