Nicole Holofcener on amerikkalainen ohjaaja, joka on tullut tutuksi muun muassa sellaisilla elokuvilla kuten Friends with Money ja Enough Said. Hän on hyvin profiloitunut, arvostettu indie-elokuvien edustaja sekä tunnettu yhteistyöstään näyttelijä Catherine Keenerin kanssa, joka on näyttellyt hänen jokaisessa kokopitkässä elokuvassa. Yritän nyt pitää Cinema Lozenge-blogin kaiken kaikkiaan toisen teemaviikon, tällä kertaa omistettuna näiden kahden naisen yhteistyölle, tavoitteena ymmärtää laajemmin Holofcenerin elokuvia. Koska hänen ensimmäistä elokuvaansa Walking and Talking, oli erittäin vaikea löytää mistään, aloitan teemaviikon hänen toisella elokuvallaan Lovely and Amazing.Lovely and Amazing ilmestyi vuonna 2001, pääosissa tietenkin Catherine Keener sekä Brenda Blethyn, Rachel Mortimer, Dermot Mulroney sekä Jake Gyllenhaal. Elokuva kertoo Marksin perheestä. Perheen äiti Jane (Blethyn) hankkiutuu rasvanimuoperaatioon ja samaan aikaan myös hänen tyttärensä kamppailevat itsetunnon ja -luottamuksen kanssa. Tyttäristä vanhin, Michelle (Keener) on naimissa ja hänellä on tytär. Hän yrittää pitää itseluottamustaan kasassa, vaikka ei olekaan onnistunut elämässä sitten lukion jälkeen. Alistuneena hän ottaa työn kuvausputiikista. Nuorempi tytär Elizabeth (Mortimer) on näyttelijä, joka on hyvin epävarma omasta kehostaan ja tämä heijastaa ongelmia niin ammattillisesti kuin yksityiselämäänkin. Ainoastaan perheen nuorin tytär, adoptoitu Annie (Raven Goodwin) tuntuu omaavan jonkinlaista selkärankaa sekä tervettä itseluottamusta, mutta sekin on vaarassa tuhoutua, kun hieman ylipainoinen ja tummaihoinen tyttö saa jatkuvaa palautetta rikkaiden valkoihoisten maailmassa.
Olen suuri Holofcenerin fani, vaikka olen nähnyt häneltä nyt vasta kaksi elokuvaa: tämän ja hänen viimeisimmän: Enough Said (2013). Tavallaan tuntuu, kuin hän tekisi elokuviaan juuri minulle. Elokuvien pehmeän lempeä sävy hohkaa realismia hänen käsittelemiin aiheisiin, joita hän tulkitsee hahmojensa välityksellä. Usein teemana ovat näkyvillä yhteiskuntaluokat, tuloerot sekä jonkinlainen onnistuminen elämässä, etenkin muihin ikäryhmäläisiin verrattuna. Tämä on perinpohjaista draamaa, jossa annetaan hahmojen välisen vuorovaikutuksen kertoa tarina, ilman että mukaan täytyy ämpätä liikaa tapahtumia, jotka olisivat yksinkertaisen alleviivaavia teeman esittelemisen suhteen. Holofcener yksinkertaisesti esittelee meille hahmot ja usein heidän ongelmansa, eikä tarjoa meille mitään jumalan ojentavaa kättä niiden ratkaisemiseksi, vaan antaa hahmojen sekä katsojien itse hahmottaa ongelmien syyn ja seurauksen ja miten siihen, elämään tulee suhtautua.
Tästä pääsemmekin siihen edellä mainittuun realismiin. Ei ole epätavallista, että elokuvan hahmoilla ongelmia tai että niihin haetaan ratkaisuja, mutta liian usein elokuvat päätyvät sellaisiin satumaisiin ratkaisuihin, joissa hyvä haltija taikoo prinsessalle hienon iltapuvun ja kurpitsakärryt ja suurin piirtein sysää tämän prinssin syliin. Mutta ei Holofcener. Useasti ongelmat jäävät jopa ratkaisematta ja mikä sen virkistävämpää kuin nähdä valkokankaalla hahmon, joka ei ole täydellinen, jolla ei kaikki asiat suju niin kuin pitäisi, mutta silti hän jatkaa elämistä ja kohtaa uuden päivän - aivan kuten jokainen meistä tekee joka päivä. Tällä tavalla samaistuminen hahmoihin on helppoa ja se, miten Holofcener elokuviaan muovaa on taidetta.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat jotain näyttelijää omaperäiseksi. Mutta kun katson, miten Catherine Keener näyttelee, voin sanoa, että hän on näyttelijänä omaperäinen. Valinnat, joita hän tekee näytellessään ovat kauniita ja henkeäsalpaavia. Miten hän kääntää päätään tai hipaisee hiuksia korvansa taakse tai pitää katseensa maassa, kun toinen hahmo puhuu hänelle - tapa, jolla hän kannattelee itseään, ryhti, äänenkäyttö - kaikki ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja vivahteikkaita.
Jake Gyllenhaal on myös yksi suosikkejani, hän ei ehkä ole omaperäinen näyttelijä, mutta sitäkin omistautuneempi. Hänhän on myöhemmällä urallaan todistanut järkyttävän laajan repertuaarinsa, mutta jo näin aikaisessa tai varhaisessa roolisuorituksessa näkee, miten hän heittäytyy rooliinsa ja tavallaan katoaa näytellessä ja tämä tekee hänestä näyttelijän, jota on ennen kaikkea helppo katsella.
Dermot Mulroney on itselleen tyypillisessä roolissa, rentona, vähän kysymyksiä herättävänä miehenä ja hyvä niin, sillä tämän roolin hän osaa hyvin. Emily Mortimer on roolitettu hyvin, en ehkä henkilökohtaisesti välitä hänestä näyttelijänä, mutta sopii tälläisiin hiirulaisrooleihin. Brenda Blethyn on vaikuttava äitinä, jonka varjo selkeästi on vasten omaa tahtoaan langennut myös tyttäriensä elämään. Nuorta Annieta esittävä Raven Goodvin on joissain kohtauksissa selkeästi pihalla sen suhtene, miten näytteleminen toimii ja hänestä saa teennäisen vaikutelman, mutta eipä lapselta juuri voi paljon vaatia.
Hieman koin häiritseväksi sen, että elokuvaan ja joihinkin kohtauksiin yritettiin hakea syvyyttä, jolloin sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Toisin sanoen kohtauksista, jotka eivät olleet mitenkään merkityksellisiä tai surullisia, yritettiin saada irti liikaa, kun oltaisiin päästy vähemällä, kun oltaisiin keskitytty kohtauksiin, jossa oikeasti olisi ollut enemmän tulkittavaa. En haluaisi valittaa näin tyhmästä asiasta, sillä muuten elokuva on täydellistä Holofceneria ja muutenkin koin elokuvan rytmin ja painotuksen kohtauksien välillä mielenkiintoiseksi.
...=)
