Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu: Little Women

Minulla oli muutamia kysymyksiä, ehkä jopa voisi kutsua epäilyiksi, ennen elokuvaa. Esimerkiksi, että tarvitsimmeko oikeasti taas uuden elokuvasovituksen Louisa May Alcottin kirjasta? Koskettaako sama vanha tarina enää uudelleen? Onko Greta Gerwig onnistunut luomaan tähän jotain uutta? Eli vastataan näihin kysymyksiin nyt heti alkuun: kyllä, kyllä ja kyllä.

Little Womenin tarinahan on riipaiseva. Neljä Marchin sisarusta elämässä sisällissodan aikaisessa 1800-luvun Yhdysvalloissa, jossa naisen asemakin oli mitä oli. Lisäksi kun tähän yhdistää vielä kohtalokkaat ensiyritykset rakkaudessa kunkin sisaruksen taholta, on lopputuloksena mahdottoman elokuvallinen, dramaattinen ja koskettava kertomus.

Jos asiallisen objektiivisesti puidaan elokuvaa ensin. Minusta Alexander Desplatin musiikit tässä olivat vähän liikaa. Hänen tyylinsä on niin valtavan sokeroitu ja täyteläinen, että yhdistettynä tällaiseen vanhan ajan ajankuvaan ja isoihin pukuihin ja voimakkaisiin tunteisiin, minusta musiikki alleviivasi elokuvaa liikaa. Olisin valinnut jotain koruttomampaa, ehkä jopa vähän nykyaikaisempaa. Se olisi luonut kivan kontrastin.

Olisin myös käsikirjoittajana karsinut vähäsen alkuperäisen lähdeteoksen kliseisempiä kohtia. Tietenkään se ei ole alkuperäisen teoksen vika, että niistä on sittemmin muodostunut kuluneita latteuksia (kuten esimerkiksi että tarinan päähenkilö on kirjailija ja päätyy kappas vaan kirjoittamaan juuri samaisen tarinan, jota tarinassa on jo eletty), mutta nykyajan yleisöä varten nuo osuudet olisi voinut jättää puhtaasti pois. Lisäksi tarina on ajoittain siirappinen, mutta onneksi Gerwigin ohjauksellinen ote on sen verran onnistunut, että elokuva ei ylly liian imeläksi.

Kuvaus myös jäi hapuilemaan. Välillä jopa näki jossain kuvassa, kuinka kamera horjui. En tiedä miksi sellainen otos oli elokuvaan jätetty. Eikä kamera onnistunut mielestäni tarpeeksi hyvin luomaan kuvastaan maagista. Nyt se oli lähinnä aika peruskuvausta.

Mutta pakko sanoa heti, että minä rakastuin elokuvaan. Tätä oli aivan mahdottoman ihana katsoa. Tarinan teemat tuntuvat ajankohtaisemmilta kuin ikinä. Sinänsä ironista, että elokuvassa itsessään puhutaan naisten tarinoiden merkityksestä ja arvostuksesta ja tärkeydestä. Kuinka 1800-luvulla ajateltiin, että naisten tarinat eivät voi olla yhtä tärkeitä. Mutta se johtui vain siitä, ettei niitä oltu kirjoitettu, kuvattu, esitetty. Ja sitten leikataan vuoteen 2020, jolloin Oscar-akatemia katsoo aiheelliseksi jälleen kerran jättää näin syvästi sykkivän "naisten" elokuvan pois esimerkiksi parhaan ohjaajan ehdokkuuksista.

Mielestäni nimenomaan ohjaus tässä toimii. Gerwigin ote on todella älykäs. Kun puhuin käsikirjoituksen kohdalla siitä, että tarinaa olisi voinut ommella paremmin sopivaksi nykyajan yleisön suuhun, niin ohjauksen puolella nämä huomiot tehdään. Tässä nimittäin selvästi jätettiin päähenkilön, eli Jo Marchin tarinaa vähän taaemmaksi (niin paljon kuin päähenkilön tarinaa nyt voi jättää) ja tuotiin framille kolmea muuta sisarta ja heidän päätöstensä tärkeyttä.

