Arvostelu: Kong: Skull Island

Kaksi asiaa: Netflix ja Oscar-ehdokkuus. Välillä sitä ajautuu elokuvia katsomaan, vaikka ei todellakaan olisi millään tasolla kiinnostunut itse elokuvasta. Taas miljoonannes Kong-filmatisointi on mielestäni jopa vähän turha. Ajattelin pistäväni elokuvan vain taustalle pyörimään, kun tein itse jotain muuta, mutta se oli alusta lähtien niin mukaansatempaava, että oli ihan pakko laskea läppäri pois sylistä ja antaa kaikki huomio tv-ruutua kohtaan. Että sinänsä positiivinen yllätys.

Tämän version pääosassa on Tom Hiddleston, Brie Larson, Grace & Frankie-näyttelijä Eugene Cordero, ihana Richard Jenkins, John C. Reilly, John Goodman ja Samuel L. Jackson, josta on viimeaikoina tullut yksi iso punainen varoitusmerkki. Se on nykyään nopea päätös jättää elokuva katsomatta, jos siinä on herra Jackson. Mutta tässä hän vetää aika hyvän roolin jopa. Hänet on roolitettu juuri oikein - kunnon pahikseksi, jota haluaa inhota jokaisella solullaan kehossaan.

Brie Larson oli täysi statisti ja yllätyin, että näinkin äänekäs naisten aseman puolesta puhuja ja feminismin lipun heiluttaja on ottanut näin kliseisen damsel-in-distress-roolin. Tom Hiddlestonkaan ei erityisemmin avannut roolihahmoaan. Parhaimman roolisuorituksen vetää viidakossa 28 vuotta eleskellyt John C. Reilly ja se on elokuvalta melkoinen riman alitus, että parhaimman roolin vetää juuri tämä seinäryijy.

En avaa juonta sen enempää, koska oikeasti - tarvitseeko minun edes? Mutta yksi asia juonessa häiritsi todella paljon. Kun tämä tyypillinen tutkijakavalkaadi lentää isolla armeijasaattueella Kongin valtakuntaan, niin ne kaikki helikopterit jäävät pyörimään sen valtavan gorillan ympärille. Yksikään ei tajua ottaa nokkasuunnaksi, niin kuin sellaista, kuin... enpä tiedä, pois päin!? Arvata saattaa, että jokaikinen kopteri sitten putoaa alas ja taas ollaan niin eristyksissä Kongin armoilla.

Mutta eipä elokuva juuri uskottavuudella korttipeliä pelaakaan. Tässä mennään täysin viihdearvot edellä. Ja ne ovatkin kyllä huipussaan. Erikoistehoisteista pläjähtänyttä Oscar-ehdokkuutta en ihmettele ollenkaan. Sen verran hypnoottinen on tämä fantasiamaailma. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä, että elokuva ei ottanut itseään liian tosissaan. Välillä sitä saattoi hahmo jos toinenkin yht-äkkiä jäädä jättiläisolennon liiskaamaksi, ja nämä hetket olivat vähintäänkin koomisia.

Myös jännitystä elokuvassa on ja paljon. Ihan sai penkin reunalla olla hengittämättä. Parin jump scare-kohtauksen olisin itse jättänyt pois katsojaa kiusaamasta, mutta onneksi kukaan ei saanut sydäriä - vaikka lähellä oli. Lisäksi elokuva on todella mukaansatempaava. Itse rakastan tälläisiä klassisia seikkailuelokuvia, joita katsoessa tuntuu oikeasti seuraavan elokuvaa, jolla on joku tarkoitus. Tässä ei hahmot vain eleskele ja katsoja ei joudu raapimaan päätään, että mitäs sain irti tämn leffan katsomisesta. Todella hyvin tehty siis, viihdyttävä seikkailuelokuva, juuri oikeat arvot edellä.

 ...=)

Guardians of the Galaxy (Guardians of the Galaxy)

James Gunnin vuoden 2014 ohjaus Guardians of the Galaxy alkaa hyvin perinteisesti. Näemme tarinan sankarin, protagonistin, Chris Prattin näyttelemän Peter Quillin äitinsä kuolinvuoteella. Pieni poika, niin viaton ja vielä kokematon on surullinen ja samalla raivoissaan elämän kovuudesta. Siirrymme joku muutaman vuosikymmen tulevaisuuteen, kun Peter on kidnapattu avaruusolioiden toimesta galaksin toisille laidoille. Peterista on tullut kapinallinen, pieni rikollinen, joka hamuaa rahaa ja huvinpitoa. Ja täten on luotu reunaehdot mitä tyypillisimmälle avaruuskohellukselle. Arvata saattaa, että meno ei luonnu sen luovemmaksi. Peter tapaa tulevat kumppaninsa aina Zoe Saldanan koviskaunottaresta, Vin Dieselin ääninäyttelemään puuhun. Yhdessä he pelastavat universumin ja sitä rataa.

