Arvostelu: Call Me By Your Name

Kuvittele kaksi sydäntä, joilla on juuret. Nämä juuret ovat kietoutuneet yhteen. Jos kaksi toisiaan rakastavaa eivät voi olla yhdessä, se tuntuu siltä, kuin nämä juuret katkaistaisiin. Elio (Timothée Chalamet) on 17-vuotias poika, joka viettää kesänsä perheensä kanssa Italian maaseudulla. Hänen isänsä (Michael Stuhlbarg), taidehistorian professori, kutsuu joka vuosi yhden oppilaistaan mukaan perheen maalaiskartanolle. Vuoden 1983 kesällä se opiskelija oli Oliver (Armie Hammer), joka muodostaa lujan siteen Elion välille.

Kun elokuva on todella hyvä, siitä tulee niin paljon enemmän. Siitä tulee kokonaisuus, johon liittyy myös se kokemus, jonka koit elokuvaa katsoessa. Ja tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, vaikka se olisi jotain, mikä tuhosi sinut sisältä. Tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, kuin rakkaasta muistosta.

Call Me By Your Name tuntuu kuin muistolta jo sitä katsoessa. Kuvauksen laineileva tunnelma on kuin maailma unesta. Leikkauksen ajoittainen hektisyys katkaisee kohtauksia poikki kuin kesken kaiken - kuin muisto pätkittäin leikkaisi siinä kohtaa. Ohjauksen painavuus pitää huomion voimakkaissa yksityiskohdissa, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkiviisauden tuomalla ajatuksen kirkkaudella. Nämä piirteet ovat omiaan luomaan tarinasta menneen maailman - jotain, mikä tuntui liian hyvältä jo silloin kun se tapahtui.

Timothée Chalamet tekee työstään sinulle henkilökohtaisen, kuin jotain, mistä et halua edes puhua. Hän kantaa elokuvan ja nostaa myös muiden näyttelijöiden tasoa, mukaan lukien Hammerin. Tapa, miten Chalamet kietoutuu Hammerin ruumiin ympärille tai kuinka luonnolliselta jatkolta suudelma heidän välillään tuntuu sille jännitteelle, mikä oli jo ilmassa ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan, ovat vain osa niistä asioista, mitkä tekevät tästä roolisuorituksesta yhden parhaita koskaan - puhumattakaan hänen viimeisestä finaalikohtauksesta. Chalamet, vaikka on niin nuori, tuntuu tavoittaneen jotain, mitä kokeneimmatkaan näyttelijät eivät pysty vangitsemaan; armottoman vaistonvaraisuuden. Sen vain sanon, että maailma, jossa Chalametin roolisuoritus ei voita Oscaria, ei ole tämän roolisuorituksen arvoinen.

Ohjaaja Luca Guadagninon ote elokuvaan on täydellinen sovitus. Jo aikaisemmassa elokuvassaan, A Bigger Splash, hän kiusoitteli kyvyllään luoda intensiivinen tunnelma, joka tuntuu kuin sykkivän. Siinä elokuvassa tunnelma vain ei johtanut mihinkään. Tavallaan se oli kuitenkin kuin täydellinen esinäytös sille loistavalla finaalille, mikä on Call Me By Your Name. Tässä elokuvassa käsinkosketeltava tunnelma lunastaa lupauksensa. Hetkistä tulee tärkeitä. Vuorosanoista taidetta. Katseista ikuisuus. Rakkaudesta tarkoitus.

Mikä oli todella koskettavaa oli, miten hahmot eivät uskaltaneet paljastaa tunteitaan aluksi toisilleen.

Voisit kutsua elokuvaa kasvutarinaksi. Voisit kutsua sitä kuvaukseksi ensirakkaudesta. Voisit kutsua sitä opetukseksi siitä, mikä on tärkeää elämässä. Elokuva voi kertoa kahden miehen rakkaudesta yhtä paljon kuin taidehistoriasta. Se on elokuva, joka on kesäidyllin kuvaus, mutta myös kuvaus roihuavasta takkatulesta kylmän talven keskellä. Se on kuvaus rakkaudesta perhettä kohtaan ja ihmisten muodostamasta turvaverkosta. Se on kuvaus seksuaalisuudesta ja sitäkin enemmän aidosta, rakkauden täyttämästä yhteydestä toiseen ihmiseen. Mutta totuudessa elokuva on kaikkea tätä ja ei mitään näistä. Tämä on nimittäin puhdasta tunnetta, joka koskettaa syvemmin, kuin uskoit elokuvan olevan mahdollista koskettaa.