Emma Watsonin esittämän Meg Machin päätös keskittää oma elämänsä rauhallisen, köyhänkin, perhe-elämän pariin ja lasten kasvattamiseen. "Just Because My Dreams Are Different Than Yours, It Doesn’t Mean They’re Unimportant". Florence Pughin esittämän Amyn voimakas ja päättäväinen asenne rakkauteen, jossa hän pitää sitä mahdollisena päättää itse keneen rakastuu. Kuinka maailman realiteetit ohjaavat häntä tekemään pragmaattisia päätöksiä. Jopa melko poliittinen lausunto.

Ja myös Eliza Scanlenin esittämän Beth Marchin kohtalokas tarina on tuotu niin koskettavasti tässä elokuvan keskiöön, että se löi ainakin itsellä luun kurkkuun. Elokuvan muita näyttelijöitä on kehuttu vuolaasti ja pääosan Saoirse Ronan ja sivuosan Florence Pugh saivat osistaan jopa Oscar-ehdokkuudet, mutta itse ehkä laskisin Eliza Scanlenin työn jopa elokuvan parhaaksi. Hänen vähäeleinen sielukkuus oli äärettömän vavisuttavaa seurattavaa.

Mutta onnistuvat myös muut näyttelijät. Pugh on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. Alussa hän ehkä hieman ylinäyttelee lapsellisen hahmonsa kiukkukohtaukset, mutta myöhemmissä kohtauksissaa hänen aikuiseksi kasvanut hahmonsa on hyytävä. Ja kuinka päättäväisellä tarmolla Pugh hänet tulkitseekaan. Rakastin taas nähdä Emma Watsonia pitkästä aikaa kunnon elokuvassa näyttelemässä. Laura Dern sopi pieneen osaansa loistavasti. Hänen kiltteytensä ja sydämellisyytensä oli melkein ylitsevuotavaa. Ja tietysti Timmy oli tapansa mukaan aivan uskomaton. Myös Meryl Streep aivan pienen pienessä sivuroolissaan uhkaa varastaa huomion.

Pääosan Saoirse Ronaniin en ole vielä koskaan ollut vakuuttunut. Saamansa Oscar-ehdokkuus tästä oli jo hänen neljäs. Mutta mielestäni hän oli vähän väärä tähän rooliin. Jo Marchin roolihahmo olisi tarvinnut jonkun tuimemman ja tulisemman näyttelijän. Saoirse Ronan näyttää liian kiltiltä, enkä oikein uskonut häntä tässä oman tien kulkijan roolissa.

Pakko oikein erityisesti nostaa elokuvan puvustus kunniaan. Ne asusteet olivat aivan jumalattoman kauniita. Ja niitä oli paljon. Joka kohtauksessa lähes tulkoon jokaisella elokuvan hahmoista eri vaatteet ja puvut. Enkä kuvittele, että näitä 1800-luvun pukuja oli helppo tehdä tai suunnitella. Mutta sen lisäksi, vielä kaiken kukkuraksi puvusteet sopivat niin täydellisesti elokuvan kuvaan. En tiedä oliko se tarkoituksella suunniteltu, vai vahingossa, mutta useassa kohtaukset puvut näyttivät sommitelluilta lavasteisiin ja miljöön tunnelmaan ja väreihin. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan puvuista muodustuu jopa tärkeä osa tarinan rakennetta useassa kohtaa elokuvaa. Tässä ne kirjaimellisesti kertoivat omaa tarinaansa ja tukivat elokuvan tematiikkaa. Aivan uskomaton työ, joka voisi minun puolestani voittaa Oscar-palkinnon.

Mutta palatakseni Greta Gerwigin ohjaukseen, minusta se oli juuri elokuvan hienoin osuus. Kuinka ytimekkäästi hän oli saanut alleviivattua Louisa May Alcottin tarinan merkityksellisemmät osuudet tähän päivään sopiviksi. Kuinka hän pystyi vuodattamaan tarinasta niin paljon tunnetta, että sai minut kyyneleiden partaalle, tekemättä tarinasta kuitenkaan niin melodramaattista, mitä se olisi voinut olla eli välttäen aivan upeasti alkuperäisteoksen sudenkuopat, ja hän pystyi ohjauksellaan laittamaan minut seuraamaan tarinaa, jonka olen jo nähnyt monia kertoja, pidättäen henkeäni alusta loppuun asti.

