Arvostelu: Päämääränä Cold Mountain

Pastorintytär Ada Monroe (Nicole Kidman) ja puuseppä W. P. Inman (Jude Law) rakastuvat 1800-luvun Amerikassa. Heidän yhdessäolonsa loppuu lyhyeen, kun maata kahtia jakava sisällissota riistää heidät toisiltaan. Inman päätyy taistelutantereelle ja Ada joutuu pärjäämään yksin kotona, nähden nälkää. Vuodet kuluvat ja tuska rakkaasta erossaolosta ajaa Inmanin sotakarkuriksi ja matkalle takaisin rakkautensa luo.

Olen nähnyt ylistetyn Anthony Minghellan ohjaaman sotaeepoksen niin monta kertaa, etten jaksa edes laskea. Se valmistui vuonna 2003 ja sai liudan Oscar-ehdokkuuksia. Minulle elokuva on hyvin rakas ja mielestäni yksi parhaista, mutta en taida pystyä perustelemaan sitä kovin hyvin, sillä syyt taitavat olla varsin subjektiiviset.

Ensinnäkin elokuva on todella hieno. 1800-luvun maailma on hyytävästi tuotu valkokankaalle. Sotakohtaukset ovat realistiset ja kylmäävät. Miljöö muistuttaa tuon ajan karuudesta ja näyttelijät antavat kaikkensa omistautuakseen ajalle. Esimerkiksi Nicole Kidman joutui menettämään paljon painostaan kuvatakseen uskottavasti nälkää näkevän sisällissodan uhrin kamppailua. Katsaus on kuitenkin hyvin elokuvallinen. Minghellan ohjaus luo kärsimyksen keskelle kauniita, lämpimiä hetkiä, jotka muistuttavat ihmisyydestä, toivosta ja riemusta. Tämä tunnelma korostuu etenkin ajan yhteisöllisyydessä - jotain mikä tulee parhaiten ehkä esille Nicole Kidmanin ja Renee Zellwegerin roolihahmojen kautta.

Kun miehet ovat rintamalla, on kotiin jääneet vain naiset ja lapset. He luonnollisesti joutuvat kamppailemaan oman selviytymisensä eteen myöskin, etenkin kun kaikesta on sota-aikana pulaa. Yksi elokuvan hienouksia onkin, miten Renee Zellwegerin Ruby Thewes ja Nicole Kidmanin Ada Monroe lyöttäytyvät yhteen ja vain yhdessä löytävät oman vahvuutensa todella synkkänä hetkenä historiassa. Yhdessä he selviytyvät.

Inhimillisiä hetkiä luodaan myös musiikin, juhlan ja yhteenkokoontumisen merkeissä. Nämä ovat kauniita ja autenttisia elokuvallisia kuvauksia ja minusta ainakin tuntuu siltä, kuin oppisin tuntemaan nämä hahmot todella syvästi. Välitän heistä, sillä heilläkin on niin paljon menetettävää.

Pohjimmiltaan tarinassa on kuitenkin mielestäni kyse vahvuudesta ja herkkyydestä. Se peilautuu tarinasta etenkin Jude Lawin henkilöhahmon kautta. Hän edustaa hahmona ehkä hieman epätyypillistä 1800-luvun sotilasta. Hän ei puhu paljon ja vaikuttaa hyvin herkältä ihmiseltä. Etenkin, kun hän valitsee karata pois sodasta, palatakseen kotiin. Tätä ei välttämättä odottaisi näkevän kertomuksessa 1800-luvun sisällisodasta. Ainakin itsellä on välillä taipumus mieltää ihmisen ennen tuhattayhdeksääsataalukua erilaiseksi - ehkä karskimmaksi, vahvemmaksi, tottuneemmaksi väkivaltaan. Mutta jokin ihmisyyden sydän meissä on aina asunut. Jokin, joka on kykeneväinen rakkauteen.

