Merkintöjä: Abigail Breslin

Syvä draama ja musta komedia vastuusta. Sijoittuen Yhdysvaltojen sydänmaille ja sieltä vaikutuksensa hakeva tarina on täynnä katkeruutta ja elämän rankkuutta.

Perustuen Tracy Lettsin Pulitzer-palkittuun näytelmään, August: Osage County keräsi ilmestyttyään paljon kehuja vahvoista roolisuorituksista. Niiden johdolla tarina kulkeekin. Violet Weston (Meryl Streep) ja Beverly Weston (Sam Shepard) ovat vanha aviopari Alabaman osavaltiossa, Violetilla on suusyöpä ja lääkeriippuvuus, Beverly on aikoinaan menestynyt runoilija ja hänellä on alkoholiriippuvuus. Heidän kolmesta tyttärestään vain yksi, Ivy (Julianne Nicholson), on jäänyt kotiseudulleen vanhempiensa turvaksi. Barbara (Julia Roberts) kamppailee pitääkseen omaa perhettään, tytärtään Jeania (Abigail Breslin) ja aviomiestään Billia (Ewan McGregor) koossa. Karen (Juliette Lewis) on haaveillut paremmasta elämänlaadusta ja unelmiensa miehestä kauan ja ei halua myöntääkään, mitä on ollut valmis tekemään niiden puolesta. Kun Beverly tappaa itsensä, perhe kokoontuu, Violetin siskoa, Mattie Faeta ja hänen perhettään Charlesia (Chris Cooper) ja "Little Charlesia" (Benedict Cumberbatch) myöten yhteen. En ole nähnyt näytelmää, johon tämä sukukokoontuminen perustuu, mutta minusta elokuva ei voi olla piruakaan huonompi alkuperäiseen verrattuna [ellei jopa parempi, mutta sitten kysymys johtaakin jo siihen, että kumpi on parempi elokuva vai teatteri yleensäkään? (kröhöm..elokuva!)] Rakastuin tähän. Vaikka alunperin näytelmä, on siihen saatu niin hienoja elokuvallisia elementtejä ja syvää paloa aihetta kohtaan, että en voinut olla vaikuttumatta. Julia Robertsin ja Meryl Streepin Oscar-ehdokkuudet ovat todella ansaittuja ja sen lisäksi olisin toivonut myös muille näyttelijöille enemmän kiitosta kuin koko elokuvallekin.

"Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa."

En ole täysin hulluna elokuvan country-maailmaan tai jatkuvaan kuumaan säähän viittamiseen, mutta siinä ovat ne kaksi ainoata virhettä, jos niitä edes siksi voi kutsua. Ajassa, jolloin mikään ei riitä ja aina vaaditaan sensaatiomaisempaa elämää, August: Osage County on täydellinen. Jos vertaan sitä sellaisiin teoksiin, kuten Lars Von Trierin Melancholia tai Terrence Malickin The Tree of Life, en voi olla kallistumatta August: Osage Countyn puoleen. Draama, jossa mennään pinnan alapuolelle, mutta niin, että katsoja pääsee mukaan. Minulle tarina on vastuusta. Se on vahvuudesta ja eteenpäin jatkamisesta. Itsensä kokoamisesta ja selviytymisestä, kunkin omasta tunteesta elämää kohtaan. Ohjaaja John Wells kuvaa tämän kauniisti etelän raskasta maisemaa vasten ja kokonaisuutena on liikuttava kokonaisuus, josta välittää. Elokuvan tärkein ominaisuus on loppujen lopuksi sen vuorovaikutus katsojan kanssa. Sekä erittäin raaka huumori, että pinnalla makaavat jännitteet hahmojen välillä ovat Tracy Lettsin käsikirjoituksen sydän ja jos ei muuta, niin tämä mestariteos käsikirjoitusta on - näyttelijät, ohjaus, mikään osa kokonaisuutta ei tee muuta kuin kunniaa sille.

