Arvostelu: Bird Box

Get Outin, A Quiet Placen, Hereditiaryn ja esimerkiksi Bird Boxin kuljettamana, voisi sanoa Hollywoodiin rantautuneen jonkinnäköisen kauhuelokuvien uuden tulemisen. Tai näin voisi sanoa, jos oikeasti ajattelisi kauhuelokuvien muka joskus menneen pois.

Bird Box kertoo apokalyptisestä maailmasta, jossa ihmiset alkavat yllättäen tappaa itseään. Halu tappaa itsensä johtuu ilmeisesti siitä, että näkee pahimman painajaisensa. Tältä voi välttyä, jos sulkee silmänsä. Viisi vuotta myöhemmin Malorie (Sandra Bullock) yrittää lapsiensa kanssa etsiä lopullista suojaa mystiseltä voimalta.

Pidin elokuvaa todella creepynä. Kauhu on siis hyvin tehtyä. Harvoin minäkään ihan paksuimman peiton alta elokuvaa tirkistelen. Koko katsomiskokemus oli myös hyvin tunteellinen ja koskettava. Elokuva kyllä onnistui lyömään itsensä läpi sydämeeni. Pelkäsin, itkin, jopa nauroin. Istuin penkkini reunalla.

Erityisesti elokuvan lopulle haluan nostaa hattuani. Yksi vaikuttavimmista lopuista, joita olen nähnyt elokuvissa vähään aikaan. Todella kaunis. Kylmiltä väreiltä ja kyyneleiltä ei vältytty täällä katsomossa.

Sandra Bullockista pidin ihan mahdottomasti. Jos hän ei pääosassa olisi toittoillutkaan, niin tuskin olisin elokuvaa katsonut. Lähellä oli, että nytkin olisi jäänyt kesken, kun tunnelma vaan kävi liian puistattavaksi. Mutta Bullockilla on järisyttävä kyky saada uskomaan itseensä. Katsoja välittää aina hänestä, oli hän missä elokuvassa tahansa. Se on todella hämmästyttävä taito näyttelijän omata. Lisäksi hän vetää yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä. Todella kylmäävä, koskettava ja henkeä salpaava.

Sanda Bullockin tyttölasta esittänyt näyttelijä varasi myös paikkansa tunnekeskuksestani. Sen sanon, että tuolla hymyllä valloitettaisiin maailma. YK:n rauhanjoukkojen tulisi varustaa hänet eturintamalle, niin loppuisi kaikki sodat alta aika yksikön.

Henkilökohtaisesti Bird Box oli siis todella vaikuttava ja vakuuttava elämys. Haukon vieläkin henkeäni, kuin kokonaisvaltaisesti se otti minut otteeseensa. Mutta jos laitan elokuva-arvostelijan lasit päähäni, niin sinänsähän tässä ei ollut hirveästi uutta. Lisäksi elokuva sortuu mielestäni yhteen kauheimmista helmasynneistä.

Puhutaan ensiksi siitä, että elokuva on periaatteessa kuin mikä tahansa jo tuhanteen kertaan nähty muu trilleri. Tällä kertaa uhka vaan ei ole mikään zombivallankumous tai örkkiarmeija, jonka pystyisi lyömään pois. Tällä kertaa uhka on jotain, mikä on fataalista, jos se sattuu saamaan sinut kiinni. Sinänsä panokset ovat suuremmat ja välittömämmät ja uhkaavammat ja sitä kautta siis pelottavammat - uskokaa minua. Mutta päivän päätteeksi, elokuva noudattaa ihan samaa kaavaa, kuin jos tässä paettaisiin niitä zombeja pakoon.

Sitten siitä helmasynnistä. Lapset elokuvassa. Sinänsä en voi siis kreditoi elokuvan emotionaalista vaikutusta täysin elokuvan omien ansioiden ansioksi, sillä mielestäni on aika itsestään selvää, että jos tyrkkäät viisivuotiaat lapset minkä tahansa vaaran eteen ja vielä epätoivoisen äidin kamppailemaan heidän puolestaan, niin kukapa siinä ei olisi liikuttumatta.

