Arvostelu: Bird Box

Get Outin, A Quiet Placen, Hereditiaryn ja esimerkiksi Bird Boxin kuljettamana, voisi sanoa Hollywoodiin rantautuneen jonkinnäköisen kauhuelokuvien uuden tulemisen. Tai näin voisi sanoa, jos oikeasti ajattelisi kauhuelokuvien muka joskus menneen pois.

Bird Box kertoo apokalyptisestä maailmasta, jossa ihmiset alkavat yllättäen tappaa itseään. Halu tappaa itsensä johtuu ilmeisesti siitä, että näkee pahimman painajaisensa. Tältä voi välttyä, jos sulkee silmänsä. Viisi vuotta myöhemmin Malorie (Sandra Bullock) yrittää lapsiensa kanssa etsiä lopullista suojaa mystiseltä voimalta.

Pidin elokuvaa todella creepynä. Kauhu on siis hyvin tehtyä. Harvoin minäkään ihan paksuimman peiton alta elokuvaa tirkistelen. Koko katsomiskokemus oli myös hyvin tunteellinen ja koskettava. Elokuva kyllä onnistui lyömään itsensä läpi sydämeeni. Pelkäsin, itkin, jopa nauroin. Istuin penkkini reunalla.

Erityisesti elokuvan lopulle haluan nostaa hattuani. Yksi vaikuttavimmista lopuista, joita olen nähnyt elokuvissa vähään aikaan. Todella kaunis. Kylmiltä väreiltä ja kyyneleiltä ei vältytty täällä katsomossa.

Sandra Bullockista pidin ihan mahdottomasti. Jos hän ei pääosassa olisi toittoillutkaan, niin tuskin olisin elokuvaa katsonut. Lähellä oli, että nytkin olisi jäänyt kesken, kun tunnelma vaan kävi liian puistattavaksi. Mutta Bullockilla on järisyttävä kyky saada uskomaan itseensä. Katsoja välittää aina hänestä, oli hän missä elokuvassa tahansa. Se on todella hämmästyttävä taito näyttelijän omata. Lisäksi hän vetää yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä. Todella kylmäävä, koskettava ja henkeä salpaava.

Sanda Bullockin tyttölasta esittänyt näyttelijä varasi myös paikkansa tunnekeskuksestani. Sen sanon, että tuolla hymyllä valloitettaisiin maailma. YK:n rauhanjoukkojen tulisi varustaa hänet eturintamalle, niin loppuisi kaikki sodat alta aika yksikön.

Henkilökohtaisesti Bird Box oli siis todella vaikuttava ja vakuuttava elämys. Haukon vieläkin henkeäni, kuin kokonaisvaltaisesti se otti minut otteeseensa. Mutta jos laitan elokuva-arvostelijan lasit päähäni, niin sinänsähän tässä ei ollut hirveästi uutta. Lisäksi elokuva sortuu mielestäni yhteen kauheimmista helmasynneistä.

Puhutaan ensiksi siitä, että elokuva on periaatteessa kuin mikä tahansa jo tuhanteen kertaan nähty muu trilleri. Tällä kertaa uhka vaan ei ole mikään zombivallankumous tai örkkiarmeija, jonka pystyisi lyömään pois. Tällä kertaa uhka on jotain, mikä on fataalista, jos se sattuu saamaan sinut kiinni. Sinänsä panokset ovat suuremmat ja välittömämmät ja uhkaavammat ja sitä kautta siis pelottavammat - uskokaa minua. Mutta päivän päätteeksi, elokuva noudattaa ihan samaa kaavaa, kuin jos tässä paettaisiin niitä zombeja pakoon.

Sitten siitä helmasynnistä. Lapset elokuvassa. Sinänsä en voi siis kreditoi elokuvan emotionaalista vaikutusta täysin elokuvan omien ansioiden ansioksi, sillä mielestäni on aika itsestään selvää, että jos tyrkkäät viisivuotiaat lapset minkä tahansa vaaran eteen ja vielä epätoivoisen äidin kamppailemaan heidän puolestaan, niin kukapa siinä ei olisi liikuttumatta.

Lisäksi en pitänyt siitä, että tässä hieman ylikäytettiin näitä kauhuelementtejä. Epämääräiset kuiskausääniefektit kaikumassa kohtauksesta toiseen jopa siihen pisteeseen asti, että katsoja turtuu niihin. Elokuvan kliimaksi, joka on siis äärettömän vaarallinen (piirre, jota myös alleviivataan elokuvassa kyllästymiseen asti) koskenlasku naiselle ja hänen lapsilleen, mielestäni hajoaa käsiin, kun katsoja voi kysyä vain yhden kysymyksen: miksi he eivät vain kävelleet kosken viertä siinä kohdassa jokea? Etenkin kun he tiesivät kosken tulevan.

Hienoinen laskelmoitavuus tulee esille myös taas hahmojen kertakäytettävyydessä. Sinänsä ihan loogista, että maailmanlopun sekunneilla tulee muutama kuolema tapahtumaan, mutta jossain vaiheessa katsoja pääsi kärryille, että jotkut hahmot esitellään meille vain sen takia, että heidät voidaan tappaa myöhemmin elokuvassa ja jotta se koskettaisi meitä. Haluaisin, että nämä kuolemat olisi tehty siis hieman harkitummin. Tai sitten olisi pitänyt esitellä vähemmän hahmoja, sillä näin katsoja turtuu myös tähän jatkuvaan hahmojen delaamiseen.

