Kun elokuva on todella hyvä, siitä tulee niin paljon enemmän. Siitä tulee kokonaisuus, johon liittyy myös se kokemus, jonka koit elokuvaa katsoessa. Ja tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, vaikka se olisi jotain, mikä tuhosi sinut sisältä. Tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, kuin rakkaasta muistosta.
Call Me By Your Name tuntuu kuin muistolta jo sitä katsoessa. Kuvauksen laineileva tunnelma on kuin maailma unesta. Leikkauksen ajoittainen hektisyys katkaisee kohtauksia poikki kuin kesken kaiken - kuin muisto pätkittäin leikkaisi siinä kohtaa. Ohjauksen painavuus pitää huomion voimakkaissa yksityiskohdissa, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkiviisauden tuomalla ajatuksen kirkkaudella. Nämä piirteet ovat omiaan luomaan tarinasta menneen maailman - jotain, mikä tuntui liian hyvältä jo silloin kun se tapahtui.
Timothée Chalamet tekee työstään sinulle henkilökohtaisen, kuin jotain, mistä et halua edes puhua. Hän kantaa elokuvan ja nostaa myös muiden näyttelijöiden tasoa, mukaan lukien Hammerin. Tapa, miten Chalamet kietoutuu Hammerin ruumiin ympärille tai kuinka luonnolliselta jatkolta suudelma heidän välillään tuntuu sille jännitteelle, mikä oli jo ilmassa ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan, ovat vain osa niistä asioista, mitkä tekevät tästä roolisuorituksesta yhden parhaita koskaan - puhumattakaan hänen viimeisestä finaalikohtauksesta. Chalamet, vaikka on niin nuori, tuntuu tavoittaneen jotain, mitä kokeneimmatkaan näyttelijät eivät pysty vangitsemaan; armottoman vaistonvaraisuuden. Sen vain sanon, että maailma, jossa Chalametin roolisuoritus ei voita Oscaria, ei ole tämän roolisuorituksen arvoinen.
Mikä oli todella koskettavaa oli, miten hahmot eivät uskaltaneet paljastaa tunteitaan aluksi toisilleen.
Voisit kutsua elokuvaa kasvutarinaksi. Voisit kutsua sitä kuvaukseksi ensirakkaudesta. Voisit kutsua sitä opetukseksi siitä, mikä on tärkeää elämässä. Elokuva voi kertoa kahden miehen rakkaudesta yhtä paljon kuin taidehistoriasta. Se on elokuva, joka on kesäidyllin kuvaus, mutta myös kuvaus roihuavasta takkatulesta kylmän talven keskellä. Se on kuvaus rakkaudesta perhettä kohtaan ja ihmisten muodostamasta turvaverkosta. Se on kuvaus seksuaalisuudesta ja sitäkin enemmän aidosta, rakkauden täyttämästä yhteydestä toiseen ihmiseen. Mutta totuudessa elokuva on kaikkea tätä ja ei mitään näistä. Tämä on nimittäin puhdasta tunnetta, joka koskettaa syvemmin, kuin uskoit elokuvan olevan mahdollista koskettaa.
Tämä elokuva täytti minut. Se kulutti minut loppuun. Se kietoutui ympärilleni ja hukutti minut itseensä. Pystyn laskemaan ne kerrat, kun elokuva on tehnyt näin, yhden käden sormilla. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi kuulla kenenkään muun nimeä. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi avata silmiäsi enää, jos et pysty katsomaan tätä elokuvaa. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi elää, jos se tarkoittaa elämistä maailmassa, jossa tämä tarina ei ole olemassa. Elio ja Oliver ovat tämän maailman kaksi osaa, joiden täytyy olla olemassa ja heidän täytyy olla yhdessä. Mutta loppujen lopuksi heistä tulee, kuten kaikesta muustakin, vain muisto. Muisto, joka rikkoi sydämeni. Muisto, jota en unohda koskaan.
...=)