Lisäksi en pitänyt siitä, että tässä hieman ylikäytettiin näitä kauhuelementtejä. Epämääräiset kuiskausääniefektit kaikumassa kohtauksesta toiseen jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja turtuu niihin. Elokuvan kliimaksi, joka on siis äärettömän vaarallinen (piirre, jota myös alleviivataan elokuvassa kyllästymiseen asti) koskenlasku naiselle ja hänen lapsilleen, mielestäni hajoaa käsiin, kun katsoja voi kysyä vain yhden kysymyksen: miksi he eivät vain kävelleet kosken viertä siinä kohdassa jokea? Etenkin kun he tiesivät kosken tulevan.

Hienoinen laskelmoitavuus tulee esille myös taas hahmojen kertakäytettävyydessä. Sinänsä ihan loogista, että maailmanlopun sekunneilla tulee muutama kuolema tapahtumaan, mutta jossain vaiheessa katsoja pääsi kärryille, että jotkut hahmot esitellään meille vain sen takia, että heidät voidaan tappaa myöhemmin elokuvassa ja jotta se koskettaisi meitä. Haluaisin, että nämä kuolemat olisi tehty siis hieman harkitummin. Tai sitten olisi pitänyt esitellä vähemmän hahmoja, sillä näin katsoja turtuu myös tähän jatkuvaan hahmojen delaamiseen.

Mutta kaiken kaikkiaan elokuva mielestäni onnistuu vakuuttamaan hienoisesta geneerisyydestään, laskelmoitavuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta. Tämä on pitkälti kiitos Sandra Bullockin hienon roolityön, elokuvan tiiviin kauhutunnelman ja emotionaalisen latauksen vuoksi sekä hienon lopetuksen ansiosta.

Arvostelu: Ocean's 8

Odotin tätä leffaa kuin kuuta nousevaa. Luulisi, että siinä ajassa olisin ehtinyt keksiä vähän vähemmänkin kuluneen vertauskuvan, mutta satun tykkäämään tuosta nimenomaisesta, kuten varmaan sitä jo miljoonassa tekstissä olenkin pyörittänyt. Oikeastaan siitä asti, kun kuulin, että Ocean's 8 on tekeillä, tähtinään kahdeksan Hollywoodin kärkikastin naisnäyttelijää. Pelkäsin, että kun Ghostbusters floppasi, että vastaavaa linjastoa ei varmaan vähään aikaan nähdäkään, mutta onneksi toinen otos tuntuu onnistuneemmalta ja onpas leffa mennytkin ja tempaissut itselleen mojovan tilipussin lippuluukulta. Uskaltaisiko siis jo toivoa, että kuuluisat Hollywoodin studiopomot pystyisivät vähintään pitkällä tikulla tökkimään naisnäyttelijöitäkin välillä samoihin leffoihin?

Leffateatterikokemuksena tämä oli itselle ensimmäinen pitkään aikaan ja luultavasti viimeinen pitkään aikaan. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni paljon hypetettyyn Scape-saliin ja voi höpönassukat, ei ollut korotetun hinnan arvoinen. Sali oli kylmä. Mikä johtaakin minut siihen, miksi leffateatterissa en tätä nykyä aikaa ole tykännytkään viettää. Seitsemäntoista euroa - oikeasti - maksat siitä, että saat nähdä miljoonannen Marvel-ruljanssin tai taas Tom Cruisen jossain äksönpuurossa. Ja sen Scapen varjolla valmiiksi ostetun Finnkinon lahjalipun lisäksi pystytään sinulta nyhväämään vielä kolmen euron lisämaksu - oikeasti - onkohan se edes täysin laillista?

Mutta rahani annan ilomielin näin rohkeille linjavedoille, kuin Ocean's 8. Heti, kun studiopomot avaavat silmänsä 2010-luvulle, niin minäkin kannan pienen rahapussini Finnkinon kiskuripolitiikan juurelle ja ryhdyn palvomaan auringonjumala Scapea polvillani. Sandra Bullock ja Cate Blanchett - jotka saisivat minut leffateatteriin jo yksinään - samassa leffassa ja vieläpä jotkut Anne Hathawayt, Sarah Paulsonit ja Mindy Kalingit siihen päälle?

