Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin. 

Rakkauden resepti (No Reservations)

Alkuperäinen arvostelu julkaistu 31. 08. 2013
Uudelleen arvosteltu 2.7.2015

Rakkauden resepti on vuonna 2007 valmistunut romanttinen komedia-draama, jonka ohjasi Scott Hicks. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Carherine Zeta-Jones ja Aaron Eckhart. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Patricia Clarkson ja Abigail Breslin.

     Rakkauden resepti kertoo Kate Armstrongista, taitavasta kokista, jolla ei ole elämää keittiön ulkopuolella. Hänen todellisuuttaan järisyttää hänen siskonsa kuolema ja hänen kontolleen jäänyt siskontyttö, joka hänen tulisi nyt kasvattaa ja hän haluaisi vain kokata. Katen pomo, ravintoloitsija Paula palkkaa myös uuden apukokin Nick Palmerin, josta Kate ei voisi vähempää olla kiinnostunut. Kate kannattaa suuresti ranskalaista keittiötä, kun taas Nick suosii italialaista. Kate on intohimoinen ja hän käy myös terapiassa hänen pomonsa käskystä. Kate ei saa yhteyttä sisarentyttöönsä, mutta Nick saa.
Lupasin itselleni blogia aloittaessani ja matkankin varrella, että en rupeaisi uudelleenarvostelemaan mitään. Sitten vaan näkisin, mitä mieltä olen elokuvasta ollut silloin kun olen siitä arvostelun kirjoittanut. Joudun kuitenkin pyörtämään sääntöäni tämän yhden elokuvan tapauksessa, josta en olisi voinut olla enempää väärässä.

Ensikatsomalta elokuva oli hauska ja viihdyttävä. Catherine Zeta-Jones tietysti hurmasi, mutta samalla yleistin elokuvaa vain yhdeksi romanttiseksi komediaksi muiden joukossa. Nyt, useamman katselukerran jälkeen, olen vakuuttunut, että kyseessä on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista.    

Rakkauden resepti on armottoman viihdyttävä elokuva. On poikkeuksellista löytää tälläinen helmi romanttisten komedioiden loputtomasta listasta, mutta Rakkauden resepti on uudenlainen, virkeä elokuva, joka vangitsee katsojan mielenkiinnon. Mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän on, miten se suhtautuu aiheeseen. Katsojalle tulee oikein nälkä elokuvaa katsoessa. Ruoka on otettu intohiomoisesti tärkeäksi aspektiksi elokuvan kokonaisuutta ja elokuva onnistuu upeasti tuomaan nimeonmaan ruuanlaiton taiteen katsojalle selväksi.

On kuin elokuva olisi luotu vain minulle. En saa tarpeekseni romanttisista elokuvista, joiden pääosassa on kaksi omalaatuista hahmoa, jotka selvästi kuuluvat toisilleen, mutta eivät vielä itse sitä heti tajua. Tälläisistä aineksista syntyy parhaimmat tarinat - tarinoista lumoavimmat. Tämän lisäksi, kuten totesin, elokuvan aihemateriaali on ruoka ja mikä parempi konteksti rakkaustarinalle on kuin ruuanlaitta, sen kauneus, makuaisti, paletti, maut, sinfonia, harmonia.

Erityisesti mikä on kuin mauste ruuan päällä, on tässä elokuvassa Phillip Glassin tunnelmallinen pianomusiikki. En tiedä paljoa musiikista, mutta hänen wikipedia-sivuaan opiskelleena, voin todeta, että hänen tyylinsä on taidetta. Samainen wikipedia-sivu kuvailee hänen tyyliään minimalistiseksi, mutta samalla hän käyttää niin sanottuja toistuvia rakenteita. Rakastan tälläistä elokuvasävellystä, jossa samaa kaavaa soitatetaan läpi elokuvan ja se saa eri muotoja ja eri värejä ja elokuvan lopussa seisoo itsenäinen, täydellinen kokonaisuus. Glass on ehdottomasti tämän elokuvan sävellyksen myötä lempielokuvasäveltäjäni. Hänen työnsä on niin hienostuneen täydellistä. Tämä on myös täydellinen esimerkki siitä, että kyllä sitä musiikkia saa elokuvissa käyttää. Se ei tee elokuvasta kliseistä tai kornia, päin vastoin, se tekee siitä, mitä se on.

