Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice)

Keira Knightley sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2005 osastaan tässä Jane Austen-filmatisoinnissa, esittäen Elizabeth Bennettiä, 1800-luvun Englannin seurapiirineitoa, jonka omalaatuiset sisaret (Rosamund Pike, Jena Malone, Carey Mulligan etc.) kaikki etsivät itselleen puolisoa temperamenttisen äitinsä (Brenda Blethyn) huohottaessa niskaan.

Ajoittain tämä Joe Wright-ohjaus lipuu melodraaman puolelle ja huokuu vähän liikaa vanhanaikaisia kliseitä, mutta varsin yltiöromanttisesta aihepiiristään huolimatta, paketti pysyy kasassa. Liekö se Knightleyn vahvan pääosan ansiota tai hyvin kirjoitetun juoniarkin ja sivuhahmojen - en tiedä. Tai sitten vain tykkään seurata ihmisten romanttista rakkautta ja elämäniloa tulevaisuuden toiveita kohtaan. Toki kuvaus on vahvasti aikaansa sidottu ja tiettyjä asioita katsoo ihan vain silmät pyöreinä nykypäivän lasien takaa vain ihmetelläkseen tuon ajan menoa. En tiedä, mitä itse tekisin, jos olisin sidottu tuollaisiin yhteiskuntanormeihin. Kaikkeen tietysti tottuu.

On sinänsä ihan virkistävääkin katsella 1800-luvun romanssia eikä tarvitse koko ajan vahdata, että missä kohtaa romantiikkaelementti ampuu yli. Kun nykyajan kyynisyys poistetaan kuvasta, on helpompi antautua romanttisen tarinan vietäväksi.

Through the Wormhole with Morgan Freeman-dokumenttisarjassa Morgan Freeman haastattelee tutkijoita, joiden mukaan on todennäköisempää, että universumimme on oikeasti virtuaalisimulaatio kuin biologinen olemassaolo. Toisin sanoen, olisimme tulevaisuuden ihmisten luomassa virutaalisimulaatiossa heidän esi-isistään todennäköisemmin kuin eläisimme "oikeasti".

Miksi kerroin tämän? No, Ylpeys ja ennakkoluulo, vaikka varsin viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua tarinaa, niin ei ole kauhean syvällinen. Mutta siinäpä jotain pureskeltavaa ainakin...

...=)

Laggies (Laggies)

Kun Angelina Jolie ohjasi Brad Pittiä heidän yhteistyöprojektissa By The Sea (2015), he kertoivat, että se oli ensimmäinen kerta, kun Pittiä oli ohjannut naisohjaaja. Ja siihen mennessä Pittin elokuvakrediitit ulottuivat pitkälti yli neljänkymmenen tittelin. Ei siis tule mitenkään vähätellä naisohjaajien elokuvien tärkeyttä. Niitä täytyy tehdä ja niitä täytyy tukea. Knightleylle ei naisohjaajat ole mikään uutuus (katso vaikka Seeking a Friend for the End of the World, juuri arvostelemani).

Hän on Megan, elämässään jumiutunut kolmikymppinen, joka on vielä yhdessä lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa, hengaa samojen kavereiden kanssa ja on samassa työpaikassa kuin kouluikäisenä. Kun ystävät ympäriltä alkavat mennä naimisiin ja omakin siippa alkaa painostaa virallista vakiintumista, alkaa Meganin hälytyskellot soimaan. Tähän asti hän on pärjännyt aallon päällä ratsastamisella, mutta nyt olisi aika uida. Ja ihan itse keksin kielikuvan. Apuun sukeltaa Chloe Grace Moretzin teini.

Laggies ei ole erityisen hyvä elokuva. Se ole tarpeeksi kevyt tai hauska ollakseen aivot narikkaan-hömppää, eikä se ota itseään liian vakavastikaan kertoakseen oikeasti teemastaan jotain syvällisempää. Päähenkilö etsii itseään ja päättää ottaa vastuuta teoistaan. Mikä muu on uutta?

...=)

Seeking a Friend for the End of the World (Seeking a Friend for the End of the World)

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että maailma päättyy kahden viikon kuluttua? Mitä minä tekisin? Ensimmäinen vastaus varmaan olisi syödä mitä lystää ja toinen ajatus, mikä tulee mieleen on, että ei varmastikaan tekisi mieli nukkua hirveästi. En tiedä posauttisinko kuitenkaan aivojani pellolle ennen. Kaikkia näitä nähdään kuitenkin toteutettavan elokuvassa. Etenkin itsemurhat toimvat jopa erittäin kuivan, mustan huumorin tehokeinona, kun päähenkilöiden matkan varrella ruumiita tippuu aina ties mistä.