"Dysfunctional" eli "toimimaton" on sana, jota olen kuullut käytettävän Westonin perheestä enemmän kuin mitään muuta sanaa. En kuitenkaan usko, että se on koko totuus. Letts kuitenkin antaa kaikille teoille, hahmoille, hetkille motiivit, juoniarkki toimii ja se on upea. Olen täysin sen lumoissa. Meryl Streep ei ole mailiakaan vajaa täydellisestä näyttelijästä. Hänen Violet Weston on täydellisen dramaattisen roolisuorituksen ruumillistuma. Piste. Julia Roberts on täysin Streepin veroinen ja onnistuu valottamaan yleisölle niin paljon taitoa ja niin paljon energiaa ja täysin uuden hahmon, jota emme ole häneltä vielä nähneet. Roberts oikeastaan punoo elokuvan yhteen, henkeä salpaavalla työllään. Hän yhtenäistää hahmon täydellisesti, välttää jokaikisen kliseen ja tekee roolisuorituksesta puhtaan. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta Roberts on yksi kaikkien aikojen parhaita elokuvanäyttelijöitä. Nimenomaan elokuvanäyttelijöitä, sillä se silkka määrä tunnetta, jota hän on kykenevä tulkitsemaan kasvoillaan on tajunnanräjäyttävää. Jokainen repliikki kuuluu hänen sanottavakseen ja en näe hänen roolissaan ketään muuta. En tiedä voisinko suurempaa kohteliaisuutta roolisuoritukselle antaa. Laatua. Laatua. Siksi olen erityisen vakuuttunut Robertsin ja kaikkien muidenkin näyttelijöiden työstä, sillä käsikirjoitus on niin puhdas, että se jättää niin paljon näyttelijöille, heidän tulee osata kuvata hahmojen sisin ilman vuorosanoja, ja Roberts todella pyörittelee sitä kysymystä roolisuorituksellaan, että tuleeko hänen Barbara Westoninsta hänen äitinsä kaltainen, vai löytääkö hän vastuun ja voiman omaan elämäänsä? Myös Julianne Nicholson on erittäin liikuttava ja olen ihmeissäni, miksi hän ei ole Robertsin ja Streepin rinnalla ehdokkaana Oscar-gaalassa. Hänen eleganssi ja ryhti ovat todella vaikuttavat ja saavat katsojan hänen puolelleen. Koko loppukaarti on täysin myös vireessä, Juliette Lewis onnistuu vetämään roolisuorituksensa todella syvälliseksikin ja Margo Martindale ei ole yhtään sen huonompi. Yhdessä he onnistuvat tekemään täydellisyyttä. Ewan McGregor tulkitsee uskottavasti omaa hahmoaan ja pistää katsojan pohtimaan hänen suhdettaan niin entiseen vaimoonsa, Robertsin Barbaraan kuin tämän äitiin, Streepin Violetiin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun ohjaaja ja käsikirjoitus kulkevat näyttelijöiden ehdolla, ei lopputuloksena voi olla muuta. Tässä laatuesimerkki siitä. Ja elokuvan ruokailupöytä-kohtaus on yksi hienoimpia koko elokuvahistoriassa.

...=)

Alkuperäinen arvostelu julkaistu 31. 08. 2013
Uudelleen arvosteltu 2.7.2015

Rakkauden resepti on vuonna 2007 valmistunut romanttinen komedia-draama, jonka ohjasi Scott Hicks. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Carherine Zeta-Jones ja Aaron Eckhart. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Patricia Clarkson ja Abigail Breslin.

Rakkauden resepti kertoo Kate Armstrongista, taitavasta kokista, jolla ei ole elämää keittiön ulkopuolella. Hänen todellisuuttaan järisyttää hänen siskonsa kuolema ja hänen kontolleen jäänyt siskontyttö, joka hänen tulisi nyt kasvattaa ja hän haluaisi vain kokata. Katen pomo, ravintoloitsija Paula palkkaa myös uuden apukokin Nick Palmerin, josta Kate ei voisi vähempää olla kiinnostunut. Kate kannattaa suuresti ranskalaista keittiötä, kun taas Nick suosii italialaista. Kate on intohimoinen ja hän käy myös terapiassa hänen pomonsa käskystä. Kate ei saa yhteyttä sisarentyttöönsä, mutta Nick saa.

Lupasin itselleni blogia aloittaessani ja matkankin varrella, että en rupeaisi uudelleenarvostelemaan mitään. Sitten vaan näkisin, mitä mieltä olen elokuvasta ollut silloin kun olen siitä arvostelun kirjoittanut. Joudun kuitenkin pyörtämään sääntöäni tämän yhden elokuvan tapauksessa, josta en olisi voinut olla enempää väärässä.