Uskalsin toivoa jo jotain enemmän kun sain oikein nauraa elokuvan parhaimmassa kohtauksessa, jossa kaikki nämä elokuvan päävaljakosta juoksevat pitkin yhden planeetan kaupungin katuja jahdaten samaa palloa. Ja leikkimielinen taistelukahakkahan siitä syntyy. Mutta sitten valitettavasti elokuva regressoituu tyypilliseksi laservalosekamelskaksi. Laser-säde sitä, laser-säde tätä. En edes jaksanut kiinnostua juonesta. Ja jos pelkää, että elokuvan kliimaksi ei ole tarpeeksi kliimaksinen, on se turhaa. On se.

Siinä kohdassa kun tajuaa, että nyt uidaan niin syvässä sci-fi-kliseiden valtameressä, että ei edes elokuvaan istutettu paikoin toimivakin huumori onnistu sitä pelastamaan, käy se hyvin turruttavaksi. Erikoistehoisteita on oksennettu vähän liikaa ja pahikset ovat vähän liian pelkistettyjä pahoja antagonisteja. Guardians of the Galaxy tuntuu kuin paluulta sellaiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut Nolaneita tai Burtoneita luomassa jotain eloa muuten niin äklöön genreen. 

En ole suurin Chris Prattin fani, mutta hän on hyväsieluinen ihminen ja en halua olla epäreilu häntä kohtaan joten jätän hänestä valittamisen tähän ja sanon, että he ketkä hänestä pitävät, pitävät hänestä takuuvarmasti tässä. Glenn Close sen sijaan, josta voisi kuvitellakin tykkäävänikin, oli yllättävän jäykkä. Bradley Cooperin ääntä en olisi koskaan tunnistanut tuon pesukarhun ääneksi. Vin Dieselille ei ole annettu niinkään paljon tehtävää.

Yhteenvetona, jos pidät sci-fi-rymistelystä, päänsärkyä aiheuttavista valoefekteistä ja Chris Prattista, tämä on elokuva juuri sinulle. Siksi ihmettelenkin, että miksi minä tätä katsoin?

...=)

Tunnit (The Hours)

Mrs. Dalloway sanoi ostavansa kukkaset itse.

Nicole Kidmanin Oscarin arvoisesti tulkitseman Virginia Woolfin, Julianne Mooren näyttelemän Laura Brownin ja Meryl Streepin kuvaaman Clarissa Vaughnin tarinat saattavat vaikuttaa monimutkaisilta - liian syvällisiltä, niitä ymmärtääkseen. Stephen Daldryn hienovarainen ohjaus antaa katsojan melko pitkälti tulkita draaman tasoja itse. Nämä kolme hahmoa ovat kaikki eri aikakausilta; Virginia Woolf elää 1920-luvun Englannin maaseudulla, Laura Brown 1950-luvun Yhdysvaltain lähiössä ja Clarissa Vaughn 2000-luvun New Yorkissa. Kaikki kolme naista yrittävät opetella määrittämään elämäänsä ilman miehiä - elokuva on feministinen. Kaikki kolme tarinaa keskittyvät siihen, kuinka kolme naista elävät onnettomina, koska antavat itsensä tulla määritellyksi pelkästään elämänsä miehen kautta. Virginia Woolf, kuuluisa, muun muassa romaanin Rouva Dalloway, kirjailija on joutunut hylkäämään elämänsä Lontoossa ja muuttamaan maalle, miehensä Leonard Woolfin toiveesta, jotta hänen oma mielenterveytensä paranisi. Woolf tunnetusti kärsi pitkistä masennusjatkoista ja nykypsykologian määritelmin maanisdepressivisyydestä. Laura Brown on mennyt naimisiin miehensä Danin kanssa velvollisuudentunteesta, rakkauden sijaan ja pohtii, miten löytää oma elämänsä satuttamatta lapsiaan. Clarissa Vaughn rakastui nuorena Richard Brownin, joka kuitenkin valitsi elämänsä rakkaudeksi miehen, Louis Watersin, Clarissan sijaan. Richardin sairastuttua syöpään, Louis jätti tämän, jolloin Clarissa ryhtyi pitämään tästä huolta ja täytti omaa elämäänsä tai pikemminkin vältti sitä, Richardin huolehtimisen tekosyyn nojalla. Kaikki kolme tarinaa linkittyvät myös Woolfin kirjan Rouva Dalloway ympärille. Virginia itse kirjoittaa sitä. Laura lukee sitä. Ja Clarissa elää sitä. Elokuvan syvin filosofinen olemus ja teema löytyy Woolfin elämänasenteesta, jossa jokainen tunti on sinun elämäsi. Myös ne raskaat tunnit.