Tämä elokuva täytti minut. Se kulutti minut loppuun. Se kietoutui ympärilleni ja hukutti minut itseensä. Pystyn laskemaan ne kerrat, kun elokuva on tehnyt näin, yhden käden sormilla. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi kuulla kenenkään muun nimeä. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi avata silmiäsi enää, jos et pysty katsomaan tätä elokuvaa. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi elää, jos se tarkoittaa elämistä maailmassa, jossa tämä tarina ei ole olemassa. Elio ja Oliver ovat tämän maailman kaksi osaa, joiden täytyy olla olemassa ja heidän täytyy olla yhdessä. Mutta loppujen lopuksi heistä tulee, kuten kaikesta muustakin, vain muisto. Muisto, joka rikkoi sydämeni. Muisto, jota en unohda koskaan.

 ...=)

Yön eläimet (Nocturnal Animals)

Tom Ford on mies, joka tuntuu ymmärtävän elämää. Liikutun syvästi tarkkaillessani hänen työn hienovaraisuutta. Kuinka hän niin hellästi heijastaa elämän pintaväreilyt elokuvan kieleksi. Hänelle tarinankerronta on mahdollisuus tulkita syvällisyyttä, viestiä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hän antaa hahmojensa toimia shakkinappuloina, joita hän liikuttaa mestarillisella päättelykyvyllä, luoden kuvion, joka kertoo katsojalle jotain oleellista.

Lukuisassa kohtauksessa elokuvan aikana, katsomme päähenkilömme Susanin (Amy Adams) hetkiä, joissa hän katoaa ajatustensa virtaan. Minkälaisen ihmisen sanoisitte olevan hyvin poissaoleva? Ne, jotka nauttivat elämästään ja kokevat sen kiinnostavana, ovat läsnä hetkissä. Ne, jotka kokevat elämänsä tyhjäksi, tarkoituksettomaksi, haahuilevat ajatuksissaan. Jopa Susanin äänensävy on monotonisen lakoninen.

19 vuotta sitten Susan erosi ensimmäisestä aviomiehestään Edwardista (Jake Gyllenhaal). Edward on taitelijasielu, jota Susan rakasti, mutta valitsi silti käytännönläheisemmän ja tulevaisuuden kannalta realistisemman vaihtoehdon (Armie Hammer). Nyt, 19 vuotta myöhemmin, Edward lähettää Susanille kirjoittamansa kirjan. Kirjassa Ray (Aaron Taylor-Johnson) raiskaa ja murhaa Tonyn (Gyllenhaal) vaimon ja tyttären, jonka takia alkaa armoton kostokierre.

Avatakseni juonen ihan suomeksi: Kirja edustaa oikeaa elämää. Raiskaus- ja murhaskenaario edustaa Edwardin tuntemuksia siitä, kun toinen mies (Hammer) varasti elämänsä rakkauden (Adams). Tulkinnanvaraiseksi jää minkälainen Edwardin kosto oikeassa elämässä on. Itse tulkitsin elokuvan lopun siten, että sekä Edward että Susan saivat jonkinlaisen sulkeuman. Edward sai Susanin tajuamaan kuinka tyhjää Susanin elämä on ilman häntä ja Susan sai helpotusta siitä, että Edward sai kalavelat maksettua.

Voisin kuolla tämän näyttelijäkaartin puolesta. Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Karl Glusman ja jopa Andrea Riseborough roolissa, jossa en häntä taaskaan tunnistanut ja järkytyksekseni äkkäsin vasta jälkikäteen tekijäluettelosta. Siinä on näyttelijä, jota voi sanalla sanoen sanoa kameleontiksi. Gyllenhaal on aina vaarallisen aliarvostettu ja antaa taas sydäntäsärkevää roolityötä kaksoisroolissaan. Hän on niin hemmetin kosketuksissa roolihahmoonsa ja osaa ilmentää hahmonsa asemaa tarinankerronnan elementtinä. Taylor-Johnson tekee mieleenpainuvan roolin ällöttävänä antagonistina. Yllätys, yllätys kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee Amy Adams.

