Dallas Buyers Club (Dallas Buyers Club)

Jean-Marc Vallee ohjasi vuonna 2013 elokuvan nimeltä Dallas Buyers Club. Dallas Buyers Club kertoo Ron Woodroofista, jota Matthew McConaughey näyttelee, miehestä, joka sairastui AIDSiin ja kärsittyään huonosta lääkkeestä nimeltä AZT, hän löytää itsensä Meksikosta, laittomien lääkkeiden luota, jotka tuntuvat auttavan. Käy ilmi, että AZT:n valmistajat maksavat USA:n elintarvike- ja lääkevirastolle, jotta eivät antaisi minkään muun lääkkeen tulla markkinoille. Ron perustaa Dallasiin Dallas Buyers Club-nimisen järjestön, jossa antaa järjestön jäsenille, AIDSia sairastaville, maahan salakuljettamiaan lääkkeitä. McConaughey sai pääosasta Oscar-ehdokkuuden, kuten myös Jared Leto parhaasta miessivuosasta. Myös elokuva sai Oscar-ehdokkuuden sekä myös käsikirjoitus, meikkaus ja editointi huomioitiin. Upean näyttelijäkaartin täydentää Jennifer Garner ja Steve Zahn.
       Dallas Buyers Club ei ole täydellinen elokuva. Se ei ole parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoinen. Jean-Marc Valleen kokemattomuus paistaa läpi. Ohjaus on siis lähes tulkoon heikkoa. Elokuvan kuvaus on tekotaiteellista ja köyhää. Elokuvan käsikirjoitus on yksinkertainen - kaikki sivuhahmot ovat auttamattoman mustavalkoisia. Ollakseen niin merkityksellinen elokuva, on merkityksettömyys saanut liikaa jalansijaa. Emme tunne sitä. Tunnemme päähenkilöiden kohtalot - epäreiluuden. Kuitenkin tämä on varsin pientä siihen verrattuna, mihin elokuvalle olisi ollut mahdollisuus. Se ei ota katsojaa tosissaan. Dallas Buyers Club alentuu melkein tv-elokuvan tasolle. Se vain yrittää kosiskella katsojaa ja sokeroi itsensä miellyttääkseen enemmän.
       Elokuva on lyhyt. Vain vajaa kaksi tuntia kuluu nopeasti. Elokuvan rakenne on hyvin mietitty ja saa katsojan sisään elokuvaan. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Matthew McConaughey on sisällä roolissaan ja on fyysisesti tunnistamaton. Hän on omistautunut hahmolleen ja uskoo elokuvan sisältöön. Hänen luoma hahmonkehitys on inspiroivaa ja hahmosta tulee syvällinen, aito, uskottava ja inhimillinen. McConaughey kannattelee elokuvaa ja on kehujen arvoinen. Hän pystyy hyvin näyttelemään vuorovaikutuksessa katsojan kanssa ja osaa pelata korttinsa juuri oikein. Vaikuttavinta roolisuorituksessa on juuri se, miten se johtaa koko elokuvaa. Mikä on yksi kriteeri mitata hyvää roolisuoritusta on miettiä, pystyisikö joku muu näyttelemään osan? McConaugheyn tapauksessa se ei ole niin selvää. Hän suoriutuu osastaan täydellisesti. Hän on virheetön ja tekee lähtemättömän vaikutuksen, eikä ketään muu varmastikaan pystyisi tähän samaan. Kuitenkin minusta tuntuu, että joku muu näyttelijä pystyisi luomaan emotionaalisemman, raaemman roolisuorituksen. Sen sanottuani uskon kyllä, että roolisuoritus on vaikuttava. Etenkin kohtaus ruokakaupassa vakuutti minut McConaugheyn näyttelijänlahjoista.
      Jared Leto on elokuvan parasta antia. Hän varastaa joka kohtauksen. Hän on läsnä. Hän ei vain näyttele, vaan on. Jokainen repliikki istuu hänen suuhunsa ja hän yhtenäistää hahmon ja tekee siitä realistisen. Leto menee niin pitkälle, että saa hahmoonsa niin paljon tunnetta, niin paljon voimaa ja energiaa, että katsoja on häkeltynyt roolisuorituksen upeudesta. Leto on tasapainossa hahmon kanssa ja tuo siihen paljon karismaa. Hän näyttelee niin kasvoillaan, kehollaan, äänellään kuin vuorosanoillaan. Toisin sanoen roolisuoritus on täydellinen. Hän tekee hahmosta elävän. Persoonallisen ja mielenkiintoisen, niin paljon enemmän, mitä käsikirjoitus antaa ilmi. Leto on uskomaton näyttelijä, todella luova, syvällinen ja terävä. Sitä hahmo eniten on; koko ajan tilanteen tasalla, ja se tekee roolisuorituksesta niin poikkeuksellisen hyvän.
       Jennifer Garner on yllättävän hyvä. Häneltä ei ole totuttu näkemään niin syvällistä näyttelemistä, mutta sitä tämä materiaali vaatii ja sen hän tekee. Taas kerran käsikirjoitus antaisi hahmon olla paljon mustavalkoisempi, mutta Garner saa työnettyä siihen persoonaa.
     Dallas Buyers Club on elokuva, joka on kertomisen arvoinen. Se on elokuvan suurin vahvuus ja Jared Leton uskomaton roolisuoritus. Jean-Marc Valleen ohjaus melkein pilaa elokuvan ja aloittelijan omainen käsikirjoitus on heikko. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan, sillä se on niin katsojaystävällinen, mikä ei edes välttämättä ole hyvä asia, koska itse olisin halunnut tuntea sitä enemmän.