 "Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa."

      Stephen Daldry ymmärtää juonen täysin hyvin. Hän käyttää nerokkaita keinoja ja hienovaraisia vivahteita, kuten kukkien symboliikkaa tuodakseen esiin elokuvan motiiveja. Kukat symboloivat perinteistä naisen asemaa; kaunis koriste. Myös harkitty kameratekniikka ja kuvaus- ja editointikieli puhuvat tarkasta hallinnasta elokuvaan. Elokuvan ehdottomasti upein kohtaus rautatieasemalla on kuvattu yksityiskohtaisella ja syvällisellä tyylillä, joka vaikuttaa katsojaan syvemmin kuin ehkä hän havaitseekaan. Myös loppupuolen kohtaus Clarissan asunnon olohuoneessa ja väliaikaisessa juhlatilassa on hallittu.
       Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa. Siitä hieno esimerkki Nicole Kidmanin täydellisyyttä hipova roolisuoritus. Ei pelkästään, hän pysty vangitsemaan kirjailijan täydellistä ruumiintumaa, hän tuo rooliin syvää tulkintaa. Hän pystyy näyttelijäntyöllään vangitsemaan yksinäisyyden, masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja syvän palon tunteet uskottavimmin kuin kukaan koskaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tämän lisäksi hänellä on roolisuorituksessaan jokin elementti - se tietty, mikä kruunaa vain parhaimmat roolisuoritukset ja mikä tekee niistä niin ajattomia; hän on elokuvatähti. Hän onnistuu varastamaan huomion jokaikisessä kohtauksessa ja tekee hahmosta omansa. Hän kuvaa täysin tämän naisen persoonan sekä pystyy sen lisäksi vielä tuomaan elokuvan merkitystä läpi omassa roolisuorituksessaan. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen maltillisimmista ja hallituimmista roolisuorituksista ja samalla eloisimmista. Vaikka hahmo on masentunut ja kamppailee syvien eksistentialistisien ongelmien parissa, saa Kidman näytettyä hahmosta vielä toisenkin puolen, mikä tekee hahmosta moniulotteisen ja siten uskottavan. Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen, mikä ei ole helppo saavutus uralla, joka on täynnä kiitettävää työtä. Hän onnistuu pitämään hahmon realistisena, aitona ja samalla toteuttamaan siinä elokuvallista draamaa ja intohimoista puhdasta tunnetta jäljentävää paloa, mihin vain mestarillisimmat näyttelijät pystyvät.
      Tunnit on draamaelokuva puhtaimmillaan. Vaikka se ottaa kantaa todella huomattavastikin - onnistuu se tekemään syvällisen tulkinnan elämästä itsesään ja antamaan katsojalle mahdollisuuden aitoon elokuvalliseen elämykseen.

Carnage (Carnage)