Finaalikohtauksessa hänellä on pivotaalinen rooli ilmentääkseen elokuvan viestin. En ymmärrä kuinka Tom Ford on uskaltanut jättää koko elokuvan makaamaan yksittäisen eleen varaan, mutta aivan viimeisillä sekunneilla hän ottaa lähikuvaa Adamsin silmistä. Se sekunnin murto-osan välähdys, minkä hän silmillään näyttää kertoo enemmän kuin tuhat riviä dialogia olisi voinut.

En ole uskonnollinen, mutta uskoakseni sanat, jotka kiekuivat ulos suustani olivat "Herrajumala" elokuvan ilkikurisessa jump-scare kohdassa. Koen velvollisuudekseni varoittaa, että sellainen elokuvassa on, sillä en pitänyt kokemusta mitenkään miellyttävänä. Sitä kohtausta lukuunottamatta, pidän Nocturnal Animalsia täydellisenä elokuvana.

Jotkut ihmiset ovat lahjakkaita. Tom Ford on tehnyt vain kaksi elokuvaa, aikaisemman elokuvan ollessa vuoden 2009, aivan yhtälailla täydellinen elokuva, A Single Man. Tapa, jolla Ford rakentaa elokuvaa. Kuinka jokainen solu hänen elokuvastaan on tarkkaan mietytty osa kokonaisutta. Yksittäisen kohtauksen valot ja värit jopa kertovat tarinaa. Olen aina yhtä imaistu hänen elokuvansa sisään ja minusta se on suurin komplimentti, jota elokuva-arvostelija voi antaa - minä en edes ollut erityisen innoissani tästä Teksasin pölyiselle aavikolle sijoittuvasta rikosjännäristä, joten minun suositustani voisi pitää suurena.

...=)

Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E.)

Vaikka välillä tuntuu, että Hollywoodissa on näyttelijöitä pilvin pimein, niin kyllä sekin loppupeleissä aika pieni piiri on. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että tämänkin leffan päärooliin oli harkittu Ryan Goslingia, Channing Tatumia, Matt Damonia, Christian Balea, Michael Fassbenderia, Bradley Cooperia, Leo DiCapriota, Russell Crowea, Chris Pinea, Ryan Reynoldsia ja George Clooneya. Eli täysin niitä samoja nimiä, joita jokaisesta leffasta toiseen pyöritetään remmeissä mukana. Mutta luojalle kiitos kun olenkin kiitollinen, ettei yhtäkään näistä herroista leffaan palkattu, puhumattakaan rooliin eniten tarranneesta Tom Cruisesta. En näkisi Napoleon Solon roolissa enää ketään muuta kuin Henry Cavillia. Siis, puhutaanko täydellisestä roolituksesta? Teräsmiehen saappaissa en hänestä ole oikein perustanut, mutta tämän 60-luvun herrasmiesagentin roolissa hän on täydellinen. Pelkkä puheenrytmi huokaa täydellistä vanhanaikaisuutta. Hänen jyrkkä ruumiinrakenne tuo täysin mieleen jonkun Burt Lancasterin. Ja kivinen leuka Cary Grantin.

Alicia Vikanderiin rakastun rooli roolilta enemmän. Hänen paljas ja hiottu valovoima on välitöntä, hän on läsnä. Hän naulitsee katsojan penkkiinsä heti ensimmäisten replojen ansiosta. Ehkä se on myös hänen skandinaavinen teeskentelemättömyys, jota hän pystyy eritoten tässä roolissa höydyntämään hienovaraisen ironian ja sarkasmin muodossa. Elizabeth Debickiin naulitsin silmäni jo The Great Gatsbyssä ja uumoilin hänelle suuria rooleja. Tämä nyt on ainakin yksi pysäkki matkan varrella sinne. Kylläpäs hän meinaan saakin pahiksestaan muovattua oikein jäisen nartun. Armie Hammerilla on porukasta vähiten tehtävää, kun hahmonsa on niin "venäläinen". Mutta niissä hetkissä, kun hahmo vähän pehmenee, niin näkee kyllä Hammerinkin potentiaalin näyttelijänä.

Sanomattakin lienee siis selvää, että täydellisyyttä hipova vakoojaseikkailu tämä on. Ai, että kun katsojaa oikein hemmotellaan 60-luvun tyylillä ja svengillä. Puvustus on syötävän herkullista ja kameratyö sopivan kiiltokuvamaista. Minun on ehkä pakko myöntää, että minussa asustaa salaa 60-luvun diggaaja. Vaikka en yleensä tykkää sellaisesta ajattelutavasta, että "voih, silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin" - niin tämän leffan valossa kyllä tuollainen maailma - perinteinen, arvokas, kaunis - säilyttää kyllä hohtonsa tälläisen modernistinkin silmissä.