Elokuva on täydellinen. Sen huumori on osuvaa, sen tunnelma puoleensavetävää. Elokuvasta ei löydy tylsää kohtaa. Rakastan tätä elokuvaa ja kokemuksella tiedän, että se kestää monta katselukertaa. Luonnollisesti elokuvan upeutta minun silmissäni edesauttaa yhden lempinäyttelijäni, Catherine Zeta-Jonesin läsnäolo.

     Sen lisäksi, että Zeta-Jones on jumalaisen kaunis, on hän karismaattinen ja vetovoimainen tähti. Hän käyttää hyväkseen energistä persoonaansa ja luo hauskan ja sympaattisen hahmon. Hän on varsin uskottava, mutta ennen kaikkea hän on mielenkiintoinen. Hän pelaa todella hyvin yhteen kaikkien näyttelijöiden kanssa ja hän on todella luonteva ja miellyttävä. Hän vastaa hyvin elokuvan tasoon ja kantaa hyvin elokuvaa harteillaan. Hän tietää mitä hänen tulee tehdä ja mihin hänen ei kannata keskittyä.

Teos on siis yksi lempielokuvistani. Minusta se on ajattoman upea ja vaarallisen aliarvostettu. Harvoin elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan romanttinen, kliseetön, hurmaava, hauska, surullinen, tunnelmallinen, voimauttava, herkullinen - toisin sanoen kaikkea, mitä elokuvakokemukselta voi odottaa.


   

 

...=)

Kaukana taivaasta (Far from Heaven)

Kaukana taivaasta on Todd Haynesin käsikirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2002. Pääosassa on nelinkertainen Oscar-ehdokas Julianne Moore, Dennis Quaid, Dennis Haysbert, kaksinkertainen Oscar-ehdokas Viola Davis ja Oscar-ehdokas Patricia Clarkson. Elokuva oli ehdolla useaan Oscariin mm. Moore parhaan naispääosan Oscariin.
     Kaukana taivaasta kertoo 1950-luvun kotiäidistä ja -vaimosta, joka elää Connecticutilaisessa lähiössä. Hänen näennäisen täydellinen elämä alkaa pikkuhiljaa hajota, kun hän itse ihastuu tummaihoiseen puutarhuriin ja kun hänelle paljastuu hänen aviomiehensä todellinen seksuaalinen suuntautuminen.
      Kaukana taivaasta edustaa draaman alalajia nimeltä melodraama. Melodraamaan kuuluu stereotyyppinen hahmokehitys sekä tunteelliset teemat, erityisesti parisuhteen loppuminen. Melodraamaan kuuluu myös kuvankauniit maisemat sekä kuorrutettu miljöö. Kaukana taivaasta on hyvä imitaatio melodraamasta. Elokuvantekijöiden inspiraationa on ollut 1950-luvun elokuvat ja niiden vaikutus näkyy elokuvassa Kaukana taivaasta, hienosti. Tarkkuus on huomattavaa niin kuvauksesta lavastukseen. Elokuvan sävy ja rakenne ovat uskollisia, hiottuja ja nekin tarkkoja. Kaukana taivaasta tekee täydellisen imitaation 50-luvun melodraamasta, mutta mikä tekee siitä 2002-luvun elokuvan 1950-luvun elokuvan sijaan? Hahmot. Uskallus. Käsirkirjoitus. Itse en usko sekuntiakaan, että ennen tehtiin parempia elokuvia kuin nykyään. Ensinnäkin näytteleminen on parantunut enemmän kuin saattaisi kuvitella. Sen sijaan, että Julianne Moore halveksisi hahmoaan, asettuisi sen yläpuolelle tai vihjaisi ironiasta, hän asettuu 50-luvun henkilön asemaan, hän kuvaa armottomasti aikakauden uskomuksia, elämää ja epätoivoa. Moore luo valkokankaalle säkenöivän, uskottavan, tyynin hahmon, täydellisen elokuvalle. Sen sijaan, että tulkitsisi hahmon kuin mitä sen pitäisi tehdä, hän uskaltaa kysyä ja pohtia ja vetää omat johtopäätökset. Hän ei kulje stereotypian mukaan vaan kulkee omaa polkuaan ja saa aikaan syvällisen, harkitun ja ehjän hahmon, jonka autenttisuutta katsoja voi vain hämmästellä.
    50-luvun käsirkirjoitusten sijaan, 2002 vuoden käsikirjoitus uskaltaa kertoa mitä aikakautena tapahtui. Se antaa suoran vastauksen katsojalle, uskollisesti melodraamalle tyypillisenä piirteenä, ja antaa katsojan asettua hahmojen asemaan ja tuntea heidän tuskansa ja kamppailla heidän taistelunsa. Se piirre tekee nykyajan elokuvista niin hienon, ylipäätänsäkin elokuvasta parhaan viihdemuodon. Elokuvan voima.