Lisäksi kuinka Gerwig sai näyttelijöistää niin upeita roolisuorituksia ja sai kaikki näyttelijät toimimaan niin hyvin yhteen. Hän on myös kirjoittanut käsikirjoitukseensa vuorosanoja, jotka lausutaan toisten näyttelijöiden päälle. En kuvittele, että tällaisen elokuvan koostaminen on mitenkään helppoa, niin ettei katsoja kuuntele vain toinen toistensa päälle pälpättäviä roolihahmoja.

Little Women tuntuu ajattomalta vielä näin monen vuoden jälkeen. Tässä Gerwig on luonut upean elokuvan, joka pienistä puitteistaan huolimatta onnistuu valloittamaan katsojan uudelleen puolelleen. Oma työsarkansa ollut jo varmasti siinä. Rakastin myös elokuvallista tunnelmaa, vaikka se olikin hollywoodilainen, mutta ehkä se on Hollywood-elokuvassa sallittua. Elokuvan teho oli jopa niin voimakas, että se jäi vähäksi aikaa pyörimään päähäni. En pystynyt illalla edes lukemaan kirjaa, mitä yleensä teen, sillä halusin jäädä elämään Gerwigin visioon Little Womenista vielä vähäksi aikaa.

Arvostelu: Beautiful Boy

Tosi hieno ja hirmuisen rankka. Erilaisia tuntemuksia, joita koin elokuvan aikana ja jälkeen; poskia pitkin virtaavat kyyneleet, silmiin asti yltävä hymy, halu katsoa pois valkokankaalta, tarve pitää jostain kiinni - penkin käsinojista vähintään, tärinä, kylmyys, lämpö. Jos kuvittelee, kuten minä, ennen elokuvan katsomista, että ehkä tässä ei mentäisi äärimmäisyyksiin. Että ehkä tämä ottaisi akateemisemman lähestymistavan. Ehkä tämä olisi pehmennetty versio. Väärässä olisit. Elokuva ryömittää katsojan silmille koko tunneskaalan. Käydään korkeimmissa huipuissa, kuin matalimmissa laaksoissa. Ja missään kohdissa ei turhia kainostella. Tämä elokuva iskee täysillä.

Se kertoo Nic Sheffista (Timothee Chalamet), joka sairastuu huumeriippuvuuteen ja tämän isästä David Sheffista (Steve Carell), joka yrittää tehdä kaikkensa pelastaakseen poikansa. Amy Ryan esittää Davidista eronnutta vaimoa ja Nicin äitiä sekä Maura Tierney Davidin nykyistä puolisoa.

Rankkaa aihetta tarkastellaan fragmentaarisen kerronnan kautta, mikä on todella hieno tyylivalinta ohjaajalta. Näin niiden uskomattoman rankkojen kohtausten perään saadaan heti katsella jotain kevyempää. Tällä luodaan myös hypnoottinen tasapaino harmonian ja kaaoksen välille. Katsoja ei turru kärsimykseen, eikä onnellisuus tunnu imelältä. Lisäksi ohjaajan ja kuvaajan luomat hypnoottiset kuvaotokset nappaavat kiinni jostain oleellisesta; kuinka me kaikki koemme jatkuvasti, päivästä toiseen, sekä kipua, että sen helpotusta. Mutta elokuvan kuvaus on siis todella kaunista ja samalla raastavaa. Välillä otokset riisutaan kaikesta ylimääräisestä ja välillä niitä väritetäään toinen toistaan kauneimmilla linsseillä, valotuksilla ja temmolla. Elokuva jätti katsojan aina odottamaan, mitä seuraavaksi olisi tulossa.

Käsikirjoitukselliset ratkaisut luovat samalla toivoa, puhuvat rankasta aiheesta hennolla otteella, luovat monitahoisen kuvan aiheestaan ja kuitenkin muistuttavat elämän ajoittaisesta lohduttomuudesta, huumeriippuvuuden raakuudesta ja esteiden ylitsepääsemisen vaikeudesta. Elokuvan loppu saadaan ikään kuin keskivaiheilla elokuvaa, jotta elokuvan konkreettinen loppu saisi iskostettua katsojan mieleen sen katkeransuloisen realiteetin, että onnelliset loput ovat vasta alkuja - hyvässä että pahassa. Huumeriippuvuudesta voi selvitä, mutta yhä useampi siihen kuolee.