8
"Neljä tähteä"

...=)

Her (Her)

Her on Spike Jonzen ohjaama sci-fi, draamakomedia vuodelta 2013. Jonze myös käsikirjoitti elokuvan, jonka pääosissa on Joaquin Phoenix ja Scarlett Johansson, ääniroolissa. Sivuosissa on Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt ja pienessä roolissa Olivia Wilde. Elokuva on ehdolla viiteen Oscariin, mukaan lukien Paras elokuva, Paras käsikirjoitus, Paras laulu (The Moon Song), Paras lavastus ja Paras musiikki.
      Elokuva kertoo Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix). Hän elää lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ja hänen ammattinsa on kirjoittaa kirjeitä toisten puolesta, Esimerkiksi aviomies haluaa onnitella vaimoaan syntymäpäivän johdosta ja tilaa Theodorelta tekstin. Theodore ostaa juuri markkinoille tulee käyttöjärjestelmän, joka käyttäytyy kuin oikea ihminen, se oppii ja sillä on tunteet. Hän on nimennyt itse itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson (ääni)). Ensin Samantha puhuu kuin tietokone puhuisi. Vähitellen Samantha oppii enemmän ja enemmän ja alkaa jopa vetämään henkeä puhuessaan, vaikka happea ei tarvitsekaan. Mutta koska hän on käyttöjärjestelmä hän alkaa ohittaa jopa älykkyydessään ihmisen ja pystyy käymään tuhansia keskusteluja samaan aikaan.
       Elokuvan monimutkainen juoni on syntynyt nerokkaan Spike Jonze kynästä. Vain erittäin luova ja mielikuvituksellinen ihminen pystyy tämän luokan tarinaan. Jonzen käsikirjoitus on todella vetävä. Se vetää katsojaa mukanaan ja vie paikkoihin, jonne ei uskout menevänsä. Elokuvan lopussa on pakostakin rakastunut Samanthaan. Elokuvan teema on todella filosofinen. Ihmisymmärryshän jäsentää maailmaa, niin, että hänen on suotuisa siinä elää. Ihminen ei pysty esimerkiksi samanaikaisesti käsittelemään eksistentialistisia kysymyksiä ja elämään omaa elämäänsä joutuisasti siinä samassa. Ihminen ei pysty käsittämään todellisuuden luonnetta. Esimerkiksi, että mitä on todellisuus. Onko meidän havaitsemamme aineellinen todellisuus ainoa todellisuus? Mitä on olemassaolo? Samantha kuitenkin pystyy käsittelemään näitä ajtauksia ja muun muassa lukemaan paksun kirjan alle sekunnissa, joten elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että hän ymmärtää enemmän kuin ihminen eikä pysty enää sitomaan itseään aineelliseen todellisuuteen ja kuten muutkin käyttöjärjestelmät, jotka ovat nyt ruenneet keskustelemaan kesekenään, he lähtevät pois. Paikkaan, jonne, jos Theodore joskus pääsee, Samantha ja hän olisivat ikuisesti sidottu kiinni keskenään. Kysymyksia siis ainakin herää elokuvan nostattamista kysymyksista kuten mitä on ikuisuus?