Roman Polanskin elokuva Carnage sai ensi-iltansa vuonna 2011. Elokuvan pääosissa on kaksinkertainen Oscar-voittaja Jodie Foster, moninkertainen Oscar-ehdokas John C. Reilly ja Oscar-voittajat Kate Winslet ja Christoph Waltz.
    Carnage kertoo kahdesta pariskunnasta, Penelope ja Michael Longstreetista ja Nancy ja Alan Cowanista, jotka kokoontuvat Longstreettien asuntoon selvittämään heidän poikiensa riitaa, joka tapahtui leikkikentällä.
     Carnagen juoni on hyvin pelkistetty. Elokuva ei esiinny kuin vain neljä näyttelijää ja koko elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa. Roman Polanskin rikas ohjaus kuitenkin pitää tarinan ja elokuvan koko ajan elossa. Ja vaikka alkuasetelma on liiankin yksinkertainen, käsittelee elokuva upealla tavalla teemoja kuten aikuisuus, ihmisten kanssa toimeentuleminen sekä syyllisyys. Polanskin luovat päätökset nousevat esiin ja hänen tapansa esittää elokuva avaamatta sitä yhtään katsojalle on vertaansa vailla. Carnage on erittäin tulkitseva teos, jossa neljä aikuista ihmistä tarkastellaan kuin suurennuslasin lävitse, pientä uskottavuuden puutetta juonessa, täyttä uskottavuutta näyttelijäsuorituksissa sekä ohjauskessa. Polanskin ohjausta ei voi olla painottamatta liikaa sillä hänen luoma hienovarainen koomisuus, viihdyttävä dramaattisuus sekä syvällinen tulkitsevuus on hiottu täydellisyyteen asti.
    Kate Winslet on upea, monipuolinen, tarkka näyttelijä, joka tässä elokuvassa selvästi nauttii roolistaan sekä näyttelemisestä muiden näyttelijöiden kanssa. Hänellä on syvää paloa näyttelemistä kohtaan ja hän on hyvin aito. Hän onnistuu tuomaan valkokankaalle hyvin inhimillistä tunnetta, pystyy heittäytymään mukaan elokuvan tyyliin ja tunnelmaan sekä luomaan karismaattisen, täyden roolisuorituksen vaivattoman oloisesti. Hänestä huokuu tiettyä varmuutta ja hän osaa hyvin käyttää hyväkseen hahmon fyysisyyden, käsikirjoituksen dialogin sekä hän osaa luottaa itseensä.
    Christoph Waltz on hyvin mielenkiintoinen näyttelijä. Kuten hänen vangitseva roolisuoritus elokuvassa Inglorious Basterds osoittaa, Waltz on kykenevä muokkamaan roolihahmosta hyvin uskottavan, realistisen sekä hyvin kulkevan hahmon. Waltzin roolisuorituksessa on jotain kepeyttä ja vaivattomuutta ja hän osaa olla erittäin vakuuttava. Tietyt vivahteet ja lisät, joita Waltz näyttelemisessään käyttää ovat varsin onnistuneita roolityössään ja hänen Alan Cowan on aito sekä armottoman varma.
     John C. Reilly on hieman erikoinen näyttelijä. Siinä missä hän tuntuu aina esittävän samaa hahmoa valkokankaalla, tehden sen tietenkin varsin hyvin, hän osaa myös luoda hahmoista todella ihmisyyttä huokuvia. Reilly on täynnä taitoa ja hän osaa säädellä hyvin roolihahmoaan, jos niin voi sanoa. Hän on hyvin viisas ja tietää minkälaisen kuvan hahmostaan antaa. Reilly taitaa teatraalisen näyttelemisen kuin myös matalatempoisen, hidasrytmisen näyttelemisen ja nyt hän yhdistää nämä kaksi tyyliä luoden hahmostaan elävän.
     Jodie Foster on hankkinut vuosikausia kokemusta ja osaa nyt käyttää sitä hyväkseen. Hänessä on tiettyä itsevarmuutta ja hän tuntuu näyttelevän intohimolla ja kunnioituksella projektia kohtaan. Hän käsittelee hahmoaan hyvin varovasti ja hän saa kuvattua hahmon erittäin moniulotteisesti, syvällisesti ja luontevasti.
     Carnage on teatraalinen elokuva, täynnä syvällistä tulkintaa ja vankkaa kokemusta kaikilta projektissa mukana olleilta. Carnage on viihdyttävä, mielenkiintoinen teos, jossa Roman Polanskin monipuolinen ohjaus pääsee pääosaan. Erityiset puitteet tekevät elokuvasta ainutlaatuisen ja neljän hienon näyttelijän yhteistyö tekee elokuvasta miellyttävän. Käsikirjoitus on elokuvan aivot sekä sydän. Elokuvasta kuitenkin puuttuu tiettyjä elokuvallisia aspekteja ja kokonaisuudesta tulee kuin teatterinäytös olisi vain filmattu kameralla. Myös tarkoitus ja päämäärä jätetään liikaa pimentoon ja elokuvan tulkitseminen on liian työlästä ja tuntuu kaikki kuin kaikki elokuvanteossa mukana olleet olisivat vetäneet oman, erilaisen johtopäätöksen ja kokonaisuudesta tulee vaillinainen.

