Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...

...=)

The Neon Demon (The Neon Demon)

Elle Fanningin mystisyydessä kiehtoo eritoten hänen anteeksipyytelemättömyys. Hän on aito. En yhtään ihmettele visionäärisen ohjaajan Nicholas Winding Refnin päätöstä pestata tämä nuori lupaus uusimman ohjauksensa, The Neon Demonin pääosaan. Fanning on 16-vuotias Jesse, joka saapuu Los Angelesiin tavoittelemaan mallin uraa. Matkalla häntä auttavat Karl Glusmanin esittämä valokuvaaja, Christina Hendricksin esittämä mallitoimiston johtaja ja Jena Malonen esittämä meikkitaiteilija. Kaikki tuntuvat olevan lumoissaan Jessen ennennäkemättömästä kauneudesta ja tämä pakostakin nostaa esille kateuden teeman.

Ulkonäöllä elämisen tuska oli hyvin saatu verestettyä juoneen. Oikeastaan koko Los Angelesilainen kauneusmaailma oli niin saturoitu ulkonäköihinsä keskittyneillä ihmisillä, että oli ihan mielenkiintoista nähdä heidän vääristynyt todellisuutensa, jossa kaikki oikeasti on vain pintaa ja yksikään hahmo ei kykene olemaan empaattinen, inhimillinen tai edes läsnä. Erityisen kalvavia oli zombienomaiset vuoropuhelut näiden tyhjien kuorien välillä, jolloin he eivät pysty muusta puhumaan kuin huulipunien nimistä. Jokainen on niin keskittynyt itseensä, että ei näe toista oikeasti, vain miltä tämä näyttää.

Elokuvan visuaalinen vertauskuvallisuus on tietenkin mitä mainiointa. Senhän takia tälläisiä taide-elokuvia katsotaan. Oma suosikkini oli pantterin länsäolo päähenkilön halvassa motellihuoneessa. Tulkitsin sen kuvaamaan vaaran tuntua. Myös se, että hahmon koti ja ainoa henkilökohtainen tila on vain niin hääppöinen huone kaupungin laidalta symboloi riskiä, jonka päähenkilö on ottanut eläessään yksin ja yrittäen saavuttaa unelmiaan. Sama kehä toistuu myös juonessa ja siinä kuinka aluksi turvalliset ja ystävälliset ihmiset päähenkilön ympärillä, juonen eskaloitua syvemmälle nämä ovatkin poissa tai eivät olekaan miltä näyttävät.

Elokuvan hienoin kohtaus oli eittämättä se muotinäytös, joka on niin ilmaiseva ja hypnoottinen, että siitä ei malta katsettaan nostaa. Pidän siitä, että tässä ei pelätä ottaa täysillä kantaa pinnallisen maailman kolkkouteen ja autioituneisuuteen. Omalla laillaan elokuva kulkee myös mielenkiintoisilla metatasoilla, tarjoten hienoa, kaunista ja täyteläistä kuvaa, mutta ollen käsikirjoitukseltaan ja juonikaareltaan miltei olematon. Muotinäytöskin muuttuu vain kauniiden valojen välkkeeksi ja päähenkilön oman lähikuvan nuolemiseksi.

Se, että jopa kuolleita ruumiita palvotaan seksuaalisina esineinä, puhuu hyytävää vertauskuvaa siitä kauhusta, mitä on olla ilman kytköstä ihmisen luonnollisuuteen ja elollisuuteen. The Neon Demon on kuvaus pinnallisesta maailmasta ja hahmoista, joiden ainoa linkki ihmisyyteen on eläimellisyys - raakuus, moraalittomuus ja se nimenomainen kauneus.

#elokuvahaaste2016 (20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella)

Elokuvan upea julistetaide on jo näky sinänsä:

...=)