Roolisuoritukset ovat mielestäni niin sydäntähivelevät, että melkein pahaa tekee. Nicole Kidman saavuttaa aina tulkinnoissaan kiinni jostain koskettavasta. Jude Law on harmoninen, sielukas ja syvällinen. Mutta suurimman urakan kantaa Renee Zellwegerin uraa määrittävä roolityö. Hänen hahmonsa on aina kuulunut suosikkeihini näkemistäni elokuvista. Olen mennyt jopa niinkin pitkälle, että olen opetellut hänen sydäntävihlovia repliikkejä ulkoa. "They call this war a cloud over the land, but they made the weather and then they stand in the rain and say 'Shit, it's raining'". Ulkomuistista, kuulkaa. Ja sanat kaikuvat totuudellisina yhä tänä päivänäkin. Zellwegerille siis kaikki kunnia. En voi kuin istua ja katsoa kun hän kerta toisensa jälkeen muistuttaa, mihin näyttelijä parhaimmillaan pystyy. Armoton, raastava, koskettava, monitahoinen, mielenkiintoinen roolityö, josta en saa tarpeekseni.

Joka kerta kun katson Päämääränä Cold Mountainin, iskee se aina yhtä kovin sydämeen. Lopussa tietysti kyyneleet karkaavat silmäkulmistani, vaikka kuinka yritän pyristellä vastaan. Minusta tämä on vain niin hieno kokonaisuus. Tässä on kaikkea. Syvällistä draamaa, realistista sotatragediaa, sydämellisiä elokuvallisia hetkiä, romantiikkaa, kohtalokkuutta, 1800-luvun kuvausta ja vaikka kuinka paljon muuta kaikkea hienoa ja koskettavaa. Aito elokuvaelämys, joka on totuudellinen ja tunteikas. Haluaisin puhua tästä elokuvasta vielä tästä ikuisuuteen, mutta parempi, etten ylianalysoi, jotain, mikä on kuitenkin villiä ja sielukasta. Sitä elokuva parhaimmillaan on; jotain, mistä ei saa edes kiinni.

 ...=)

  

Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.

...=)

Nälkäpeli – Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)

>Nälkäpeli (elokuvarja)

Nälkäpeli-elokuvasarjan toinen osa Vihan Liekit ilmestyi vuonna 2013, Francis Lawrencen ohjaamana. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-voittaja Philip Seymour Hoffman, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Sam Claflin, Jena Malone ja Lynn Cohen. Elokuva perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan.

      Vihan liekit jatkaa siitä mihin Nälkäpeli jäi. Katniss ja Peeta ovat voittaneet 74. Nälkäpelin ja aloittavat voittajien kiertueensa. Katnissin kapina Capitolia vastaan on kuitenkin aloittanut mellakat ja Katnissia pidetään inspiraationa. Capitolin johtaja Presidentti Snow uhkaa Katnissia ja tämän perhettä, jos hän uhmaa vielä enemmän ja täten Snow yrittää saada kansaa rauhoittumaan. Vaikka Katniss ja Peeta tekevät kaikkensa, Snow päättää järjestää 75. Nälkäpelin kunniaksi entisten voittajien Nälkäpelin, jossa kilpailijat siis koostuvat pelkästään edellisistä voittajista. Katniss ja Peeta molemmat osallistuvat. Tällä kertaa peli on kuitenkin erilaista ja niin on osallistujien asenteetkin.