     Kaukana taivaasta on autenttinen, teatraalinen ja viihdyttävä. Se kertoo monesta yhteiskunnallisesta asiasta ja antaa tarkan kuvauksen entisestä maailmasta, josta voimme historian toistamisella oppia pois. Julianne Moore antaa timanttisen kuvaksen naisesta, joka ei voinut ajalle mitään. Korostamalla melodraaman teennäisyyttä, elokuvantekijät laskevat painon aikakauden huonolle puolelle. Oliko kaikki oikeasti paremmin ennen? Sen ajan elämän typeryys, pelleily ja teeskenteleväisyys tuntuvat melkein koomisilta meille nykyään, mutta elokuva selvästi korostaa juuri oikein kysymystä: toistaako historia itseään?

9

...=)

Sinä päivänä (One Day)

Sinä päivänä on vuonna 2011 valmistunut Lone Scherfigin ohjaama elokuva, jonka pääosissa on Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Se perustui David Nichollsin samannimiseen romaaniin.
     Sinä päivänä kertoo Emma Morleysta (Anne Hathaway) ja Dexter Mayhewista (Jim Sturgess), jotka viettävät yön ja sitä seuraavan päivän kesäkuun 15. vuonna 1988 yhdessä. He ovat valmistuneet samasta yliopistosta ja suunnittelevat mitä tulevat tekemään elämällään. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan elokuva kuvaa heidän elämiään aina yhden päivän ajan, 15. kesäkuuta. Emma löytää aluksi itsensä teatterikiertueesta, sitten muutaman vuoden ajan meksikolaisesta ravintolasta, sitten yhteiskoulusta opettajana ja lopuksi Ranskasta kirjailijana. Hän on myös kihloissa vähän aikaa stand-up-koomikko, Ianin kanssa. Emma on myös yllättynyt löytäessään itsensä koulunsa naimisissa olevan rehtorin pedistä. Dexter, joka on hieman ylempiluokkaisemman suvun lapsi, matkustaa ympäri maailmaa ja lopulta löytää menestyksekkään uran televisiojuontajana. Hänen elämään kuuluu irtosuhteet, juhliminen, viina ja päihteet. Hänelle rakas äiti kuolee syöpään ja hän etääntyy isästään. Hän seurustellee juontajakollegansa kanssa ja menee naimisiin uransa loputtua erään Sylvie Copen kanssa. He saavat lapsen, Jasminen. Emma ja Dexter lopulta päätyvät yhteen, Dexter avaa pienen delin ja Emma jatkaa nuortenkirjasarjansa parissa. Elokuvan loppuun sisältyy polkupyöräonnettomuus, uusi parisuhde ja jo 7 ja puolivuotias Jasmine...