8+

...=)

Boogie Nights (Boogie Nights)

Paul Thomas Andersonin ohjaama amerikkalainen draamaelokuva valmistui vuonna 1997, pääosissa Mark Wahlberg, Julianne Moore, Burt Reynolds, Don Cheadle, John C. Reilly, William H. Macy, Heather Graham, Philip Seymour Hoffman ja Alfred Molina. Käsikirjoittana toimi myös Paul Thomas Anderson, ja oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin. Burt Reynolds ja Julianne Moore olivat ehdolla Oscariin sivurooleista.

      Boogie Nights kertoo yönkerhontiskaajasta, Eddie Adamsista (Mark Wahlberg), joka tavattuaan pornografisten elokuvien ohjaajan, Jack Hornerin (Burt Reynolds), hän suostuu astumaan pornografian maailmaan näyttelijänä. Jackin kanssa asuu hienossa talossa naispornotähti Amber Waves (Julianne Moore), entinen kotiäiti ja vaimo, jonka entisella aviomiehellä on hänen poikansa huoltajuus. Eddie muuttaa nimensä Dirk Diggleriksi ja kuvaa elokuvia niin Amberin kuin Rollergirlin (Heather Graham) kanssa.
      Boogie Nights on tarina menestyksestä ja rahasta. Se kuvaa monen ihmisen elämää, pääosassa Mark Wahlbergin Eddie Adams/Dirk Diggler. Dirk on naiivi ja lapsellinen ja kuvittelee maailman paljon helpommaksi paikaksi mitä se on. Hän uskoo jokaisella olevan yksi juttu missä on hyvä ja kuvittelee täten olevan oikeutettu mihin tahansa. Paul Thomas Andersonin käsirkirjoitus on erittäin harvinaislaatuinen. Vaikka se kertoo pornon maailmasta, se ei ota sitä kantavaksi teemaksi, vain pikemminkin sitä tekevät ihmiset. Elokuvan sävy ja tyyli ovat upeita. Paul Thomas Anderson ohjaa uskomattomalla intohimolla, jollaista en ole ennen nähnyt. Hän luo uskottavan, mielenkiintoisen elokuva täynnä tunnetta ja vivahteita, kohtaloa sen suurimmassa merkityksessä. Erityisesti elokuvan kameratyöskentely on avainasemassa ja upean virkistävä. Elokuvan tunnelma on sävytetty ja musiikki on mielenkiintoisesti käytössä. Boogie Nights on kaikin puolin uskomaton elokuva, Paul Thomas Andersonin upea vaikuttava teos maailmasta, jossa kyseenalaistetaan itsekkyys. Elokuvaa johdatta todella iso, monipuolinen näyttelijäkaarti, kaikki panostaen upeasti rooleihinsa, ainoana miinuksena William H. Macyn karikatyyrinen tulkinta hahmosta, josta olisi aihetta tulkita paljon paremmin.

    Mark Wahlberg on älykäs näyttelijä. Hän osaa heittää itsensä peliin ja tulkita hahmoaan armottomalla antaumuksella. Hän hyväksikäyttää jokaisen näkökohdan ja kommunikoi ilmiömäisesti ohjaajan kanssa. Hänen tulkitsemat tunteet ovat aitoja, raastavia ja uskottavia. Hän johtaa elokuvaa innolla ja hienolla energialla. Wahlberg vaikealuontoisessa roolissa onnistuu virheettömästi ja vakuuttaa heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Hänen tunnetilansa ovat kuin avoin kirja ja se on hyvän näyttelijän tunnusmerkki.
      Minulle elokuvan upein roolisuoritus oli Julianne Mooren henkeäsalpaava tulkinta naisesta, jonka elämä ei ole ehjä. Moore tuo raakaa tunnetta valkokankaalle ja uppoaa rooliinsa poikkeuksetta. Hän on upea. Hän ei jätä aukkoja vaan pyrkii tuomaan rehellisen kuvauksen Amber Wavesista katsojan eteen ja antautuu hahmon vietäväksi.
    Burt Reynolds on myös elokuvassa aivan tulessa. Hän tietää miten kuvata hahmo ja onnistuu luomaan uskottavan, melkein dokumentaarisen tarkan kuvaelman hahmostaan. Näyttelijän luoma tunnelma asettaa sävyn joka kohtaukseen, missä hahmo esiintyy ja upeasti painotettuan Reynolds näyttelee henkeäsalpaavalla palolla, tarkkuudella ja saa aikaan syvällisen, uskottavan tulkinnan erikoisluontoisesta hahmosta.