    Ei ole helppoa olla seuraajaelokuva edelliselle, niin menestyneelle elokuvalle. Vihan liekit täyttää onneksi kaikki odotukset ja jopa ylittää ne. Elokuva jatkaa upeasti siitä, mihin edellinen osa loppui ja saa vietyä juonta aivan toiseen suuntaan. Käsikirjoitus on mahtava. Olin erittäin yllättynyt sen upeasta tasosta, mielenkiintoisista henkilöhahmoista ja luovasta ideoinnista. Tarkoittaen sitä, että juoni saatiin toimimaan, eikä se jäänyt paikalleen hetkeksikään. Myöskään ylimääräisiä aukkoja ei ole ja sitäkin enemmän syvällistä draamaa ja tunnetta. Vähän elokuva kärsii sen tyylilajista ja pakollisesta kolmiodraama-asetelmasta, mutta se ei elokuvakokemusta haittaa yhtään. Valitettavasti myös ensimmäisen osan tiukka ja vaikuttava ote on jokseenkin tässä elokuvassa hävinnyt, mutta se antaa nimenomaan tilaa hahmojen syvenemiselle ja yksityiskohtaisemmalle draamalle. Francis Lawrence on upea, hyvin on löydetty seuraaja Gary Rossille. Lawrence ottaa täysin oman asenteen elokuvaan ja se saattaa jopa olla toimivampi kuin Rossin. Vihan liekit on monelle tapaa parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin niin erilainen, että niiden paremmuutta on vaikea verrata. Miksi edes pitäisi. Nälkäpeli on elokuvasarjana aivan uraauurtava. Siinä on surua ja naurua ja hyvää asennetta ja realistisuutta ja hyvin toimivaa kerrontaa sekä uskottavaa toimintaa. Mikä minusta on hienointa näissä elokuvissa on, miten aidosti on niiden maailma totetutettu ja miten vapaasti se on luotavissa. Tavallaan näen sen maailman taiteilijan tauluna ja elokuvantekijät maalareina.

     Jennifer Lawrence on monta kertaa todistanut uskomattomat näyttelijäntaitonsa ja jatkaa hän hyvää linjaa tässäkin elokuvassa. Hänellä on vaivaton taito kannatella elokuvaa, saada hahmo uskottavaksi ja ensimmäisen elokuvan tapaan tehdä päähenkilö mielenkiintoiseksi. Hän osaa hyvin tehdä yhtenäisen, vaikuttavan roolisuorituksen, jossa ei ole nähtävissä yhtää epärealistisuutta, ylinäyttelemistä tai teennäisyyttä. Lawrence on kiinni hahmossaan, mikä on kaikilta näyttelijöiltä suotavaa. Hän myös osaa olla syvällinen ja dramaattinen ja koskettaa aidolla tavalla.

      Olen, edelleen, vaikuttunut lopun näyttelijäkaartin luonnehdinnoista. Uudetkin näyttelijät hoitavat homman kotiin, Sam Claflin on hienostunut näyttelijä. Hän persoonallistaa hahmon upeasti ja tekee siitä omansa. Jena Malone seuraa aivan jalan jäljissä, hän on loistava roolissaan, saa tuotua niin paljon vaivattomuutta ja luontevuutta ja samalla mielenkiintoisuutta sekä sympaattisuutta.

     Vihan liekit on upea jatko upeasti alkaneelle elokuvasarjalle. Elokuva on virheetön ja vielä enemmän. Myös antaa upean odotuksen jatkolle sekä viihdyttää katsojaa uskomattomalla tavalla. Tulkitsee edelleen vahvoja teemoja todella luontevasti ja jopa ylittää edeltäjänsä maineen.

9-

...=)

Nälkäpeli (The Hunger Games)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)

Nälkäpeli valmistui vuonna 2012, perustuen Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan. Elokuvan ohjasi Gary Ross ja sitä tähdittävät Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Alexander Ludwig, Amandla Stenberg ja Wes Bentley. Elokuva tuotti yhteensä yli 600 miljoonaa dollaria.
     Katniss Everdeen asuu tulevaisuuden dystopiassa, jossa kansalaisten kapinan jälkeen, maan Capitol on perustanut vuotuisen Nälkäpelin, jossa jokaiselta maan vyöhekkeeltä, joita on 13, valitaan yksi 12-18-vuotias poika ja yksi 12-18-vuotias tyttö, kilpailemaan Nälkäpelissä. Nälkäpelin voittaakseen täytyy tappaa kaikki muut kilpailijat. Nälkäpelissä on vain yksi voittaja. Kun Katnissin sisko valitaan Nälkäpeliin, ilmoittaa hän itsensä hänen sijastaan. Hänen vyöhekkeeltään valitaan Nälkäpeliin myös Peeta Mellark ja heidän välillä paljastuu olevan rakkautta.