Mielenkiintoista on, että elokuva lähtee siitä olettamuksesta liikkeelle, että ihmisille oikeasti kerrottaisiin maailman päättyvän. Itsellä on aika vahva ennakkoluulo siitä, mitä USA:n hallitus kertoo ja mitä ei kerro. Veikkaanpa, että ihmiset haluttaisiin pitää suht aloillaan loppuun asti, eikä paniikille ja joukkohysteerialle annettaisi hirveästi panoksia. Oivaltavaa on myös elokuvankerronnassa se, että muutamat ihmiset jopa totuuden tiedettyään teeskentelevät tietämättömiä ja jatkavat elämäänsä kuin se ei päättyisi kahden viikon päästä.

Kauniina ajatuksena pidin sitä, että kaksi ihmistä löytää toisensa apokalypsin aamunkoissa. Vieläpä kaksi ihmistä, jotka ovat epätoivossa etsimässä juuri toista, kenen kanssa jakaa loppuelämänsä. Nämä kaksi ovat Steve Carellin esittämä Dodge ja Keira Knightleyn esittämä Penny.


Olen itse asiassa muutamat viime kuukaudet miettinyt paljonkin kysymystä elämän pituudesta. Olen joutunut kyseenalaistamaan elämänkaaren merkityksen. Jossain vaiheessa nimittäin kun ymmärtää, että elämä oikeasti päättyy kuolemaan ja sen jälkeen ei tosiaan pääse tanssimaan sateenkaarien päälle yksisarvisten kanssa, niin se johtaa helposti lisäkysymyksiin. Jos elämä päättyy kuitenkin, mikä järki on elää? Kuolema muuttaa elämän merkityksettömäksi. Ei ole mitään väliä kuinka paljon olet nauttinut elämästäsi, oletko jättänyt jälkesi historiaan tai kerännyt paljon omaisuutta tai menestystä. Kuoleman jälkeen sillä millään ei ole mitään merkitystä. Mikä merkitys siis on tällä hetkellä, kun sitä huomenna ei enää ole?

Elokuvan Penny & Dodge toteavat tyhjentävästi, että "I couldn't live without you. No matter how long". Se. Se, että kokee olonsa rakastetuksi ja rakastaa toista - se luo merkityksen jokaiselle hetkelle. Elokuva on siis temaattisesti kaunis. Ainoastaan sen sanon, että kun käsiteltävä aihemateriaali on näinkin raskas, itse ehkä välttäisin vielä enemmän korniutta. Nyt elokuvan ympärille on ämpätty liikaa koristeita, liikaa juonikuviota, liikaa ylimääräisiä hahmoja, liikaa söpösteleviä yksityiskohtia.

...=)

Last Night - Kohtalokas ilta (Last Night)

Erittäin kaunis, tunnelmallinen, jopa melodinen elokuva, joka leikkii tunnetiloilla ja etsii hahmoistaan määritelmiä elämän valinnoille. Keira Knightley ja Sam Worthington esittävät avioparia, Joannaa ja Michaelia. He ovat onnellisesti naimisissa, mutta molemmat päättyvät viettämään iltaa petoksen merkeissä Eva Mendesin ja Guillaume Canetin esittämien rakastajien luona.

Robert Frostilla on hieno runo, joka puhuu elämästä polkuina. "Two roads diverged in a wood, and I - / I took the one less traveled by, / And that has made all the difference", The Road Not Taken. Siinä kiteytyy mielestäni hyvin syrjähyppyjen pohjimmainen tarkoitus. Monille aviopuolison pettäminen on jopa jonkinlainen tabu, mitä ei halua edes ajatella. Sitä ei haluta järkeistää, sillä sen luokan petos sattuu, sillä sinulle läheinen ja rakas ihminen loukkaa sinua päättämällä jättää sinut yksin omalle tiellesi. Ihmisiä, jotka pettävät, kutsutaan itsekkäiksi. Tässä elokuvassa on hieno hetki Lauran (Mendes) ja Michaelin (Worthington) välillä, kun he puhuvat pettämisen mahdollisuudesta. Michael kysyy Lauralta, että onko tämä koskaan pettänyt ketään. Laura vastaa, että ei, mutta ei periaatteen vuoksi, vaan ei ole vain koskaan tahtonut. Jokaisella on siis aina valinta, päätös elää elämää niin kuin itse haluaa. Ja siinä on kaiken merkitys.