Juonikuvio on täydellinen. Juuri sopivasti katsojaa hämätään, mutta kuitenkin pidetää katse koko ajan pallossa. Jos joku kohta menee yli hilseen, niin sitä vielä vähän avataan katsojalle, jotta kukaan ei putoa pois kärryiltä. Myös sopivasti hengähdystaukoja on, ettei koko ajan olla jossain takaa-ajossa tai kaksintaistelussa. Tämän ansiosta myös pääporukka hitsautuu hienosti yhteen ja sen takia toivoisinkin sitä jatko-osaa.

David Beckhamin cameo meni ihan ohi. Mutta nauraa sain. Ja pari kertaa tuhahdin, kun Cavill kaivoi olemattomista housun taskuistaan kilometrin paksuisia putkiloita sun muita vempaimia. Mutta kerrankin voin sanoa, että ylitsempuvuudesta ja epäuskottavuudesta on jotain apuakin. Harvoin on nimittäin näitä kahta toteutettu oikein. Annan siis elokuvalle suurimman mahdollisen kunniankumarruksen, kun katsonkin läpi sormien tällä kertaa.

#elokuvahaaste2016 (37. Tv-sarjaan perustuva elokuva)

...=)

The Social Network (The Social Network)

"Only the guy who isn't rowing has time to rock the boat"-Jean-Paul Sartre.
Facebook perustettiin vuonna 2004. Sen keksi Mark Zuckerberg, alunperin yliopistojen opiskelijoiden käyttöön. Vuonna 2008 Facebookista tuli maailmanlaajuinen ilmiö. Nykyään voi olla jopa haitaksi, jos ei ole Facebookissa, ajatellen työnsaantia. Facebook keksittiin, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus tutkia toistensa elämää. Sittemmin Facebookin rinnalle on muodostunut Twitter ja Instagram sekä moni muu samankaltainen sovellus. Koko nykyinen maailmamme on Facebookissa. Facebook on todellisuus, ainakin nuoremmille sukupolville. Se on puhelin, se on kirje, se on Facebook. Sosiaalinen media sai periaatteessa alkunsa Facebookista. Facebookilla on valtaa. Kaikki ovat netissä, kaikki ovat netissä Facebookin takia, vuoksi. Tulevaisuuden kanssakäyminen käydään luultavasti vielä enemmän netissä, Facebookissa. Facebook mullisti maailman, on se sitten hyvä juttu tai ei. Facebookissa ei näytetä kuka todellisuudessa on, siellä näytetään toisille sellainen henkilö, joka haluaisit olla. On se sitten hyvä juttu ihmisille tai ei. Ainakin se on olemassa. David Fincherin elokuva The Social Network kertoo Facebookin syntytarinan. Sanotaan, että elokuva tunnetaan myös nimellä "Facebook-elokuva", ainakin Wikipedian tietojen mukaan... Ihan olleellista tuoda se esiin, tästä elokuvasta puhuttaessa. Jesse Eisenberg sai Oscar-ehdokkuuden osastaan Mark Zuckerberginä. Ehkä kaikkien aikojen vaikuttavimman näyttelijäkaartin muodostaa Andrew Garfield Eduardo Saverinina, Zuckerbergin college-kaverina sekä Facebookin toisena perustajana, Justin Timberlake Sean Parkerina. Sean Parker tunnetaan Napster-musiikkisivuston perustajana. Hän tuli mukaan Facebookin perustamiseen sen jo valmistuttua, mikä loi kiistaa Eduardon ja Seanin välille. Armie Hammer näyttelee sekä Cameron että Tyler Winklewossia, joilta Zuckerberg alunperin sai idean Facebookkiin ja josta Winklevossit hänet haastoivat oikeuteen. Max Minghella esittää Winklevossien ystävää, Divya Narendraa. Brenda Song on Eduardon tyttöystävä, Rashida Jones Mark Zuckerbergin kanssa ystävystyvää lakimiestä ja Rooney Mara Zuckerbergin entistä tyttöystävää.