     Nälkäpeli tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta sitä on verrattu sellaisiin elokuviin kuten Twilight, mutta toisaalta monet kriitkot ovat ylistäneet elokuvaa. Mielestäni Nälkäpelissä ei ole mitään samaa kuin Twilightissä, ainoastaan saman ikäinen kohdeyleisö. Yllätyin todella positiivisesti Nälkäpelin realistisuudesta, syvällisyydestä ja aidosta tulkinnasta. Tietenkin elokuvan aihe on täysin järjetön, mutta upea ohjaaja Gary Ross saa taottua Nälkäpeliin jopa liikaa todentuntuisuutta. Aihe on pelottava ja täysin mielikuvituksen ulkopuolella. Se käsittelee järkyttävän rajuja teemoja kuten kuolema, sota ja ihmisen käyttäyminen äärimmäisissä olosuhteissa. Se ottaa myös kantaa yhteiskuntaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Elokuvan upea toteutus antaa vihiä, että se oikeasti olisi mahdollista tulevaisuudessa saavuttaa tämän kaltainen tila sivilisaatiollemme, että ihmiset pitävät nuorten kidutustappovankileiriä viihteenä. Se, tässä elokuvassa onkin järisyttävintä, sen uskollisen tarkka tulkinta olosuhteista, joissa Nälkäpeli voisi tapahtua. Koko elokuvan ajan, itse tunsin ainakin, miten sairasta koko touhu on, mutta uskoin siihen joka sekunti. Saavuttaakseni mielikuvituksen rajani, voin kyllä myös todeta, että itse kilpailutilanne elokuvassa ei ollut mitenkään realistinen, mutta äärettömän järisyttävä. Pidin erittäin paljon lukuisista elokuvan kohtauksista, aidosta dialogista ja tunneraa'asta kuvauksesta.
    Elokuvan käsikirjoitus on hieno, mutta siinä on paljon aukkoja. Tunteet ovat hyvin vahvasti kuvattu, mikä on elintärkeää elokuvan onnistumiselle. Pidän myös elokuvan tavasta jättää ilmeisimmät sanomatta ja keskittyä asettamaan katsoja päähenkilön asemaan. Lavastukselle täytyy antaa erityis maininta sekä tietenkin puvustukselle ja editoinnille sekä kameratyöskentelylle ja kaiken yhteen nitovalle ohjaukselle. Gary Ross antaa itsestään todella vahvan kuvan tämän elokuvan avulla. Uskon, että hän tulee vielä nousemaan todella suurelle, hänen elokuviensa kanssa. Joka tapauksessa, kuten jokaisessa elokuvassa, minusta elokuvan paras osa on näyttelijäsuoritukset. Minusta tuntuu, että vielä erityisemmin Nälkäpelissä hyvillä roolisuorituksilla on avainasema.
     Jennifer Lawrence on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. En ole eläessäni nähnyt yhtä pelotonta näyttelijää. Lawrence onnistuu vangitsemaan täydellisesti monia aitoja reaktioita, tunnetta ja realistisuutta sekä kliseettömyyttä. Hän ei pelkää tulla lähellä katsojaa, mikä tekee roolisuorituksesta erityisen voimakkaan. Hän vastaa täysin hahmon vaatimuksia. Mikä minut erityisesti vakuutti hänen roolisuorituksessa oli, että hän onnistui tekemään mielenkiintoisen hahmon. Monta kertaa elokuvan sivuhahmot ovat paljon mielenkiintoisempia kuin päähenkilö. Päähenkilö on yleensä se totuuden ääni ja katsojan silmät sekä tarkkailija, joka vain seuraa sivusta mielenkiintoisia sivuhahmoja. Mutta ei Lawrence. Hän onnistuu tekemään päähenkilöstä kerrankin sen syvällisen, mysteerisen hahmon, jonka puolelle katsojan on mieleistä asettua. Lawrencen tulkinta on vahvaa, aitoa sekä kuvaavaa. Hän onnistuu yhtenäistämään hahmon ja tekemään siitä uskottavan erityisen äärimmäisissä tilanteissakin. Tilanteessa, joista ei ole mitään aiempaa näyttöä, eli voisi sanoa, että roolisuoritus on todellakin luova. Vain erittäin taidokas näyttelijä pystyy tämän luokan roolisuoritukseen ja Lawrence on äärimmäisen lahjakas näyttelijä.

