Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.

 ...=)

Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.

...=)

Arvostelu: Call Me By Your Name

Kuvittele kaksi sydäntä, joilla on juuret. Nämä juuret ovat kietoutuneet yhteen. Jos kaksi toisiaan rakastavaa eivät voi olla yhdessä, se tuntuu siltä, kuin nämä juuret katkaistaisiin. Elio (Timothée Chalamet) on 17-vuotias poika, joka viettää kesänsä perheensä kanssa Italian maaseudulla. Hänen isänsä (Michael Stuhlbarg), taidehistorian professori, kutsuu joka vuosi yhden oppilaistaan mukaan perheen maalaiskartanolle. Vuoden 1983 kesällä se opiskelija oli Oliver (Armie Hammer), joka muodostaa lujan siteen Elion välille.

Kun elokuva on todella hyvä, siitä tulee niin paljon enemmän. Siitä tulee kokonaisuus, johon liittyy myös se kokemus, jonka koit elokuvaa katsoessa. Ja tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, vaikka se olisi jotain, mikä tuhosi sinut sisältä. Tästä kokemuksesta haluaa pitää kiinni, kuin rakkaasta muistosta.

Call Me By Your Name tuntuu kuin muistolta jo sitä katsoessa. Kuvauksen laineileva tunnelma on kuin maailma unesta. Leikkauksen ajoittainen hektisyys katkaisee kohtauksia poikki kuin kesken kaiken - kuin muisto pätkittäin leikkaisi siinä kohtaa. Ohjauksen painavuus pitää huomion voimakkaissa yksityiskohdissa, joiden merkityksen ymmärtää vasta jälkiviisauden tuomalla ajatuksen kirkkaudella. Nämä piirteet ovat omiaan luomaan tarinasta menneen maailman - jotain, mikä tuntui liian hyvältä jo silloin kun se tapahtui.

Timothée Chalamet tekee työstään sinulle henkilökohtaisen, kuin jotain, mistä et halua edes puhua. Hän kantaa elokuvan ja nostaa myös muiden näyttelijöiden tasoa, mukaan lukien Hammerin. Tapa, miten Chalamet kietoutuu Hammerin ruumiin ympärille tai kuinka luonnolliselta jatkolta suudelma heidän välillään tuntuu sille jännitteelle, mikä oli jo ilmassa ennen kuin mitään oli ehtinyt tapahtumaan, ovat vain osa niistä asioista, mitkä tekevät tästä roolisuorituksesta yhden parhaita koskaan - puhumattakaan hänen viimeisestä finaalikohtauksesta. Chalamet, vaikka on niin nuori, tuntuu tavoittaneen jotain, mitä kokeneimmatkaan näyttelijät eivät pysty vangitsemaan; armottoman vaistonvaraisuuden. Sen vain sanon, että maailma, jossa Chalametin roolisuoritus ei voita Oscaria, ei ole tämän roolisuorituksen arvoinen.

Ohjaaja Luca Guadagninon ote elokuvaan on täydellinen sovitus. Jo aikaisemmassa elokuvassaan, A Bigger Splash, hän kiusoitteli kyvyllään luoda intensiivinen tunnelma, joka tuntuu kuin sykkivän. Siinä elokuvassa tunnelma vain ei johtanut mihinkään. Tavallaan se oli kuitenkin kuin täydellinen esinäytös sille loistavalla finaalille, mikä on Call Me By Your Name. Tässä elokuvassa käsinkosketeltava tunnelma lunastaa lupauksensa. Hetkistä tulee tärkeitä. Vuorosanoista taidetta. Katseista ikuisuus. Rakkaudesta tarkoitus.

Mikä oli todella koskettavaa oli, miten hahmot eivät uskaltaneet paljastaa tunteitaan aluksi toisilleen.