Eniten haluan kiittää elokuvantekijöitä siitä, että he ovat luoneet näin täsmällisesti kehystetyn taideteoksen. Se ei ole liian pateettinen, mutta ei liian hengetönkään. Se ei ole pelkkää kärsimystä, mutta on silti yksi raastavimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kyyneliltä lienee välttyvän katsojista vain kylmäsydämisimmät. Mutta kaikki elokuvan taiteelliset ratkaisut puhuvat mielestäni puolestaan. Soundtrackin pistän heti seurantaan, elokuvan kohtaukset pyörivät vieläkin päässä ja elokuva tekisi mieli katsoa heti uudestaan, jotta voisi vieläkin hengittää sen tahdissa. Tuntea.

Timothee Chalamet tekee roolisuorituksellaan jotain, mitä ei yleensä tapahdu. Nimittäin saa minut kyynelehtimään pelkällä näyttelemisen voimallaan. Tässä hän on niin estoton voimanpesä, että en taida haluta edes liikaa purkaa hänen vimmaista sielukkuuttaan miksikään analyysin muotoon. Hän saattaa nimittäin olla tässä jopa parempi kuin läpimurtoroolissaan Call Me By Your Namessa.

Nimenomaan teki vaikutuksen se, että hän kosketti eniten niissä valoisemmissa hetkissä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on ymmärtänyt miten luoda roolisuorituksensa kokonaisvaltaisuuden, arkin. Katsojan on täytynyt samaistua hahmoon niissä valoisemmissa hetkissä, jotta katsoja pysyy hahmon puolella ja tsemppaa tätä eteenpäin niissä äärettömän synkissä kohdissa, jolloin tekisi katsojanakin mieli luovuuttaa. Mutta Chalamet vain pitää katsojasta kiinni ja luotsaa raa'alla roolisuorituksellaan läpi elokuvan. Ja ne surullisetkin tunteet hän tulkitsee käsittämättömän raastavalla otteella.

En minä tiedä. Mitä tehdä, kun sanat loppuvat? Elokuvan tunneilmaisu, sielu ja taiteellisuus puhukoon puolestaan. Minusta tämä on ihan vuoden parhaita leffoja. Ei mikään helpoin elokuva. Mutta rakastuin sen rakenteeseen, kohtauksiin, roolisuorituksiin, musiikkiin, kuviin. On kuin olisin hengittänyt elokuvan tahdissa. Ymmärtänyt täysin, mitä se halusi minun tuntevan.

Arvostelu: Lady Bird

Vuoden 2017 elokuvat jatkavat pettymysten tuottamista. Laimeampaa elokuvaa saa nimittäin hakea. Näin jälkikäteen ajateltuna, taisi olla ihan hyvä, että Lady Bird käveli tyhjin käsin kotiin Oscareista. Oscar-ehdokkuuden saanut Saoirse Ronan näyttelee Christine "Lady Bird" Johnsonia tässä 2000-luvun alkuun sijoittuvassa lukiodramediassa ja hänen äitiään näyttelee myöskin Oscar-ehdokkuuden saanut Laurie Metcalf. Lady Birdin poikaystävää näyttelee Lucas Hedges ja parasta ystävää Beanie Feldstein. Isää esittää Tracy Letts, jonka todellakin pitäisi pysytellä näytelmäkirjailijan pestissään. Pitäytymistä ykkösammatissaan suosittelisin myös valitettavasti Greta Gerwigille, jonka kohdalla en osaa päättää onko hän huonompi kirjoittaja kuin ohjaaja. Ainakin hän ryntää joka välissä alleviivaamaan puuduttavalla ohjauksellaan puuduttavan käsikirjoituksensa puuduttavimpia puolia.