Ensikatsomalta elokuva oli hauska ja viihdyttävä. Catherine Zeta-Jones tietysti hurmasi, mutta samalla yleistin elokuvaa vain yhdeksi romanttiseksi komediaksi muiden joukossa. Nyt, useamman katselukerran jälkeen, olen vakuuttunut, että kyseessä on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista.

Rakkauden resepti on armottoman viihdyttävä elokuva. On poikkeuksellista löytää tälläinen helmi romanttisten komedioiden loputtomasta listasta, mutta Rakkauden resepti on uudenlainen, virkeä elokuva, joka vangitsee katsojan mielenkiinnon. Mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän on, miten se suhtautuu aiheeseen. Katsojalle tulee oikein nälkä elokuvaa katsoessa. Ruoka on otettu intohiomoisesti tärkeäksi aspektiksi elokuvan kokonaisuutta ja elokuva onnistuu upeasti tuomaan nimeonmaan ruuanlaiton taiteen katsojalle selväksi.

On kuin elokuva olisi luotu vain minulle. En saa tarpeekseni romanttisista elokuvista, joiden pääosassa on kaksi omalaatuista hahmoa, jotka selvästi kuuluvat toisilleen, mutta eivät vielä itse sitä heti tajua. Tälläisistä aineksista syntyy parhaimmat tarinat - tarinoista lumoavimmat. Tämän lisäksi, kuten totesin, elokuvan aihemateriaali on ruoka ja mikä parempi konteksti rakkaustarinalle on kuin ruuanlaitta, sen kauneus, makuaisti, paletti, maut, sinfonia, harmonia.

Erityisesti mikä on kuin mauste ruuan päällä, on tässä elokuvassa Phillip Glassin tunnelmallinen pianomusiikki. En tiedä paljoa musiikista, mutta hänen wikipedia-sivuaan opiskelleena, voin todeta, että hänen tyylinsä on taidetta. Samainen wikipedia-sivu kuvailee hänen tyyliään minimalistiseksi, mutta samalla hän käyttää niin sanottuja toistuvia rakenteita. Rakastan tälläistä elokuvasävellystä, jossa samaa kaavaa soitatetaan läpi elokuvan ja se saa eri muotoja ja eri värejä ja elokuvan lopussa seisoo itsenäinen, täydellinen kokonaisuus. Glass on ehdottomasti tämän elokuvan sävellyksen myötä lempielokuvasäveltäjäni. Hänen työnsä on niin hienostuneen täydellistä. Tämä on myös täydellinen esimerkki siitä, että kyllä sitä musiikkia saa elokuvissa käyttää. Se ei tee elokuvasta kliseistä tai kornia, päin vastoin, se tekee siitä, mitä se on.

Elokuva on täydellinen. Sen huumori on osuvaa, sen tunnelma puoleensavetävää. Elokuvasta ei löydy tylsää kohtaa. Rakastan tätä elokuvaa ja kokemuksella tiedän, että se kestää monta katselukertaa. Luonnollisesti elokuvan upeutta minun silmissäni edesauttaa yhden lempinäyttelijäni, Catherine Zeta-Jonesin läsnäolo.

Sen lisäksi, että Zeta-Jones on jumalaisen kaunis, on hän karismaattinen ja vetovoimainen tähti. Hän käyttää hyväkseen energistä persoonaansa ja luo hauskan ja sympaattisen hahmon. Hän on varsin uskottava, mutta ennen kaikkea hän on mielenkiintoinen. Hän pelaa todella hyvin yhteen kaikkien näyttelijöiden kanssa ja hän on todella luonteva ja miellyttävä. Hän vastaa hyvin elokuvan tasoon ja kantaa hyvin elokuvaa harteillaan. Hän tietää mitä hänen tulee tehdä ja mihin hänen ei kannata keskittyä.

Teos on siis yksi lempielokuvistani. Minusta se on ajattoman upea ja vaarallisen aliarvostettu. Harvoin elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan romanttinen, kliseetön, hurmaava, hauska, surullinen, tunnelmallinen, voimauttava, herkullinen - toisin sanoen kaikkea, mitä elokuvakokemukselta voi odottaa.