Voisit kutsua elokuvaa kasvutarinaksi. Voisit kutsua sitä kuvaukseksi ensirakkaudesta. Voisit kutsua sitä opetukseksi siitä, mikä on tärkeää elämässä. Elokuva voi kertoa kahden miehen rakkaudesta yhtä paljon kuin taidehistoriasta. Se on elokuva, joka on kesäidyllin kuvaus, mutta myös kuvaus roihuavasta takkatulesta kylmän talven keskellä. Se on kuvaus rakkaudesta perhettä kohtaan ja ihmisten muodostamasta turvaverkosta. Se on kuvaus seksuaalisuudesta ja sitäkin enemmän aidosta, rakkauden täyttämästä yhteydestä toiseen ihmiseen. Mutta totuudessa elokuva on kaikkea tätä ja ei mitään näistä. Tämä on nimittäin puhdasta tunnetta, joka koskettaa syvemmin, kuin uskoit elokuvan olevan mahdollista koskettaa.

Tämä elokuva täytti minut. Se kulutti minut loppuun. Se kietoutui ympärilleni ja hukutti minut itseensä. Pystyn laskemaan ne kerrat, kun elokuva on tehnyt näin, yhden käden sormilla. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi kuulla kenenkään muun nimeä. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi avata silmiäsi enää, jos et pysty katsomaan tätä elokuvaa. Se tuntuu siltä, kuin et haluaisi elää, jos se tarkoittaa elämistä maailmassa, jossa tämä tarina ei ole olemassa. Elio ja Oliver ovat tämän maailman kaksi osaa, joiden täytyy olla olemassa ja heidän täytyy olla yhdessä. Mutta loppujen lopuksi heistä tulee, kuten kaikesta muustakin, vain muisto. Muisto, joka rikkoi sydämeni. Muisto, jota en unohda koskaan.

 ...=)

Arrival (Arrival)

Hyvin harvoin olen antanut itselleni luvan aloittaa varoittamalla juonipaljastuksista. Tänään, olen siihen luvan itselleni myöntänyt. Haluan tehdä selväksi, että Arrivalin viime sekuntien myötä minulle tuli selväksi, että kyseessä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Jotta pystyn totuudenmukaisesti avaamaan syyn siihen, täytyy minun käsitellä elokuva kokonaisvaltaisesti.

Elokuvan premissi on se, että kieli on kaiken alku. Se on ensimmäinen konfliktissa vedettävä ase. Kieli on työkalu, jonka avulla hahmotamme maailman. Siksi haluan aloittaa arvosteluni selittämällä englanninkielisen sanan "sphere". Sanalla on monta suomennosta. Se voi tarkoittaa palloa. Se voi tarkoittaa alaa tai aluetta. Se voi tarkoittaa piiriä ja ympäristöä. Sekä se voi tarkoittaa sfääriä. Ihminen ymmärtää ajan sanan "sphere" kautta. Aika on ulottuvuus, joka kattaa jokaisen kohdan maailmastamme. Aikaa on kaikkialla. Ymmärrämme ajan myös lineaarisena. Jollain on alku ja loppu.

Sitten vähän vaikeammin ymmärrettävää asiaa. On hyvin todennäköistä, että aika ei kuitenkaan ole sfääri, ala, piiri tai ympäristö. Vielä todennäköisempää on, että aika ei ole lineaarinen. Muun muassa Nietzche tai Arthur Schopenhauer ovat esittäneet, että aika on syklinen. Heidän mielestään aika jatkui ikuisuuteen, mutta ei lineaarisena, vaan syklisenä. Toisin sanoen, heidän mielestään tulemme elämään tismalleen saman elämämme, täysin samanlaisena, aina kun synnymme ja aina kun kuolemme tästä ikuisuuteen. Schopenhauer vaipui näistä ajatuksista syvään masennukseen ja epätoivoon - pessimismiin. Mikä on sinänsä looginen lopputulos näille ajatuksille. Ihmisen halu elää kuitenkin perustuu parempaan huomiseen. Nietzche kuitenkin ajatteli päin vastoin. Hän ajatteli, että vaikka elämme saman elämän täysin samanlaisen kerta toisensa jälkeen, ihmistä ajaa eteenpäin amor fati. Amor fati on termi, joka kuvaa asennetta, jossa ihminen pitää kaikkea elämässään (sekä hyvää että pahaa) hyvänä tai ainakin välttämättömänä, sillä nämä ovat ne asiat jotka tekevät elämästäsi elämäsi, halusit niin tai et.