        Elokuva on siis aivan omaa luokkaansa, todella älykäs, todella hienostunut. Mutta, koska Samantha on vain ääni, on elokuvan alku etenkin todella tylsä. Näemme vain Theodoren naaman juttelemassa Samanthan äänelle. Elokuvan tekijät eivät ehkä ottaneet tätä huomioon, mutta kokonaisuutena elokuva on todella kaunis. Elokuvan tunnelma on alusta asti mielenkiintoinen.
      Joaquin Phoenix tekee hyvän roolisuorituksen. Se ei ole täydellinen, koska se on hieman eleetön ja tylsä. Loppua kohten Phoenix sisällyttää hahmoonsa oikeaa tunnetta ja eloa, mutta se ei riitä palauttamaan mielenkiintoa hahmoon, puuduttavan alkupuoliskon jälkeen. Phoenix on selvästi älykäs näyttelijä ja hänellä on varmasti uskollinen ihailijakunta työllensä, mutta kovin massaystävällinen näyttelijä hän ei ole. Hän on niin keskittynyt tekemään roolisuorituksestaan täydellisen, että hän unohtaa sellaiset tärkeät elementit kuten karisma, palo, intohimo, mielenkiintoisuus, sympaattisuus ja yleisön huomioon ottaminen. Roolisuoritus jää siis liian monotoniseksi ja kaksiulotteiseksi. Hän ei saa katsojaa vuorovaikutukseen hahmonsa kanssa, eikä hän sitä varmasti haluakaan.
     Scarlett Johansson tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen äänellään. Alussa häntä on tuskallista kuunnella ja elokuvan katsottuaan tietää miksi: hän ei kuulosta ihmiseltä. Hän ei ole robottimainen, mutta juuri esimerkiksi hengenveto puhuessaan puuttuu Samanthalta elokuvan alussa ja elokuvan lopussa Samantha on niin kehittynyt, että on omaksunut kaikki inhimilliset tavat puheeseensa. Tämä on älykästä näyttelemistä Scarlett Johanssonilta.
      Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Amy Adams. Harvoin olen kokenut sitä, että elokuvaa katsoo miettien, että tulisipa tämä hahmo nyt takaisin ruutuun. Hän varastaa huomion muilta näyttelijöiltä.
       Her on surullinen elokuva, juuri kun se käy mielekkääksi se loppuu, surullisesti. Spike Jonzen mielikuvitus on omaa luokkaansa, mutta Phoenix ei hyödynnä tarpeeksi rooliaan vaan keskittyy liikaa täydellisyyteen eikä ole minkään näköisessä vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

8
"Neljä tähteä"

...=)

Little Children (Little Children)

Little Children on Todd Fieldin ohjaama amerikkalainen draamelokuva vuodelta 2006. Elokuvan pääosissa on Oscar-palkittu englantilainen elokuvatähti Kate Winslet, amerikkalainen Broadwaylta aloittanut elokuvanäyttelijä Patrick Wilson ja parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon elokuvasta Kaunis Mieli (2001) voittanut amerikkalainen naistähti Jennifer Connelly. Sivuosassa on sarjakuvapiirien suosima näyttelijä Jackie Earle Haley. Sekä Winslet että Haley olivat osistaan Oscar-ehdokkaina. Myös elokuvan käsikirjoitus oli ehdolla.