Mutta kaiken kaikkiaan elokuva mielestäni onnistuu vakuuttamaan hienoisesta geneerisyydestään, laskelmoitavuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta. Tämä on pitkälti kiitos Sandra Bullockin hienon roolityön, elokuvan tiiviin kauhutunnelman ja emotionaalisen latauksen vuoksi sekä hienon lopetuksen ansiosta.

Häiden jälkeen (After the Wedding // Efter brylluppet)

Kirjoitin tätä arvostelua varmaan neljä kertaa uudelleen ja jokaisella kerralla suorastaan inhosin, mitä sain aikaan. Tästä oli ihan mahdotonta sanoa mitään sen syvällisempää. Joten lopputuloksena tämä:

Ei yhtä hyvä kuin Susanne Bierin toinen elokuva Kosto (In a Better World).

...=)

Kosto (In a Better World // Hævnen)

Olen aina ihaillut lintuja. Olen kai yksi niistä hulluista, jotka haluaisivat linnun lailla olla vapaita. Lentää pois ilman mitään velvollisuuksia tai vastuuta, murhetta, surua, kipua. Kuinka kauniisti ohjaaja Susanne Bier käyttääkään, lintuja, symboliikkana kahden eri maailman edustajien ongelmien samanlaisuudelle ja universaaliudelle. Ihminen on ihminen missä vaan ja niin ovat myös murheet, kysymykset moraalista, vastuusta sekä oikeudenmukaisuudesta.

Siltana sekä Sudanin pakolaisleirille, että rauhalliselle tanskalaiselle kylälle toimii Mikael Persbrandtin esittämä lääkäri, Anton. Hän työskentelee jaksoittain pakolaisleirillä Afrikassa, jossa on joutunut hiljattain pelastamaan raskaana olleita naisia, joiden sikiöt paikallinen sotaherra on heiltä leikannut irti. Jaksoittain hän palaa perheensä luo kotiinsa Tanskaan, jossa hänellä on kaksi poikaa; Morten sekä vanhempi Elias. Hänellä on myös vaimo, mutta he ovat avioeron partaalla, koska hänellä oli syrjähyppy. Eliasta kiusataan koulussa ja siihen puuttuu luokkakaveri Christian, jonka äiti on kuollut. Selvästi vielä äitään sureva Christian noudattaa myös erittäin ankaraa moraalikoodia, jossa vääryydet täytyy kostaa.

Käytännössä elokuva on siis tarina kahdesta perheestä: Eliaksen ja Christianin. Afrikan jaksoja käytetään hyvin havainnollistamaan eroa oikeuden ja vääryyden välillä. Väkivalta, miehinen identiteetti, kipu sekä aikuisten vastuu ja heidän tekemien valintojen heijastuminen lapsiin ovat myös käsiteltyjä teemoja. Erityisen hieno on mielesätni Christianin hahmo. Häneen on hienosti sidottu se lapsen tunne, että kaikki asiat ovat niin mustavalkoisia ja jos joku asia ei ole mustavalkoinen ja helposti ymmärrettävä, siitä täytyy tehdä sellainen. Lapsille ei ole vielä, Kohlbergin moraalikehitysten vaiheiden mukaisesti, kehittynyt selkeää käsitystä oikeasta ja väärästä. He eivät pysty soveltamaan sääntöjen sopimuksenmukaisuutta. Vasta myöhemmin, kypsemmässä iässä on mahdollista rikkoa sääntöjä yhteisen hyvän eduksi, niin sanotusti.

Päähenkilö Anton on myös hienosti käsikirjoitettu suuntapaalu näiden lasten elämässä. Mies, joka haluaisi olla idealistinen hyväntekijä, jonka pitäisi opettaa lapsilleen oikeita tekoja, koston mielettömyyttä ja hyväntekemisen voimaa, joutuu kuitenkin itsekin vaappumaan tuulessa. Sekä syrjähyppy että lääkärin vastuu ja velvollisuus ihmisiä auttavana - jopa huonoja ihmisiä - kaikki tulkitsevat tätä yhteistä pohjaa, sekavaa todellisuutta, jossa ei ole varmuutta onko ihmisellä oikeus leikkiä jumalaa.

Pohjimmiltaan olen kuitenkin ihmetystä täynnä Bierin taidoista rakentaa draama, niin kuin se kuuluu rakentaa. Käyttää näitä muutamaa hahmoa hyväkseen, heidän välistä suhdetta, kertoakseen näin merkittävistä teemoista. Valitettavasti useat elokuvantekijät antavat hahmojensa elää elämäänsä ja repivät elokuvan viestin vähän puolipakolla hahmojen selkänahasta, mutta tässä hahmojen kohtaloilla, teoilla ja niiden seurauksilla on syvempi merkitys. Jokainen kohtaus kertoo teemasta ja rakentuu kohti loppusanomaa. Olen vaikuttunut. Koin, että Eliaksen äitiä esittävä Trine Dyrholm oli roolissaan suppea - jopa huonompi kuin Christianin roolissa loistava lapsi - mutta en voi elokuvaa varjostaa millään lailla. Esimerkkiteos laadusta.

...=)