     Olin erittäin vakuutuunut Lenny Kravitzin roolisuorituksesta. Hän onnistuu ikään kuin painottamaan elokuvaa oikein ja välittämään todella läsnäolevia tunteita. Hänen hahmo on mielenkiintoinen ja syvällinen, kiitos Kravitzin. Hän vastaa täysin Lawrencen energiatasoa ja saa aikaa erittäin luontevan ja vahvan roolisuorituksen.
    Pidin myös Donald Sutherlandin roolisuorituksesta, erityisesti siitä, miten hän pystyi välittämään vuorosanoja ilman vuorosanoja. Eli todensi hahmon tunteet ilman dialogia, mikä on todella keskittyneen näyttelemisen merkki. Hänessä ilmenee vahvasti pahuus ja saa luotua valkokankaalle auktoriteettisen, uhmaavan vaikutelman pelkästään kehonkielellään. Tietenkin hänen vuorosanansa vain vahvistaa tätä, mutta hänen hahmonsa voisi olla vaikka mykkä, eikä haittaisi yhtään. Tämä on todella hienostunutta näyttelemistä.
    Stanley Tucci on vahvasti kosketuksissa hahmoonsa. Hän kanavoi koko elokuvan tunnelmaa hahmoonsa ja hänessä ilmenee erityisesti koko elokuvan olemus, kuinka väärin ja kuinka vinksahtanut koko maailma elokuvassa on. Josh Hutcherson vastaa juuri oikein Peetan tarkoitusta ja saa hänen motiivit todella luontevasti kuvattua. Hän saa katsojan puolelleen ja vakuuttuneeksi omista tarkoitusperistään, mikä on oleellista koko hahmolle. Hutcherson siis onnistuu paremmin kuin hyvin. Peetasta tulee juuri niin sympaattinen kuin on tarkoituskin. Hemsworthista voisi sanoa melkein täysin samaa, kummatkin tekevät juuri oikeanlaisen roolisuorituksen, aukkoja jättämättä. Myös Alexander Ludwig on vahva elokuvassa. Hänellä on elintärkeä kohtaus elokuvan loppupuolella ja onnistuu siinä, mikä mielestäni sitoo täydellisesti koko elokuvan yhteen.
       Nälkäpeli on raaka elokuva. Se on äärettömän aito ja mielenkiintoinen ja sisältää todella syvällistä tulkintaa. Sen reaunoja on hieman puhdisteltu, mutta voi olla, että se on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Gary Ross ja Jennifer Lawrence ovat unohtumanton tiimi. On vaikeaa kuvata näin epärealistisia aiheita näin realistisesti, mutta Nälkäpelissä kaikki palaset ovat kohdallaan.

8 1/2
"Neljä tähteä"

Kaameat pomot (Horrible Bosses)

Kaameat pomot on vuonna 2011 ensi-iltansa saanut mustakomedia. Sen ohjasi Seth Gordon ja pääosissa on Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis. Sivuosissa on Golden Globe ja Emmy-voittaja Jennifer Aniston, Oscar-voittaja Kevin Spacey, Golden Globe-voittaja Colin Farrell, Golden Globe-voittaja Donald Sutherland, Emmy-voittaja Julie Bowen ja Oscar-voittaja Jamie Foxx. Elokuva tuotti yli 209 miljoonaa dollaria.