    Sinä päivänä on erikoinen elokuva. Siinä missä useimmat elokuvat keskittyvät lyhyeen ajanjaksoon, Sinä päivänä sijoittuu kahdenkymmenen vuoden ajalle. Se on kahden ihmisen rakkaustarina, mutta ei ihan niin tavallinen, mihin on totuttu. Elokuva kertoo kirjan tavoin myös elämästä itsestään. Tavallaan sen suuresta seikkailusta ja arvaamattomuudesta. Se kertoo myös rakkauden seikkailusta. Olen itseasiassa lukenut kirjan, ja siksi voin olla hiukan kriittisempi elokuvaa kohtaan. Siinä missä kirja kuvaa nerokkaasti elämän avoimmuutta, elokuva jää vähän jälkeen. Kuitenkin katsojalla on koko ajan olo, että heidän pitäisi olla yhdessä. Tarina on loistava kertomus elämän moniselitteisyydestä. Ohjaus ei ole ihan parasta, se on hieman ahdasta ja selittelemätöntä. Käsikirjoitus on ottanut paljon vapauksia kirjasta, mutta niinhän se aina on...
     Jim Sturgess onnistuu roolissan aivan hyvin. Hän osaa aksentin ja saa Dexistä juuri sellaisen kuvan kuin kirjakin, ylimielisen ja hieman koppavan, mutta kuitenkin paljastaa sitä Dexteriä, jota Emma rakastaa. Sturgess on upean uskollinen kirjalle. Itselle tuli vain mieleen, että Sturgess kuvaa hahmon jopa paremmin, mitä kirja, sillä kuva kertoo tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa. Sturgess saa hahmoon tiettyä brittiläisyyttä ja eloa, ihmisyyttä ja tunnetta.
    Anne Hathaway ei aivan ole vireessä mitä tulee aksenttiin. Hän on Sturgessin tavoin uskollinen kirjalle ja saa tietyt eleet eloon. Hän ymmärtää hahmon ja on upea. Hän ei kuitenkaan onnistu välttämään tiettyjä kliseitä, mutta saa ne hyväksyttäviksi. Roolisuoritus on kaiken kaikkiaan hyvä, mutta hieman viimeistelemätön. Hathaway uskomaton energia ja omistautuminen ja elokuvakarsima korjaavat hänen pienet virheensä.
    Sinä päivän on koskettava kertomus elämästä ja rakkaudesta, kahdesta ihmisestä ja kahdestakymmenestä vuodesta. Elokuva on hauska, virkeä, viihdyttävä ja kaikin puolin katsottava elokuva.

8

...=)

Vicky Cristina Barcelona (Vicky Cristina Barcelona)

Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin romanttinen komedia-draamaelokuva vuodelta 2008. Elokuva tuotti yhteensä 96 miljoonaa dollaria, tehden siitä yhden Allenin menestyneimmistä elokuvista. Elokuvaa tähditti Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Javier Bardem, Penelope Cruz, Patricia Clarkson, Chris Messina ja Kevin Dunn. Cruz voitti roolistaan Maria Elenana Oscarin parhaasta naissivuosasta.
    Vicky Cristina Barcelona kertoo Vickysta (Rebecca Hall) ja Cristinasta (Scarlett Johansson), jotka matkustavat kesäksi Espanjaan. He asuvat Vickyn sukulaisten Judyn (Patricia Clarkson) ja Markin (Kevin Dunn) luona. Judy valmistelee maisterin tutkintoaan Kataloniasta. Hän on järkevä ja perinteinen. Cristina on spontaani, estoton ja vaapamielinen, tietää mitä ei halua, mutta ei tiedä mitä haluaa. Hän lähti Vickyn mukaan Espanjaan sitä etsimään, saatuaan valmiiksi 12-minuuttisen lyhytelokuvan, jota teki puoli vuotta ja sitten heitti sen pois kun vihasi sitä. Espanjassa he tapaavat taiteilijan nimeltä Juan Antonio (Javier Bardem), joka vie heidät viikonlopuksi Oviedon kaupunkiin. Molemmat tytöt ihastuvat Juan Antonioon, mutta Cristina ei tiedä Vickyn tunteista ja lopulta Cristina muuttaa yhteen Juan Antonion kanssa. Juan Antoniolla on kuitenkin tulinen ex-vaimo, Maria Elena, jota hän rakastaa, mutta he eivät voi elää toistensa kanssa. Maria Elena ja Juan Antonio kuitenkin tulevat toimeen keskenään kun Cristina on mukana suhteessa. Vicky yrittää järkeillä itsensä pois tunteistaan Juan Antoniota kohtaan ja menee naimisiin Dougin (Chris Messina) kanssa, joka on jalat maassa oleva, säännöllistä työtä tekevä, perinteinen aviomies. Judy huomaa Vickyn epäilykset Dougia kohtaan ja kannustaa tätä jättämään tämän, koska on itse onnettomassa avioliitossa Markin kanssa, joka on kuin vanhempi versio Dougista.
     Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin nerokas pikku juonisykäelmä, johon katsoja auttamattaan ihastuu. Vicky Cristina Barcelona on rento, tutkiva, leppoisa ja hyvänmielinen. Se kertoo rakkaudesta. Se kertoo rakkaudesta ihmisten välissä. Allen käyttää hahmoja nerokkaasti hyväkseen ja luo todella ainutlaatuista, pisteliästä juonta. Elokuva on inspiroiva, lämmin ja taiteellinen luomus. Woody Allen on oman alansa nero. Hän on uniikki komedian mestari. Vicky Cristina Barcelona koskettaa niin syvästi, että Allen todistaa taitonsa. Hän on Woody Allen. Kukaan ei pystyisi tällä voimalla ottamaan elokuvaa ja asettamaan sitä omaan ulottuvuuteen, kuten hän. Elokuva on monitulkintainen, syvällinen, hauska, järjetön, järkevä, merkittävä ja... Woody Allenmainen, mikä on suurin kohteliaisuus, jonka elokuva voi saada. Woody Allen on mielestäni kaikkien aikojen paras ohjaaja. Hänellä on harvinainen taito luoda puhdasta komediaa ja heittää kaikki likoon, ilman, että yrittää liikaa.

     Kaikki elokuvan roolisuoritukset ovat loistavia! Rebecca Hall nousee esiin tavallaan naispuolisena Woody Allenina. Javier Bardem on uskottava. Huomion elokuvassa vie Penelope Cruz. Hän on tulessa valkokankaalla ja johdattaa elokuvan uusiin syvyyksiin. Hän hyödyntää kaikki parhaat puolensa näyttelijänä ja luo valloittavan hahmon, jota katsoja seuraa silmät hohtaen. Hänen karismansa on huippuluokkaa ja hän iskee valkokankaan läpi uskottavuutta, luontevuutta ja hohtoa. Cruz on hysteerinen, intohimoinen ja roolisuoritus on täynnä nerokkaita vivahteita ja Cruz paljastaa hänen koko näyttelijäntaitopalettinsa ja luo täydellisen sekoituksen sävyjä. Cruz tuo esiin kypsyyttä ja Allen käyttää sen hyväkseen kääntäen sitä niin paljon väärinpäin kuin mahdollista.
    Vicky Cristina Barcelona on koomisen neron aivojen sopukoista syntynyt poikkeuksellinen elokuva. Allen on tulessa ja osoittaa huomattavaa taitoa luoda käsikirjoitus ja ohjata elokuva ja tehdä se niin omalaatuisesti kuin Woody Allen. Elokuva on juuri siksi niin täydellinen, koska siinä on Penelope Cruz ja Woody Allen.

9+

   

...=)