Ja hyvinhän tädit vetivät. Erityisesti Bullockin kylmäpäinen veto teki vaikutuksen - kuten tekee tietysti aina. Hän on ihan suosikkinäyttelijöitäni ja olen paljon miettinyt miksi. Mutta tässäkin tuli harvinaisen selväksi hänen ilmiömäinen kykynsä päästä täysin yhden tunnetilan keskiöön ja räväyttää sen katsojan naamalle. Hän on näyttelijänä mielestäni hyvin läsnä. Ehkä vieläkin suuremman vaikutuksen teki tietysti jumalani. Hänen hahmonsa oli näistä ehkä mielenkiintoisin ja pidin siitä, että hänestä ei paljastetukaan kaikkea. Cate oli tapansa mukaan niin tajuttoman aito, ettei henkeä saa.

Myös muut tekivät vaikutuksen. Rihanna ei nyt ole mikään seuraava Meryl Streep, mutta varsin kömpelössäkin roolissa onnistui pitämään päänsä veden pinnalla. Sarah Paulsonilla olisi varmasti ammennettavaa tämän roolin lisäksikin. Anne Hathaway tuntui nauttivan revittelystään, mikä on aina hienoa katsottavaa, kun näyttelijä osaa antautua roolilleen ja se on aina ollut mielestäni Hathawayn vahvuus. Jos nyt joku jäi hieman pettymykseksi niin Mindy Kaling. Hänhän on siis hauska, mutta jotenkin häntä ei osata käyttää tarpeeksi hyvin muiden toimesta. Onneksi hän ottaakin välillä ohjat omiin käsiinsä ja tuottaa omat materiaalinsa itse, jolloin hän tuntuu syttyvän paremmin eloon. Bonham Carterista en oikein tiennyt, mitä hän touhusi.

Jos puhutaan itse elokuvasta ja sen ansioista - ja mehän puhumme - niin se toimi. Mutta harmikseni vain juuri ja juuri. Se oli hyvinkin uskollinen Georgen ja Bradin Ocean's -vedoille. Tämä oli hyvin klassista ja puhdaslinjaista elokuvantekemistä. Huomio oli rikosjuonessa ja jopa soundtrack heijasteli sitä rikostrillerimäisyyttä - jotain, mistä en ehkä tykännyt. Se jatkuva soundtrackin plimpotteluhissimusiikki alkoi vähän raastamaan korvia jossain vaiheessa.

Olisin myös kaivannut enemmän. Ja tästä olisi saanut paremman hyvin helpostikin. Nimeän nyt vain muutaman keinon. Ensimmäiseksi leffa veti vähän liian turvallista menoa. Tietysti jossain vaiheessa vähän kipristi vatasanpohjasta, mutta aitoa vaaran tuntua ei ehtinyt syntymään, kun juoni jo liplatteli eteenpäin. Olisin siis kaivannut ehkä enemmän vastoinkäymisiä. Nyt tämä oli liian helppoa. Toiseksi olisi kaivannut enemmän aitoutta. Leffa on hyvin pintaliitoinen ja pintakorea (mitäköhän nämä sanat tarkoittavat?). Tämä heijastui ihan elokuvan efekteissä asti. Joku editoija oli kokenut hyväksi ratkaisuksi Windows Movie Maker-tyyliset siirtymät kohtausten välillä. Yök! Siinä hävisi uskottavuus saman tien. Aitoutta olisi saanut mukaan oikean elämän piirteillä. Aidoilla keskusteluilla, riidoilla, sanaharkoilla, pohdinnoilla - jollain, mistä katsoja olisi saanut otteen. Nyt hahmot vain puhuvat kuin yhdestä suusta ja kukaan ei sano mitään, mikä ei tuntuisi käsikirjoitetulta.

