Luokkakokous

Kukaan ei ollut varmaan minua yllättyneempi kun löysin itseni katsomasta kotimaista hittielokuvaa Luokkakokousta ja kaikenlisäksi pitäväni siitä. Itsehän kuulun siihen kerhoon, joka jyrkästi jopa kiistää kotimaisen viihteen olemassaolon, kun olen siitä niin traumatisoitunut ne kerrat kun sitä olen alistunut katsomaan.

Sami Hedberg, Aku Hirviniemi ja Jaajo Linnonmaa ovat vanhoja luokkakavereita, jotka ovat pysyneet ystävinä. Kun kutsuu tulee luokkakokoukseen monen vuoden jälkeen, päättävät kaverukset lähteä yhdessä matkaan. Samalla puidaan jokaisen elämäntilannetta ja tulevaisuutta.

Eh - yritin parhaani saada pituudeltaan kappaleelta näyttävän juoniselosteen kirjoitettua, mutta aika laihanlaiseksihan tuo jäi... Käsikirjoituksen ihmelapsi tämä ei ole. Shakespearet ja Jane Austenit ovat kaukana tästä maailmasta. Koko elokuva perustuu periaatteessa yhteen pääaiheeseen ja se on viikonlopun mittainen känniryyppäysretki.

Silti. Pidin. Luokkakokousta on kritisoitu paljon huumorin alhaisesta tasosta ja haluaisin nyt näpäyttää kritisoijille vähän takaisin. Mikä komedia, muka ei välillä pieruvitseillä ratsastaisi? Kyllä sitten on naurut ja komiikka elokuvasta kaukana jos koko ajan täytyy olla niin siivosti. Tässäkin sitä alapääosastoa on aika paljon, mutta mikä laki sille nauramisen muka kieltää?

Haluaisin myös, että komediaa arvostellaan eri asteikolla kuin muita tyylilajeja. Minulla ei ole mitään muuta väliä komediaa katsoessani kuin että saan nauraa. Ja enpäs taas muista viime kertaa kun sain nauraa näin makeasti. Okei, muistanpas, ja se oli Loma (Vacation), mistä on jo lähemmäs vuosi sen katsottuani eli näitä oikeasti hauskoja komedioita tarvitaan, tarvitaan, tarvitaan.

Sami Hedbergillä taitaa olla näyttelijänkoulutusta tai ainakin hän on joskus kertonut sen olleen hänen unelma-ammattinsa tai jotain. Joka tapauksessa pointti on se, että Aku Hirviniemi ja Hedberg tuntuvat eniten vetävän roolia, teeskentelevän, kun taas Jaajo Linnonmaa tuntuu olevan enemmän oma itsensä tai sitten hän on vain todella hyvä näyttelijä.

Olisin selvinnyt vähäisemmälläkin kattauksella kaikista kliseisimpiä suomalaisia näyttelijöitä sivuosien hahmokavalkaadissa kun jossain vaiheessa jo kun kaikki Maria Sidit ja Satu Silvot ja Jenni Kokanderit olivat saaneet naamansa näytettyä, alkoi se vähän jopa ärsyttämään, kun kaikki vakiokasvot olivat revitty mukaan. Tosin elokuva, jonka pääosassa Aku Hirviniemi, niin mitäpä muuta odotin.

Olisin halunnut katsoa 2016 elokuvahaasteen suomalaiseksi elokuvaksi Henkesi edestä, joka olisi sijoittunut vielä ihan Turkuun ja olisi tähdittänyt uusi suomalainen lempparini Mari Rantasila, mutta kai se Naantali ja Luokkakokous on tarpeeksi lähellä...

#elokuvahaaste2016 (32. Elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi tai Suomeen.)

...=)

Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street)

Johnny Depp on Oscar-ehdokkuuden saaneessa roolissaan Benjamin Barker, joka palaa kotikaupunkiinsa, Lontooseen, monen vuoden jälkeen. Mielessään hänellä on kosto niitä kohtaan, jotka ryöstivät häneltä elämänsä. Tässä auttaa peiterooli Sweeney Toddina ja koston muoto on oleva ihmisten kauloja katkova parturointi. Apunaan hänellä on Helena Bonham-Carterin esittämä leipurirouva Lovett.

Sweeney Todd on sukellus Tim Burtonin aina yhtä tuttuun goottilaiseen henkeen. Aurinko ei liiemmin risukasaan paista ja elämä on ankeaa, synkkää ja täynnä kostoa ja verta. Lontoon vanhanaikainen ja sykyinen miljöö vain korostaa tarinan apeutta ja elokuvan musikaalinumerot enimmäkseen duurissa. Aikamoinen masokisti täytyy siis olla, että itsensä tälläisen elokuvan luota löytää.

Steven Sondheim on musikaalin alkuperäinen isä ja eipä sitä juuri kenenkään muun kynän tuotokseksi erehdy luulemaan. Into The Woods on vähän samoilla vesillä liikkuva aavelaiva, jossa tutkitaan paha saa palkkansa-teemaa hyvin inhorealistisesti. Koston kierrekin yleensä päättyy kyyneliin ja vereen eikä kukaan seiso pystyssä nauramassa.