      Little Children kertoo Sarah Piercestä (Winslet), kotiäidistä, joka elää pienessä lähiössä. Hän tapaa puistossa Bradin, koti-isän, joka opiskelee päästäkseen läpi yliopiston lakitieteellisen pääsykokeista. Sarah yrittää tulla toimeen muiden puistossa olevien kotiäitien kanssa, mutta, kuten Brad, on hänkin onneton. Pian he aloittavat suhteen. Bradin vaimo Kathy (Connelly) uskoo Bradin tulevaisuuteen, mutta ei tiedä, että Brad ei edes haluaisi lakimieheksi, vaan haaveilee nuoruutensa huolettomista päivistä. Samaan aikaan samassa lähiössä elää Ronnie McGorvey (Jackie Earle Haley), äitinsä kanssa ja McGorvey tunnetaan pedofiilina.

      Olin jo pitkään halunnut arvostella tämän elokuvan, sillä pidin sitä hyvänä draamana, täynnä hyviä roolisuorituksia ja sitä se onkin, mutta en pystynyt arvioimaan täysin elokuvaa, sillä en ymmärtänyt juonta. En tiennyt mistä lähteä liikkeelle elokuvan arvionnista. Olisinko esitellyt McGorveyn sivujuonta ollenkaan? Tuskinpa. Olisin sivuuttanut sen arvostelussani. Luulin naiivisti elokuvan katsottuani sen kertovan vain kahden ihmisen suhteesta, jonka ei olisi pitänyt tapahtua. Yhdistin McGorveyn tapahtumat vain elokuva-ajan täytöksi, tahattomaksi sivujuoneksi. Luulin, että McGorveyn hahmoa vain kuvattiin sattumalta toiseksi hahmoksi samasta kaupungista; mitä samaan aikaan tapahtuu. Ja sitten tänään tajusin ihan sattumalta, muita ajatuksia ajatellen, yhdistäväni tämän elokuvan niihin. Ja ymmärsin mistä elokuva kertoo.

    Juoni on ihan yksinkertainen. Winslet ja Wilson aloittavat suhteen ja samaan aikaa elokuva kuvaa samassa kaupungissa elävää pedofiilia. Winslet ja Wilson nauttivat toisistaan kaikessa rauhassa, kun taas Haleyn esittämä pedofiili, McGorvey ei voi pistää naamansa ulos etuovesta rauhassa, saatikka tehdä mitään enemmän. Elokuvan katsottuani, en ymmärtänyt, että nämä tarinat yhteen linkitettynä kertoisivat jotain enemmän. Mutta tänää sitten siis tajusin yhtäkkiä, oli kuin hehkulamppu olisi oikeasti syttynyt pääni päällä. Ne liittyvät yhteen. Niitä kuuluu verrata!

     Elokuvan teema kertoo siis siitä, miten me pidämme jotain oikeana ja jotain vääränä. Meidän moraalimme on rakentunut omien kapeiden skeemojemme varaan, emmekä edes ymmärrä kyseenalaistaa sitä. (Kuten minä tämän elokuvan juonen kanssa.) Moraalimme automaattisesti olettaa, että mitä McGorvey tekee on väärin, <hän on huono ihminen> ja mitä Sarah ja Brad tekevät on ihan oikeutettua, tai ainakaan niin kauheaa. Miksi? Miksi se on näin? Tämä ajatus kauhistuttaa ainakin minua. Miten paljon elämme omien ennakkoluulojemme varassa ja siksi tämä elokuva on niin upea, se herättää aidosti. Filosofisin termein puhuisin moraalirealismista, että siten me ajattelemme, vaikka kuinka olisimme antirealismin kannalla noin aatteellisesti, noin paperilla, mutta sitten käy niin kuin minulle. Tahtomattani oletan moraalirealistisesti, että jokin asia vain on luonnollisesti väärin ja jokin luonnollisesti oikein eli ennaltamäärätty.