     Kaameat pomot kertoo Nickista (Jason Bateman), Dalesta (Charlie Day) ja Kurtista (Jason Sudeikis), jotka vihaavat pomojaan. Nickin pomo on David Harken (Kevin Spacey), joka on pistänyt Nickin uurastamaan monta kuukautta ylennystä varten ja lopulta Nick ei saa sitä. Dalen pomo on Julia Harris (Jennifer Aniston), hammaslääkäri, joka vaatii Dalea pettämään vaimoaan ja Kurtin pomo on Bobby Pellitt (Colin Farrell), joka haluaa erottaa läskit ja kaataa vaarallista ympäristöjätettä luontoon. Yhdessä he päättävät murhata toistensa pomot. He palkkaavat (*kröhöm) Dean Jonesin (Jamie Foxx) murhakonsultikseen.
      Kaameat pomot on yksinkertaisesti hauska elokuva. Se on kevyt ja viihdyttävä. Pidän elokuvasta paljon, koska nauroin vedet silmissä. Se on harvinaista komedialle, sillä on niin paljon huonoja komedioita. Kaameat pomot on kuitenkin yksi parhaista ja suosittelen ehdottomasti katsomaan sen jos vain tykkää nauraa. Ohjaus on melko tavallinen, ei mitenkään huono tai hyvä vaan tavallinen. Käsikirjoitus on ihan nokkela ja hauska, mutta elokuvan komedia vain toimii. Niin yksinkertaista. Malliesimerkki siitä, kuinka vähän siihen oikeasti tarvitaan; vain lahjakkaita ihmisiä.
      Jason Bateman on lahjakas koomikko. Monien muiden komedianäyttelijöiden tavoin hänellä oma koomikkopersoonansa, vähän maailmaan kyllästynyt apaattinen "normaali" henkilö, joka joutuu keskelle kreisejä tapahtumia tai ihmisiä. Hän esittää roolin hyvin ja olisi ihme, jos ei esittäisi.
     Charlie Day on hauska. Hän on hysteerinen, neuroottinen ja äänekäs. Hänen tilannetajunsa on vertaansa vailla ja hän luo elokuvaan paljon hauskuutta.
     Jason Sudeikis on luontaisesti hauska. Hänessä on tiettyä karismaa ja vetovoimaa, jota käyttää häikäilemättömästi hyväkseen. Hän sopii hyvin ensemble-elokuvaan, koska osa hauskuudesta tulee siitä, että hän vetää täysin omaa showtaan.
     Jennifer Aniston on vakiinnuttanut itsensä kaikkien suosikki komediennena. Hänen mittava uransa romanttisten komedioiden päätähtenä on hionut hänen koomiset taidot huippuunsa ja hänellä poikkeuksellinen kyky nauraa itselleen ja saada katsojien sympatiat puolelleen.
     Kevin Spacey vetää rooliaan antaumuksella. Hän nauttii ja vetää vain vaihteen vapaalle. Hän luo täysin ärsyttävän, siksi hauskan hahmon, jota katsoja ei voi olla vihaamatta.
     Colin Farrell selvästi nauttii myös roolista, mutta rooli ei ehkä ole kaikkein hauskin. Hän esittää sen ihan hyvin ja uskottavasti ja yrittää tuoda siihen niin paljon huumoria kuin vain pystyy.
     Kaamea pomot on yksi niistä hyvistä elokuvista, joista ihmiset valittavat aina oleva pulaa. Kohdeyleisö on kaikki muut paitsi taide-elokuvien ystävät. Se on onnistuu tavoitteessaan eli saa ihmiset nauramaan. Se on hyvänmielen komedia ja oiva piriste vaikkapa sadepäivälle.

8

...=)