Pidinkin siitä, miten rakkaus oli elokuvassa tulkittu valinnaksi, vain yhdeksi mahdollisuudeksi elämämme aikana. Siihen suhtauduttiin myös mitä karuimmalla realiteetilla, kun puhuttiin sen kuihtumisesta. Se loi mielenkiintoisen vastapainon repliikeille kuten "Most nights when I can't sleep, I still replay you" - kaunista. Tämä on myös erittäin puoleensavetävää elokuvankerrontaa, sillä katsojaa ei pidetä kuin pienenä lapsena lukemassa satua, ja jolle täytyisi uskotella jotain fantasiaa ikuisesta onnesta ja rakkauden täyttämästä elämästä.

Keira Knightleyn näyttelijänlahjoja jumaloin. Hänellä on taito lumota katsoja ja saada meidät uskomaan hänen jokainen repliikkinsä. Sam Worthingtonia alan arvostamaan rooli roolilta enemmän ja enemmän. Myös Eva Mendes oli hyvin roolitettu, häntä on nähty toisen naisen rooleissa ennenkin, mutta tällä kertaa hän toi hahmoonsa syvyyttä ja tiettyä hillittyä harmoniaa, mikä oli mielestäni oleellista, sillä tämä elokuva ei tyydy kuvaamaan toista naista vain sivuhahmona, vaan miettii syitä myös tämän käytöksen taustalla. Griffin Dunne tekee myös hienon sivuroolin miehenä, jolla on jo vähän kypsempi näkökulma elämään ja rakkauteen. Hän sanoo tyhjentävästi: "Fuck the vows, it's the years you can't undo. You will never be able to take away the years with her husband. And the moment you try, this will be gone." Ainoastaan Guillaume Canet'n roolisuoritus jäi vähän ontoksi ja ulkoaharjoitelluksi.

Erityisesti pidin elokuvan rakenteesta. Juoni ei sijoitu pitkällekään ajanjaksolle ja silti se pystyy hyvin vangitsemaan neljän ihmisen tähän astiset elämät ja puhumaan syvällisempää tematiikkaa huomisesta ja siitä, minkä varaan haluaa elämässään astua. Itse olisin elokuvantekijänä itse asiassa ottanut vähän suurempia riskejä, enkä pelannut asioita niitä varman päälle. Nyt elokuva liikkuu koko ajan vähän kiusoittelevalla vyöhykkeellä, antaen vihiä vain mahdollisuuksista ja tämä on sinänsä kiehtovaa, mutta voi olla myös yksitoikkoista katsojalle.

#elokuvahaaste2016 (12. Elokuvan nimi viittaa vuorokaudenaikaan)

...=)

Uusia alkuja (Begin Again)

Gretta (Keira Knightley) on saapunut New Yorkiin muusikkopoikaystävänsä, Daven (Adam Levine) kanssa. Dave on saanut levytyssopimuksen äänitettyään lauluja hittielokuvaan ja on nyt siis nousemassa tähteyteen. Äkkiä, Gretta huomaa painuneensa täysin Daven varjoon ja pian ero koittaakin. Gretta, nimittäin myös on laulaja-lauluntekijä ja hänet huomaa juuri perustamastaan levytysyhtiöstä potkut saanut Dan (Mark Ruffalo). Yhdessä he nollabudjetilla levyttävät demoja ympräi kaupunkia ja samalla muuttavat toistensa elämiä.

Jumaloin Keira Knightleya. Olen ehkä puhunut tästä ennenkin, mutta hänellä on hieno taito näytellä dialogin ulkopuolelta. Kun hän on saanut repliikkinsä sanottua, hänen näyttelemisensä ei suinkaan lopu. Hän kuuntelee ja reagoi vastanäyttelijäänsä. Erityisen hienoa on, kun hänen hahmonsa ei sano sanaakaan. Antaa vain merkityksellisen katseen ja jokainen elokuvayleisössä tietää, mitä hän tarkoittaa.