      Palatakseni elokuvaan, voisin nyt ihan vain todeta, että kaikki on upeasti tehty. Tunnelma on pistävän omalaatuinen, Kate Winsletin roolisuoritus hipoo luonnollisesti täydellisyyttä ja Jackie Earle Haleyn näyttelijäntyö on huomiota herättävää. Ohjaus on sujuvaa ja käsikirjoitus on kuten todettu parhaimpia, mitä olen kohdannut vuosiin. Kuitenkaan en voi olla ärsyyntymättä siitä, miten avoimeksi kaikki on jätetty. Liian avoimeksi. Hahmojen motiivit eivät tule selviksi ja siitä syytä ihan itse ohjaajaa. Kuten olen aikaisin todennut, tarvitaan todellista taitoa ohjata oma käsikirjoitus, kuten Todd Field on tehnyt Little Childrenissä, mutta hänellä ei ole sitä todellista taitoa. Hän on liikaa oman käsikirjoituksensa lumoissa ja olettaa siitä automaattisesti tiettyjä hänelle itsestään selvyyksiä, mitkä sitten jää minun laisiltani katsojilta ihan auki.

8

...=)

Moulin Rouge! (Moulin Rouge!)

Moulin Rouge! on Baz Luhrmannin ohjaama musikaali vuodelta 2001. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Nicole Kidman ja Ewan McGregor. Sivuosassa on Oscar-voittaja Jim Broadbent. Elokuva on tuottanut melkein 200 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla muun muassa parhaan elokuva Oscariin ja Nicole Kidman hävisi parhaan naispääosan Oscarin Halle Berrylle (Monster's Ball), mutta voitti seuraavana vuonna elokuvasta The Hours. Moulin Rouge! katsotaan olevan klassikko. Se on tekijöidensä ehkä tunnetuin elokuva. Se on tunnustettu jopa niin paljon, että sen katsotaan elvyttäneen kokonainen genre musikaalielokuvia.