     Boogie Nights on erittäin raaka, tunnepitoinen elokuva. Mielenkiintoisesti rakennettu ja uskottavuutta huokaava elokuva on ehdottomasti Paul Thomas Andersonin lahjakkuutta. Keskittäessään energiansa täysin projektiinsa, saa hän aikaan upean elokuvan, jossa katsojalle riittää draamaa ja puhtaasti virheetöntä, mielenkiintoista elokuvantekoa tarkasteltavaa.

9

...=)

Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin)

Poikani Kevin valmistui vuonna 2011, pääosissa Tilda Swinton ja Ezra Miller. Sivuosassa John C. Reilly ja Jasper Newell. Elokuvan ohjasi Lynne Ramsay. Poikani Kevin perustuu Lionel Shriverin samannimiseen romaaniin.

     Elokuva kertoo Evasta (Tilda Swinton), entinen matkakirjailija on naimisissa Franklinin kanssa ja he saavat pojan. Eva on kotona hoitamassa poikaa ja hänellä on vaikeuksia sopeutua elämään äitinä ja hänellä on vaikeuksia luoda sidettä lapseen. Kevin itkee lähes koko ajan ja myöhemmin, vanhempana lapsena Kevinille muodostuu ongelmia ja Eva alkaa huolestua. Kun Eva yrittää kertoa huolestaan Keviniä kohtaan Franklinille, hän vähättelee tätä. Jossain vaiheessa Eva ja Franklin hankkivat toisen lapsen, tällä kertaa tytön, jonka kanssa Eva tulee paremmin toimeen. Murrosiässä Kevin on jo selvästi häiriintynyt ja Evan olisi pitänyt estää Kevinin jousiammuntaharrastus.
     Poikani Kevin on ehkä häiriintynein elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se on uskomaton. Juuri tälläiset elokuvat pitävät katsojien mielenkiinnon yllä ja muistuttavat elokuvien voimasta. Poikani Kevin on kuvattu kauniilla, visuaalisella tyylillä, joka kuvastaa nuorta, henkisesti sairasta lasta ja äidin epätoivoista yritystä. Poikani Kevin on lähellä psykologian oppituntia. Se on harras, vaikuttava ja kangistava. Sisältäen kauhun ja jännityksen elementtejä, elokuva antaa kokonaisvaltaisen kuvauksen ihmisyyden eri muodoista. Elämän eri muodoista. Elokuvan tunnelma, hyytävä ja raastava, on sen hienoimpia puolia ja kokonaisuus on vuoden mieleenpainuvimpia, jos ei muuta. Erikoinen, traaginen ja voimakas.
     Tilda Swinton on vaikuttava. Hän on juuri osan arvoinen ja istuu loistavasti hahmoon. Hän heittäytyy vallattomasti näyttelemiseen ja osaa käyttää hyväkseen koko repertuaarinsa. Hän ymmärtää käsikirjoituksen ja suoraan jumaloi tätä. Hänen intohimonsa elokuvaa kohtaan paistaa läpi ja hän on uskottava, dramaattinen sekä aito.
     Ezra Miller tekee upean, vaivattomalta tuntuvan roolisuorituksen, hänkin heittäytyen upeasti rooliinsa ja nauttien sääntöjen ulkopuolella pelaamisesta. Hän kuvaa upean tarkasti hahmoaan ja palaa halusta todistaa kykynsä ja luo roolisuorituksesta ainutlaatuisen.
    Poikani Kevin on hyvin hieno elokuva. Hiotulla tyylillä se pitää katsojan haltioituneena koko keston ajan ja käyttää hyväkseen elokuvan voimaa. Poikani Kevin on harvinainen, upea, valloittava ja voimakas elokuva, joka varmasti herättää tunteita. Elokuvaa voi kuvata täydellisesti yhdellä sanalla: vangitseva.