Mark Ruffalo on tietysti upea. Tapa, jolla hän luo hahmolleen kehitystarinan, jälleen, on ihailtavaa. Monet näyttelijät tyytyvät esittämään roolejaan yksiulotteisesti, Ruffalo tekee hahmoistaan matkan, antaa heille merkityksen, toisin sanoen näyttelee täydellisesti elokuvassa. Catherine Keener muuttuu vuosien mittaan aina vain kauniimmaksi. Hailee Steinfeld todistaa jälleen kuinka lahjakas on. Mukava lisä näyttelijäkaartiin on myös James Corden.

Itse en henkilökohtaisesti voi sietää Adam Levineä. Minusta hänen esiintymisensä on kamalan tönkköä. Onneksi hänen roolinsa on pieni ja hänen kokemattomuutensa näyttelijänä paistaa vain muutamissa kohtauksissa läpi.

Mikä on elokuva-arvostelijan, jonka meediumi on teksti, tapa nostaa hattuansa, nousta seisomaan, huutaa "Bravo!", taputtaa viisi minuuttia putkeen, heittäytä maahan elokuvantekijöiden eteen? Jos voisin tehdä nämä kaikki - tekisin. Mietin pitkään, mihin kohtiin elokuvasta tarttuisin arvostelussani. Mietin tätä pitkään, koska tämä elokuva alkaa olla sillä tasolla, jolla minun taitoni arvostella elokuvia loppuvat. Totta puhuen, minulla ei ole hajuakaan, miten ylistää tätä elokuvaa tarpeeksi - puhumattakaan siitä, että pystyisi analysoimaan, mikä tekee elokuvasta niin hyvän. Jotain kertoo myös se, että kirjoitan tätä arvostelua nyt kolmatta kertaa, sillä kahdella ensimmäisellä kerralla en löytänyt tapaa kirjoittaa elokuvasta sen ansaitsemalla nuotilla.

Voisin kehua elokuvan miljöötä, ohjausta, kuvausta, puvustusta, valaistusta, tyyliä, rakennetta, teemoja, mutta suoraan sanottuna ei mikään näistä oikeastaan kerro yhtään mitään siitä, kuinka hyvä elokuva oli. Voisin puhua omasta elokuvakokemuksestani ja vakuuttaa, että kaikki muut tulevat rakastamaan elokuvaa yhtä paljon kuin minä, mutta sekään ei olisi totta. Tiedän, että elokuvien katsominen ja niistä pitäminen on täysin subjektiivista. Kaikki muut eivät varmasti tule näkemään kaikkia elokuvan sävyjä, kuten minä näen ne. Voisin julistaa elokuvaa vuoden parhaimmaksi ja antaa sille liudan perusteluja. Voisin kehua ohjaaja John Carneyta ja verrata tätä työtä hänen aikaisempaan työhön ja vetää yhtenäisen kaaren ohjaajan töiden välille ja siten julistaa miestä neroksi. Mutta entä jos joku ei pidä ohjaajan tyylistä?

Voin siis sanoa vain, että yksinkertainen on kaunista.

Uusia alkuja on raikas elokuva. Ja tarkoitan tätä suurimpana kehuna, jota voin elokuvalle antaa. Tuntuu kuin se jopa uudistaisi elokuvan perinnettä. Jokainen kohtaus on niin sielukas ja hengittävä. Jokainen hahmo on niin aito ja yksilöllinen sekä samaistuttava. Elokuvan musiikki on jostain toisesta maailmasta. Käsikirjoitus on lumoava kokonaisuus, joka juhlistaa elämän, rakkauden ja musiikin rikkautta. Nämä osa-alueet ovat toteutettu täydellisyyteen ja siinä kaikki. Palaset sopivat keskenään ja lopputuloksena on saumaton liitos.

Virkistävää on myös se, että kerrankin elokuvan keskiössä olevat mies ja nainen eivät kehitä välilleen mitään rakkaustarinaa, vaan ovat yksinkertaisesti toisiaan kunnioittavia ystäviä.

Kuinka yksinkertaista! Tarvitaanko täydelliseltä elokuvalta enempää?