      Tuottanut yli 200  miljoonaa dollaria, David Fincherin upeasti ohjaama elokuva sai myös kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, voittaen kolme mukaan lukien Aaron Sorkinin ansaitseman patsaan parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuva oli monen kriitikon listalla vuoden parhaana, muun muassa Roger Ebert ja Peter Travers antaen elokuvalle tämän kunnioituksen. Mark Zuckerberg itse ei ollut tyytyväinen elokuvaan, sanoen sen vääristelleen faktoja hänestä. Tämä käy ihan järkeen, sillä en itse ainakaan odottaisi yhtään vähempää häneltä nähtyäni tämän elokuvan hänestä. Eisenberg luo uskomattoman hiotun henkilökuvan Zuckerbergistä, melkein kuin hän olisi syntynyt näyttelemään Zuckerbergiä. En edes erota hänen näyttelemistään, se on niin hienovaraista, harkittua ja samalla aistinvaraista, tulkitsevaa ja upeasti liikkuvaa. Eisenberg todella onnistuu haasteessa ja saa jokaisen uskomaan hahmoon ja luo aidon henkilökuvan. Hän siis näyttelee osan ja antaa täydellisen jäljennöksen Zuckerbergistä, on se sitten hyvä juttu tai ei. Eisenberg menee niin lähelle täydellisyyttä, että hän ei varmasti ihan hetkeen pysty irtautumaan tämän roolisuorituksen varjoista. Mikä erottaa Eisenbergin kuitenkin imitaatiosta, on, että hän uhraa itsensä hahmolle. Hän antaa omat tunteensa hahmolle ja hän antaa itsensä heittäytyä hahmoon. Hän tekee Zuckergistä tarkan ja syvällisen tulkinnan. Hän antaa syyn ja hän yhtenäistää henkilön, tehden roolikuvasta virheettömän.
    Fincherillä oli varmasti kova pala haukattavaksi The Social Networkin kanssa, mutta hän onnistuu haasteesta paremmin kuin hyvin. Fincher on upea ohjaaja. Olisin hämmästynyt jos hän olisi tehnyt virheitä, mutta sen lisäksi, että ohjaus on aukotonta, se on niin paljon enemmän. Fincher on uskollinen aiheelle. Hän ymmärtää missä Sosiaalisesta verkostoitumisesta on kyse. Hän vangitsee sosiaalisen median luonteen elokuvan muotoon. Nopea tahti ja vilkas keskustelu ovat upeasti läsnä elokuvassa. Tiukka tempo ja juuri oikeanlainen tunnelma luovat elokuvasta täydellisen luomuksen kuvastamaan Facebookin maailmaa. Fincher osoittaa kunnioitusta Internetille. Hän asettaa sen nähtäville. Hän ohjaa taidolla ja mielikuvituksella. Hän on luova ohjaaja. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on hiottu. Se antaa katsojalle intensiivistä dialogia, mitä itse kunnioitan kaikkein eniten käsikirjoituksissa. Niinkin tylsä juoni, kuin jonkin sivuston syntyhistoria, saadaa mielenkiintoiseksi ja niinkin tylsä aihe kuin bisnes-laki-viidakko saadaan jännittäväksi. Sorkin on todella uhrannut huomiota käsikirjoitukseen ja sen ansioista elokuva ei pelkästään keskity olemaan "tavallinen ryysyistä rikkauksiin, it-maailmassa"-tarina, vaan siihen saadaan eloa, tunnelmaa sekä uskottavaa juonenkaarta, jota katsoessaan katsoja haluaa vain lisää. Fincher on käsikirjoituksen tasalla ja yhdistää siihen osuvasti harkitun, säväyttävän leikkauksen, joka on Facebookin maailman omainen, nopeasti kohteesta kohteen ja kaikki näpäytyksen päässä. Myös musiikki on täydellinen ruumillistuma elokuvan aiheesta. Elokuvassa on kaikki piirteet onnistuneet, mutta silti se ei ole täydellinen. Ehkä se on Fincherille tyypillinen arkirealistisuuden puuttuminen tai tämän elokuvan kohdalla samaistumiskohteen puuttuminen, se voi olla että päähenkilöt ovat kaikki miljardöörejä, tai elokuvan ehkä liian väkevä ulosanti, mutta The Social Network on ihan tälläisenään niin täydellinen kuin koskaan saattaisi odottaa ja siitä tulisi olla ylpeä. Olin myös erittäin yllättynyt kuinka ajattomaksi elokuva voitiin tehdä, ottaen huomioon aiheen. Ja elokuvan alkukohtaus on ehdottomasti yksi parhaimmista, mitä olen koskaan nähnyt.

9 +

Sean Parker & Justin Timberlake

...=)