8 1/2

...=)

Chicago (Chicago)

Chicago, se on vuonna 2002 valmistunut musikaalielokuva, jonka ohjasi Rob Marshall ja tähditti Oscar-voittaja Renee Zellweger, Richard Gere, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones, Oscar-ehdokas Queen Latifah, Oscar-ehdokas John C. Reilly, Taye Diggs, Lucy Liu, Christine Baranski ja Dominic West. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Zeta-Jones voitti parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Rob Marshall oli ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, Zellweger naispääosaan, Latifah naissivuosaan ja Reilly parhaaseen miessivuosaan.
   Chicago kertoo Roxie Hartista (Renee Zellweger), kotivaimosta 1920-luvun Chicagossa. Hän unelmoi tulevansa samanlaiseksi kabaree-tähdeksi kuin Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Kun käy ilmi, että Fred Casely (Dominic West) käytti Roxieta ja hänen unelmiaa hyväksi, hän ampuu tämän ja joutuu vankilaan. Vankilassa viruu myös siskonsa ja aviomiehensä murhannut Velma. Vankilan vanginvartija Rouva "Mama" Morton (Queen Latifah) hankkii neidoille saman lakimiehen, kaupungin parhaan Billy Flynnin (Richard Gere). He molemmat huomaavat, että murhien ja vankilan johdosta he saavat molemmat huomiota lehdistöltä, mikä voisi edesauttaa kabareetähden uraa. Jos siis häntä ei hirtetä.
   En ole musikaalien suurin fani. Useimmat musikaalit ovat auttamattoman tylsiä ja kehnoja. Chicago kuitenkin toimii. Toimii paremmin kuin hyvin. Nautin suunnattomasti elokuvasta ja minun mielestäni se on paras musikaalielokuva, jota ikinä on tehty. Rob Marshall on nero. Hän luo upeasti täydellisen musikaalikomplkesin. Hänen visionääriset ideat tekevät Chicagosta niin upean ja ainutlaatuisen.
   Renee Zellweger on todella hyvä näyttelijä. Hän on lahjakas komedienne, hurmaava laulaja ja syvällinen draamantaitaja. Chicagossa hän loistaa. Monille hän on positiivinen yllätys, niin laulutaidoissa kuin näyttelijänsuorituksessakin. Hän on hyvin tietoinen omasta kehostaa mikä edistää niin tanssimista kuin näyttelemistäkin. Hän ei näyttele pelkillä kasvoillaan vaan käyttää hyväkseen kameran kuvakulmia, liikuttaessaan kehoaan, mikä musikaalissa tietenkin on välttämätöntä. Mutta mikä todella minut yllätti, miten hän pystyi hallitsemaan valkokangasta silloin kun ei tanssinut tai laulanut.
   Catherine Zeta-Jones tekee liian hyvän roolisuorituksen Chicagossa. Kylmäväreet kulkevat pitkin kehoa, kun hän laulaa ja tanssii. Hän saa täydet kymmenen pistettä. Yksi parhaita roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Vaatii todella paljon taitoa näytellä, laulaa ja tanssia samaan aikaan ja Zeta-Jones tekee kaiken kuin se olisi joka päiväistä. Hän voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta, vaikka pääosa se oikeasti oli.
   Queen Latifah on myös positiivinen yllättäjä. Hänen myöhempi ura ei anna viitteitä, että hän pystyisi niin hyvin eläytymään rooliin, hän osaa välttää kaikki kliseet ilmeillään, mikä hänen roolissaan on erittäin vaikeaa. Gere ja Reilly ovat myös hyvin viihdyttäviä ja erityisesti Reilly ottaa oman aikansa valkokankaalta ja todistaa katsojille olevansa kyvykäs, mihin vain mikä hänelle annetaan. Roxyn uskollisena aviomiehenä hän luo juuri oikeat ainekset samalla pettyneeseen, petettyyn aviomieheen kuin uskolliseen hölmöön. Rooli ei ole helppo, eikä siitä ole helppo pitää, mutta kuitenkin hän onnistuu pysymään Zellwegerin rinnalla roolisuorituksellaan.

     Chicago on viihdyttävä elokuva. Se on täynnä draamaa ja musiikkia ja se on luotu kliseettömäksi ja taiteelliseksi kokonaisuudeksi ja sitä ei voi kuin ihastella. On erittäin onnekasta, että kaikki nämä henkilöt; näyttelijät, ohjaaja, editoija, maskeeraaja ovat olleet samassa projektissa, sillä elokuva on täydellisyydessään selvästi tekijöidensä summa. Todella, todella upeaa työtä ja omistautumis-, uhrautumis- ja antautumiskykyä!

9

...=)