...=)

Rakkautta vain (Love Actually)

Rakkautta vain on 2003 ilmestynyt brittiläinen jouluteemainen romanttinen komedia. Sen ohjasi Richard Curtis. Elokuva tuotti yhteensä 246 miljoonaa dollaria. Elokuvassa on nimekäs ensemble-kasti, johon kuuluu Oscar-voittajat Emma Thompson, Colin Firth ja Billy Bob Thornton sekä Oscar-ehdokkaat Keira Knightley, Liam Neeson ja Laura Linney ja Alan Rickman, Hugh Grant, Bill Nighy, Chiwetel Ejiofor, Martin Freeman, Rowan Atkinson ja Elisha Cuthbert.
     Elokuvassa on monta rinnakkaista tarinajuonta, sijoittuen ajalle muutamaa viikkoa ennen joulua. Pääosassa on muun muassa Britannian pääministeri, entinen rock-legenda, vastanaineet Juliet ja Peter sekä syrjähypystä toipuva Karenin ja Harryn pitkäaikainen avioliitto. Kaikki rakkautta etsimässä.
     Mitä tulee romanttisten komedioiden luonteeseen, on tämäkin elokuva täysin romanttinen komedia. Tämän tyylilajin piirteet ovat vahvat ja eivät mitenkään luontevat, realistiset vaan teennäiset sekä imelät. Vahvasti läsnä on myös epäuskottavuus. Koska, piirteet ovat niin vahvat, helposti nämä elokuvat juontuvat yhteen, yhdeksi epäonnistumiseksi. On erittäin raskasta katsoa elokuvaa, kun tietää täysin mitä tulee tapahtumaan lopussa, kun on nähnyt ne samat kohtaukset jo ennenkin, monta kertaa, kun hahmot ovat toistensa kopioita ja kun mikään ei vastaa todellisuutta, mutta on kuin näkisin itsensä karikatyyrinä. Miksi sitten katsoa romanttinen komedia? Miksi katsoa Rakkautta vain? Samaa voisi kysyä kaikilta niiltä romanttisten komedioiden ystäviltä, jotka auttoivat tuottamaan tällekin elokuvalle 246 miljoonaa dollaria. Miksi katsoa romanttinen komedia? Koska Rakkautta vain. Jos ihmmettelee, mikä romanttisissa komedioissa oikein on niin hienoa, kannattaa katsoa elokuva Rakkautta vain. Miksi katsoa Rakkautta vain? Koska tunnelma. Jos ihmettelee, mikä on niin hienoa elokuvassa Rakkautta vain; tunnelma. Vaikka kaikki muu elokuvassa olisi huonoa, riittää sen pelastamaan hyvä tunnelma. Elokuvien taika ja henki tekevät elokuvan mediamuodosta parhaimman taiteenlajin koko maailmassa. Elokuvien henki on parasta elokuvissa ja se saa sadat miljoonat ihmiset vuosittain katsomaan elokuvia. Elokuvassa Rakkautta vain on elokuvien henki läsnä parhaimmillaan.
      Koko näyttelijäkaarti ihastuttaa pelkällä valovoimallaan ja lämmöllään. He onnistuvat hyvin kaapaamaan mukavan tunnelman ja aktualisoimaan sen roolisuorituksissaan. Loistava ohjaus saattaa olla myös syynä tähän outoon ilmiöön, kaikki näyttelijät ovat yhtä hyviä ja yhdessä elokuvassa. Keira Knightley on kaunis, Emma Thompson ihastuttava, Alan Rickman syvällinen, Hugh Grant läsnä, Liam Neeson nöyrä, Laura Linney kärsivällinen, Martin Freeman vapaa.
      Rakkautta vain on katsottava romanttinen komedia. Jos minun pitäisi valita yksi elokuva edustamaan koko tyylilajia se olisi Rakkautta vain. Tässä elokuvassa toteutuu elokuvien taika puhtaimmillaan.

8 1/2

Minulla on ollut tapana olla olematta julkaisematta teksteissäni elokuvien julisteiden kuvia, vaan ainoastaan kuvia kohtauksista. En välttämättä haluaisi poiketa nytkään tästä periaatteestani, mutta, koska juoni on niin monihahmoinen, ei ole välttämättä parhaan edun mukaista asettaa tekstiin suurin piirtein yksi kuva per hahmo, niin poikkean vähän tottumuksistani ja pistän tekstiin elokuvan soundtrackin kuvan, ihan vain siksi, koska se on jo saavuttanut lähes yhtä tunnetun aseman kuin elokuva itse. Soundtrack-kuvan alla on näyttelijöiden jälleen näkeminen kymmenen vuoden päästä elokuvan kuvauksista. 
-Cilo.

...=)