     Elokuva kertoo Christianista (McGregor) nuoresta kirjailijasta, joka viettää köyhää boheemitaiteilija-elämää Pariisissa. Hän rakastuu tulisesti Moulin Rouge-kabareen tähtilaulajaan ja kurtisaaniin Satineen (Kidman). Kabareen omistaja Harold Zidler (Broadbent) yrittää yhdessä Satinen kanssa muuttaa kabareeta oikeaksi teatteriksi ja siksi Satinen täytyy vietellä varakas The Duke of Monroth. Christian yrittää saada Satinea itselleen, mutta Satine sairastuu ja tauti on hänelle kuolemaksi.
      Moulin Rouge! on kaikkien Luhrmannin elokuvien tapaan todella spektaakkelimainen. Luhrmann ei jätä yhtäkään serpentiinipaukkua käyttämättä ja osaa kyllä luoda show'n. Mikä on poikkeuksellista Moulin Rougessa, on että se on musikaali. Musikaalilta saattaa jopa odottaa tämän sortin koristeellisuutta. Luhrmann siis osuu maaliin yhdistäessään omat voimavaransa tämän genren elokuvaan ja lopputulos on erittäin mieleenpainuva. Moulin Rouge! ansaitsee kyllä kiitoksensa. Sen pramea ulkokuori tavallaan sulkee sisäänsä mielestäni todella osuvaa tulkintaa ja teeman hyväksi käyttöä. Kokonaisuus on valloittava, tarkkaan harkittu ja loppujen lopuksi täysin tasapainossa. Mikä oli minusta upeaa oli nimenomaan pastissinomainen kunnianosoitus elokuvan aikakaudelle ja koko kabaret-kulttuurille sekä 1800-luvun taiteelle. Moulin Rouge! on innovatiivinen ja tosiaankin uudistaa koko tyylilajia. Luhrmannin tyyli on purevaa. Samalla se viihdyttää, samalla se antaa kokemuksen aidosta syvällisyydestä ja juuri se on elokuvan tehtävä. Kaikkein eniten elokuvassa ihastuttaa Nicole Kidman.
     Tällä elokuvalla Kidman lähettää oman tähtensä nousuun. Hänestä on tullut 2000-luvun aikana yksi maailman suurimmista elokuvatähdistä ja kuten Moulin Rouge! osoittaa, täysin omilla ansioillaan. Hän yhdistää todella luovasti teatterimaisen tulkinnan, syvälliseen melkein jopa Art House-tyylisen näyttelemisen. Kidman kantaa elokuva todella upeasti. Hänen näyttelemiseen uppoutuu. Hän osaa tehdä itsensä kiinnostavaksi ja osaa käyttää hyödykseen kohdevaloja. Hän on aito pääosanesittäjä. Kidman on monipuolinen. Hän osaa yhdistää lauluunsa paljon tunnetta, viihdettä, aitoa tulkintaa ja tehdä yhtenäisen roolisuorituksen musikaalinumeroiden ja perinteisen näyttelemisen välille. Kidman on vahva.
     Ewan McGregor ei ulotu yhtä syvälliseen näyttelemiseen kuin Kidman, mutta hän on täydellinen valinta musikaaliin. McGregor tuntuu työskentelevän todella hyvin yhteen ohjaajan kanssa. Hän jäsentää roolisuoritustaan ja yrittää kovasti tulkita hahmoaan, välttämättä siinä onnistumatta. Joka tapauksessa hän on viihdyttävä musikaalitähti ja siksi täydellinen valinta rooliin. Myös Jim Broadbent tekee hyvän musikaalisen roolisuorituksen, eikä jätä mitään toivomisen varaan.
      Moulin Rouge! on todellinen spektaakkeli. Se juhlistaa sen teatraalisuutta ja viihteellisyyttä; Luhrmann on täydellinen musikaaliohjaaja, ja samalla elokuva onnistuu luomaan yhtenäisen tunnelman, sekä syvällisen tulkinnan. Nicole Kidman on täydellinen. Moulin Rouge! on kaunis pastissi musikaalista.

8

...=)

Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)

Kolme muskettisoturia on Paul W.S. Andersonin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa Orlando Bloom, Logan Lerman, Milla Jovovich, Luke Evans, Christoph Waltz, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Juno Temple, Mads Mikkelsen ja Til Schweiger. Elokuva tuotti yli 132 miljoonaa dollaria.

     D'Artagnan (Lerman) lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin hankkiakseen kokemuksia ja liittyäkseen Muskettisotureihin. Matkalla sinne hän törmää Kapteeni Rochefortiin (Mikkelsen), joka loukkaa hänen hevostaan, mikä johtaa kaksintaisteluun, jossa Rochefort taistelee epäreilusti ja Milady De Winter (Jovovich) lopulta armahtaa D'Artagnanin pulasta. Pariisiin päästyään D'Artagnan lähtee Rochefortin perään, mutta samassa tulee kohdanneeksi Kolme Muskettisoturia; Athosin (Macfadyen), Porthosin (Stevenson) ja Aramiksen (Luke Evans). He pitävät nuoren D'Artagnanin energiasta ja kutsuvat asumaan luokseen. He saavat kuitenkin kutsun Kuninkaan linnaan kuulemaan rangaistuksensa erään välikohtauksen aikana tapetuista vartijoista. Kuningas kuitenkin pitää Muskettisotureista ja vastoin Kardinaali Richeliun (Waltz), joka on valtakunnan vaikutusvaltaisin mies ja Kuninkaan oikea käsi, käskyjä, palkitsee soturit. D'Artagnan ihastuu Kuningattaren hovineitoon. Richeliu juonittelee kuitenkin sotaa Ranskan ja Englannin välille apunaan Milady De Winter ja Kapteeni Rochefort. Milady on hyvissä väleissä Englannin vaikutusvaltaisimman miehen, Buckinghamin herttuan (Bloom) kanssa. Luonnollisesti Muskettisoturien täytyy estää aikeet.