Mutta viihdyttävänä kesäleffana tämä toimi. Ja on hyvä, että jatko-osalla on varaa kääntää asteita vielä enemmän. Hyvin usein nykyään jo selvästi franchisejen aloitusosiin työnnetään kaikki paukut ja avataan kaikki ovet, jolloin jatko-osat tuntuvat vetisiltä. Jos on jatko-osia pakko tehdä, niin suon niitä tehtävän tällä tyylillä; enemmän hienoja naisnäytteljöitä tärkeissä rooleissa ja jätetään vielä jotain näyttämättäkin ensimmäisessä osassa, jotta katsojalla on jotain odottaakin. Ja minähän odotan. Kuka olisi hyvä lisä näyttelijäkaartiin? Winslet? Collette? Blunt? Kidman?

 ...=)

Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.

 ...=)

Blue Jay (Blue Jay)

Viime yö oli outo. Menin jo aikaisin illalla nukkumaan kun silmät eivät meinanneet pysyä auki ja sitten tasan puoli yhdeltä säpsähdin hereille ja tuntui kuin olisi ollut keskipäivä. Muutaman tunnin siinä pyörittyäni nousin ylös ja laitoin televisiosta Netflixin päälle. Ensimmäinen nimike, joka eteeni viskoutui oli "Blue Jay" ja sitä enempää ajattelematta, napsautuin sen päälle. Elokuva oli tunnelmaltaan juuri, mitä siihen kohtaan tarvitsinkin. Pikkukaupungin rauhalliset kadut, mustavalkoinen kuva ja elokuvan keskiössä vain kaksi ihmistä, juttelemassa.

Jos olet nähnyt toisen Mark Duplass'n tähdittämän elokuvan "Your Sister's Sister":in, niin tämä on kuin jatko-osa sille. Oudolla lailla näissä kahdessa elokuvassa on ihan samanlainen rakenne. Ensin ensimmäisen tunnin verran näemme kahden tai maksimissaan kolmen henkilön keskustelua ja sitten loppumetreillä esitellään joku uusi juonikuvio, mikä siinä vaiheessa tuntuu auttamattoman myöhäiseltä. Your Sister's Sisterissa tämä juonipaljastus oli se, että Mark Duplass'sta tulisi oman lapsensa isä sekä setä. Blue Jayssa juonipaljastus liittyy myös lapseen, mutta enemmänkin sen lapsen kohtaloon kaksikymmentä vuotta sitten.

On todella sääli, että molemmat elokuvat on pilattu tälläisillä turhilla melodramaattisilla juonitwisteillä, sillä aina siihen asti, pidin molemmista elokuvista. Blue Jaykin osuu todella hyvin kaikkiin oikeisiin nuotteihin kun kaksi ystävää nostalgian humussa pohtii, mitä elämällään tekivät. Se on todella koskettavaa ja aitoa draamaa. Jos elokuva olisi vain pitäytynyt siinä viestissä, niin hyvä - erittäin tunnelmallinen, rauhallinen draama. Mutta - se typerä juonitwisti tekemässä koko elokuvasta täyden vitsin, jonka ainoa päämäärä tuntuu vain olevan sen juonitwistin piilottaminen tai jotain.

Sarah Paulson on ihan kiva. En ole vielä hokannut, mikä tekee tästä naikkosesta kaiken ylistyksensä arvoisen, mutta ihan kelpo roolisuorituksen tässä tekee. Enkä usko, että se oli edes kauhean helppoa, sillä tämä elokuva keskittyy kuitenkin niin paljon kahden näyttelijän taitoihin kannatella elokuvaa. Olemme koko ajan kuin kiinni heidän kasvoissaa, katsomassa jokaista pientä elettä. Tälläisessä näyttelemisessä aitouden ja spontaaniuden säilyttäminen on varmasti vaikeaa, mutta Paulson siihen pystyy.

Mark Duplass on kuin sormien läpi valuvaa vettä.

#elokuvahaaste2016 (23. Mustavalkoinen elokuva)

...=)

Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)