Paikoin veripatruunoita uhrataa vähän liikaakin ja kerronta menee kaikessa ällöttävyydessään jopa kitschin puolelle. Elokuvassa on vahva camp-henki. Lavastus ja puvustus hakee selvästi inspiraatiotaan alkuperäisesti teatteriversiosta. Näyttelijätyö on myös aika kornin yliteatraalista, mikä on säälittävä ohilaukaus roolittajien tasolta, sillä näinkin mustaapuhuvan tarinan puikkoihin olisi ehdottomasti pitänyt palkata hienovaraisemmat ja syvällisemmät näyttelijät kuin Helena Bonham-Carter tai Johnny Depp, jotka tuppaavat menemään näyttelemisessään aina isomman ja korkeamman kautta. Myös laulutaidoissa olisi parantamisen varaa, joka oletettavasti sentään onnistui alkuperäisen teatteriversion esittäjiltä.

Yksi 2000-luvun elokuvataiteen suurimmista kysymysmerkeistä on ollut, mitä tehdä musikaaleille. Hienot teokset kuten Chicago edustavat uutta tyylisuuntaa, jossa hahmot eivät puhkeaisi lauluun sattumanvaraisesti kadulla kävellessään, vaan musikaalinumerot tapahtuvat niin ikään kuin hahmojen päiden sisässä. Sitten teokset kuten Sweeney Todd yrittävät pitkäpiimäisesti puhaltaa henkeä jo varsin kuolleeseen musikaalielokuvan taiteeseen, jossa lauluun puhkeaminen tosissaan tapahtuu sattumanvaraisesti ja täysin epäuskottavasti kuin dialogin vaihtoehtona.

...=)

Milk (Milk)

Pidän Gus Van Santia yhtenä parhaista dramaattisista ohjaajista. Teokset kuten My Own Private Idaho (1991) ja Good Will Hunting (1997) todistavat, että hän hallitsee draaman kaaren. Hän osaa tehdä mielenkiintoisia elokuvia, tyylilajin ajoittaisesta hidastempoisuudesta huolimatta. Milk ei ole poikkeus.

Tarina kertoo poliittisen aktivistin, Harvey Milkin (Sean Penn) elämänkerran. 40-vuotiaana hänen elämänsä lähtee kulkemaan eri suuntaan hänen tavattuaan Scott Smith (James Franco) nimisen nuoren miehen, joka uskoo Harveyn potentiaaliin ja on päättänyt tukea häntä tavoitteissaan. Milk nousee muutamassa vuodessa San Fransiscon johtavaksi poliittiseksi nimeksi ja käynnistää koko maanlaajuisen ihmisoikeusliikkeen.

Elokuvan olisi voinut tehdä hyvin monella eri tapaa. Siitä olisi hyvin helposti saanut kliseisen, saarnaavan ehkä jopa puisen idealistisen kertomuksen, mutta kiitos Van Santin, tarinankerronta pysyy inhimillisenä. Huomio on koko ajan Harvey Milkin päähahmossa ja tämän elämässä, ei niinkään hänen marttyyrin omaisissa teoissaan. Tässä tuodaan toki hyvin pistävästi ilmi hänen elämänsä merkitys isommassa kontekstissa, mutta elokuva rakentuu pienempien hetkien varaan - hetkiin Harveyn läheisten, ystävien ja elämänkumppaneiden välillä. Isompaa kuvaa sen sijaan saamme tarkastella lähinnä vanhojen, aitojen filmiklippien tai ääniaudioiden kautta - mikä oli tekijöiltä loistava valinta, sillä täten nämä tapahtuma pysyvät etäämpänä ja katsojaa lähellä on juurikin hyvin kuvatut henkilöhahmot.

Lähes kaikki näyttelijäkaartista ovat todella vahvoilla. Kärjessä tietysti loistaa Sean Pennin vahva pääosa, johon hän käytännössä katoaakin. Alussa hänen hyvin vahvat maneerinsa häiritsevät hieman, mutta elokuvan kuluessa hän pystyy pitämään hahmonsa kehityksen yhtenäisenä ja hahmon persoonan hyvin mielenkiintoisena. James Franco on loistava - aito ja läsnäoleva, ilman suurta teatraalisuutta. Diego Luna uhkaa varastaa shown ja Emile Hirsch on täysi kameleontti. Ainoa häiritsevä tekijä on Josh Brolin, mikä on sääli, sillä olen pitänyt hänestä muissa rooleissaan (kuten loistavasta roolisuorituksestaan vuoden 2015 Sicariossa). Hän ei tee täysin selväksi kuka tämä hänen hahmonsa on ja roolisuoritus jää valitettavan yksipuoliseksi.

Elokuvalla on tärkeä viesti ja se on yleensä vaara tämän lajityypin elokuvissa. Uhrataanko tarinankerronnasta liikaa jonkin agendan saarnaamiseen, oli se agenda kuinka hyvä tahansa. Uskon, että tässä on onnistuttu harvinaisessa tempussa, että ollaan saatu yleisö välittämään tästä tärkeästä hetkestä historiassa, ilman, että sitä on pitänyt maalata katsojan kasvoille ja samalla tehty aidosti kiinnostava draama.

...=)