Sanomattakin lienee selvää, että käsikirjoitus joka vaatii kolmen kappaleen pohjustuksen Nietzchen syvällisimpien ajatusten avulla, on täydellinen. Eric Heissererin mielellä ei ilmeisesti ole rajoja. Jo pelkstään miten hän on mielessään hahmotellut mahdollisen alienin invaasion, on kerrassaan nerokas. Miten hän on luonut heille kielen, hahmotellut heidän ulottuvuutensa ja ymmärryksensä. En tiedä missä loppuvat käsikirjoitajan ja missä alkavat ohjaajan visio - niin sulavasti ne limittyvät toisiinsa, kun saamme hyvin vahvaa jälkeä muun muassa siitä, miltä alienit näyttävät tai miten maailma reagoi tälläiseen uudenlaiseen uhkakuvaan. Tavallaan elokuva kulkee tajuttoman monella tasolla.

Louise Banks (Amy Adams) on maailman arvostetuimpia kielitieteilijöitä, joka rekrytään USAn armeijan toimesta luomaan yhteys maahan tulleiden alieneiden kanssa. Apunaan hänellä on Ian Donnelly, teoreettinen fyysikko sekä Eversti GT Weber (Forest Whitaker). On käsittämättömän hienoa nähdä, miten Louise tiimeineen lähestyy uudenlaisen kontaktin luomista ensin verbaalisin keinoin ja sitten kirjoituskielen avulla.

Erityisen hienoa on, kuten arvata saattaa, käsikirjoittajan visio näiden alieneiden tajunnasta. Miten aika näyttäytyy heille, miten he ymmärtävät maailman, kielen, ihmiset. Loppuratkaisu nivoutuu kauniisti yhteen, kun viimein Louise kielen avulla omaksuu alieneiden ajattelun ja ymmärtää miten he käsittävät ajan. Todennäköisesti he tiesivät, että he joutuvat uhraamaan yhden omistaan ja Louisekin oppii ymmärtämään, että hänenkin uhrauksellaan tulee olemaan merkitys. Kun vielä käy ilmi, että Louisen uhraus liittyy nimenomaan kieleen ja aikaan, tulee käsikirjoituksesta niin tajunnanräjäyttävä paketti, että se muuttuu kuin runoudeksi. Ja tätä täydentää niin henkeäsalpaavasti ohjaaja Denis Villeneuven ja kuvaaja Bradford Youngin visuaalinen riimittely.

Kauniina pidin myös sitä tematiikkaa joka haettiin rauhasta ja rakkaudesta. Koko elokuva on kuin jännitysnäytelmä, jossa tasapainoillaan oikeiden ratkaisuiden kanssa. Onko oikea suhtautumistapa rakastava, tutkiva ja ihmettelevä rauhanomainen lähestysmistapa, vai sokea, vihantäyttämä pelkoreaktio?

Useamman elokuvan nähneen suusta olen kuullut, että Jeremy Renner ei näytä tiedemieheltä, johon vastaukseni on, että no miltäs tiedemiehen sitten kuuluu näyttää? Renner on pitkään ollut yksi suosikkejani Hollywoodin miespääosan esittäjistä ja teen väittämän, että tämä on yksi hänen parhaista rooleistaan. Haluan kuitenkin lopuksi omistaa viimeisen nuotin Amy Adamsille. Hänen sielukkuudellaan ei ole rajoja.

#elokuvahaaste2016 (5. Elokuva, jonka, ainakin yksi päähenkilö ei ole ihminen.)

...=)