Jos aloitetaan positiivisista niin Lucas Hedges. Hän on ainoa näyttelijäkaartin jäsen, joka pääsee yllättämään. Hän osaa viedä hahmonsa mielenkiintoisiin paikkoihin ja tulkita tunteita realistisesti. Myös Laurie Metcalf on takuuvarma, mutta vähän säälitti, kuinka vähän häntä käytetään kuitenkin hyväksi elokuvassa. Olisin ehdottomasti pitänyt elokuvan fokuksen hänessä ja antanut Lady Birdin olla sivuosassa. Paras vertaus, mitä keksin Saoirse Ronanista on märkä savi. Yrität ottaa hänestä otetta, mutta kätesi vain valuu saven sisään. Yhdessä hetkessä hän on ylidramaattisen ärsyttävä ja toisessa mitäänsanomattoman pliisu. En kuollaksenikaan ymmärrä, miksi hän on hahmona tarpeeksi tärkeä, että hänestä piti kertoa elokuva.

Ainoa syy, minkä keksin, miksi kriitikot ovat rakastuneet elokuvaan on, koska tämä on nyt sitä kriitikkosukupolvea, jolle vuosi 2002 on hyvinkin nostalginen. Sillä tätä elokuvassa alleviivataan kuin Iisakin kirkkoa. Ratkaisu, joka tietenkin ärsyttää ketä tahansa muuta rationaalista elokuvankatsojaa. Aivan kuten se, että joka toinen elokuvan otos on maisemakuva Sacramentosta. Niinku... me kyllä tajuamme, että elokuva sijoittuu Sacramentoon, abouttiarallaa 2000-luvun alkuun, Greta! Sitä ei tarvitse puskea katsojan naamaan, kiitos.

Kaikkein eniten kuitenkin ärsytti se, että elokuva ei tuntunut liikkuvan suuntaan taikka toiseen. Lady Bird saattaa tai ei saata mennä promiin. Hän joko saattaa tai ei saata muuttaa toiselle puolelle maata yliopistoon. Lady Bird saattaa tai ei saata rakastaa äitiään. Lady Bird saattaa tai ei saata olla ihastunut luokan komeaan poikaan. Lady Bird saattaa tai ei saata olla parhaita ystäviä Beanie Feldsteinin hahmon kanssa. Ymmärrätte varmaan kaavan jo tässä vaiheessa? Pahimman ylilyönnin elokuva tekee, kun odottaa katsojan sympatiaa Lady Birdia kohtaan esimerkiksi tilanteen jälkeen, jossa hän on itse luntannut koulukaverinsa vastaukset kokeessa ja sitten uikuttaa, kun ei ole tarpeeksi hyvä päästäkseen huippuyliopistoon.

Muutenkin koko hahmo ja elokuva on melodramaattisuudessaan jotain aivan sietämätöntä. Olisinkin siis kaivannut enemmän näkemystä ohjaajalta? Jotain syvää paloa kertomaansa aihetta kohtaan. Sen sijaan, että meille näytetään korkeintaan keskinkertainen elokuva vähintäänkin kyseenalaisesta tarinasta.

...=)

Arvostelu: Call Me By Your Name

Kuvittele kaksi sydäntä, joilla on juuret. Nämä juuret ovat kietoutuneet yhteen. Jos kaksi toisiaan rakastavaa eivät voi olla yhdessä, se tuntuu siltä, kuin nämä juuret katkaistaisiin. Elio (Timothée Chalamet) on 17-vuotias poika, joka viettää kesänsä perheensä kanssa Italian maaseudulla. Hänen isänsä (Michael Stuhlbarg), taidehistorian professori, kutsuu joka vuosi yhden oppilaistaan mukaan perheen maalaiskartanolle. Vuoden 1983 kesällä se opiskelija oli Oliver (Armie Hammer), joka muodostaa lujan siteen Elion välille.

Kun elokuva on todella hyvä, siitä tulee niin paljon enemmän. Siitä tulee kokonaisuus, johon liittyy myös se kokemus, jonka koit elokuvaa katsoessa. Ja tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, vaikka se olisi jotain, mikä tuhosi sinut sisältä. Tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, kuin rakkaasta muistosta.