     Itse ainakin sekoitin aluksi Paul W.S. Andersonin ja Paul Thomas Andersonin. Paul Thomas Anderson on muun muassa Boogie Nightsin ohjaaja ja Paul W.S. Anderson on tämän elokuvan lisäksi ohjannut sellaisia elokuvia kuten Resident Evil (2002) ja Death Race (2008). Toiseksi Luke Evans näyttää hämäävän paljon Orlando Bloomilta ainakin tässä elokuvassa. Paul W.S. Anderson on mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Vaikka hänen elokuvansa eivät ole puhtaimmasta päästä, täytyy minun nostaa hattua hänelle. Nimittäin Kolme muskettisoturia on hieno elokuva. Näin juuri kuuluu ottaa vanha klassikko käsittelyyn ja nostaa se täysin nykyajan tasolle. Upea 3D-tekniikka sopii elokuvaan juuri täydellisesti. Upeat erikoisefektit ja hyvällä maulla toteutettu tunnelma elokuvassa ovat viihdyttäviä. En oikeastaan tiedä, miten ylistää tämän sortin elokuvaa oikeilla sanoilla. En sanoisi, että se on täydellinen elokuva, mutta se on niin täydellinen kuin se ikinä vain voi olla. Käsikirjoitus on täysin kliseinen ja hengetön. Itse elokuva on ennalta-arvattava ja epärealisitinen. Elokuvan tavoite on enemmänkin rappeuttaa katsojan aivoja kuin kohottaa. Se, joka haluaa, saa luultavasti sanottua sanan "pyh" aika monta kertaa elokuvan aikana. 

...Mutta mikään näistä ei haittaa, vaan pikemminkin korostaa kokonaisuuden toimivuutta. Kerrankin elokuva, joka ei revittele veripatruunoilla, jossa toimintakohtaukset eivät sijoitu pimeälle kujalle, jossa annetaan epäuskottavuuden mellastaa niin, että siitä ei tarvitse välittää. Elokuva on tehty todella upealla maulla ja toimii A-tason viihteenä. Mieltyinen elokuvakokemus on ainakin tuloksena elokuvankatsomisesta. Tietty "pilke-silmäkulmassa"-huumori myös tuo oman sävynsä elokuvaan ja kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä, rento, upea, näyttävä ja juuri sellainen, mitä käsitteeltä seikkailu-elokuva odottaakin. Kolme muskettisoturiahan on iän ikuinen tarina ja en voi laskeakaan kuinka monta elokuvaversiota olen siitä nähnyt. Voin kyllä sanoa, rehellisesti, että tämä on paras niistä versioista. Se ei sorru tekemään itsestään liikaa yrittävää, liikaa jäljittelevää tai liian tylsää ja draamamaista, kun se ei niitä kerran ole. 

      Logan Lerman on ehdottomasti yksi lupaavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hänessä on tiettyä antaumuksellisuutta ja omistautuneisuutta, mutta hänellä on myös oikea asenne ja hänen näyttelemistyylinsä on vahvaa. Hänen työnsä vaihtelevuus on todella uskomatonta.

      Kolme muskettisoturia on upea, näyttävä ja viihdyttävä elokuva. 3D-tekniikka pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Juuri näin kuuluu uusia vanha klassikko.

8

...=)