Call Me By Your Name tuntuu kuin muistolta jo sitä katsoessa. Kuvauksen laineileva tunnelma on kuin maailma unesta. Leikkauksen ajoittainen hektisyys katkaisee kohtauksia poikki kuin kesken kaiken - kuin muisto pätkittäin leikkaisi siinä kohtaa. Ohjauksen painavuus pitää huomion voimakkaissa yksityiskohdissa, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkiviisauden tuomalla ajatuksen kirkkaudella. Nämä piirteet ovat omiaan luomaan tarinasta menneen maailman - jotain, mikä tuntui liian hyvältä jo silloin kun se tapahtui.

Timothée Chalamet tekee työstään sinulle henkilökohtaisen, kuin jotain, mistä et halua edes puhua. Hän kantaa elokuvan ja nostaa myös muiden näyttelijöiden tasoa, mukaan lukien Hammerin. Tapa, miten Chalamet kietoutuu Hammerin ruumiin ympärille tai kuinka luonnolliselta jatkolta suudelma heidän välillään tuntuu sille jännitteelle, mikä oli jo ilmassa ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan, ovat vain osa niistä asioista, mitkä tekevät tästä roolisuorituksesta yhden parhaita koskaan - puhumattakaan hänen viimeisestä finaalikohtauksesta. Chalamet, vaikka on niin nuori, tuntuu tavoittaneen jotain, mitä kokeneimmatkaan näyttelijät eivät pysty vangitsemaan; armottoman vaistonvaraisuuden. Sen vain sanon, että maailma, jossa Chalametin roolisuoritus ei voita Oscaria, ei ole tämän roolisuorituksen arvoinen.

Ohjaaja Luca Guadagninon ote elokuvaan on täydellinen sovitus. Jo aikaisemmassa elokuvassaan, A Bigger Splash, hän kiusoitteli kyvyllään luoda intensiivinen tunnelma, joka tuntuu kuin sykkivän. Siinä elokuvassa tunnelma vain ei johtanut mihinkään. Tavallaan se oli kuitenkin kuin täydellinen esinäytös sille loistavalla finaalille, mikä on Call Me By Your Name. Tässä elokuvassa käsinkosketeltava tunnelma lunastaa lupauksensa. Hetkistä tulee tärkeitä. Vuorosanoista taidetta. Katseista ikuisuus. Rakkaudesta tarkoitus.

Mikä oli todella koskettavaa oli, miten hahmot eivät uskaltaneet paljastaa tunteitaan aluksi toisilleen.

Voisit kutsua elokuvaa kasvutarinaksi. Voisit kutsua sitä kuvaukseksi ensirakkaudesta. Voisit kutsua sitä opetukseksi siitä, mikä on tärkeää elämässä. Elokuva voi kertoa kahden miehen rakkaudesta yhtä paljon kuin taidehistoriasta. Se on elokuva, joka on kesäidyllin kuvaus, mutta myös kuvaus roihuavasta takkatulesta kylmän talven keskellä. Se on kuvaus rakkaudesta perhettä kohtaan ja ihmisten muodostamasta turvaverkosta. Se on kuvaus seksuaalisuudesta ja sitäkin enemmän aidosta, rakkauden täyttämästä yhteydestä toiseen ihmiseen. Mutta totuudessa elokuva on kaikkea tätä ja ei mitään näistä. Tämä on nimittäin puhdasta tunnetta, joka koskettaa syvemmin, kuin uskoit elokuvan olevan mahdollista koskettaa.

Tämä elokuva täytti minut. Se kulutti minut loppuun. Se kietoutui ympärilleni ja hukutti minut itseensä. Pystyn laskemaan ne kerrat, kun elokuva on tehnyt näin, yhden käden sormilla. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi kuulla kenenkään muun nimeä. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi avata silmiäsi enää, jos et pysty katsomaan tätä elokuvaa. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi elää, jos se tarkoittaa elämistä maailmassa, jossa tämä tarina ei ole olemassa. Elio ja Oliver ovat tämän maailman kaksi osaa, joiden täytyy olla olemassa ja heidän täytyy olla yhdessä. Mutta loppujen lopuksi heistä tulee, kuten kaikesta muustakin, vain muisto. Muisto, joka rikkoi sydämeni. Muisto, jota en unohda koskaan.

 ...=)