Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.

Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?

Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.

Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.

Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.

Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.

Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.

Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.

Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.

 ...=)

Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)

Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E.)

Vaikka välillä tuntuu, että Hollywoodissa on näyttelijöitä pilvin pimein, niin kyllä sekin loppupeleissä aika pieni piiri on. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että tämänkin leffan päärooliin oli harkittu Ryan Goslingia, Channing Tatumia, Matt Damonia, Christian Balea, Michael Fassbenderia, Bradley Cooperia, Leo DiCapriota, Russell Crowea, Chris Pinea, Ryan Reynoldsia ja George Clooneya. Eli täysin niitä samoja nimiä, joita jokaisesta leffasta toiseen pyöritetään remmeissä mukana. Mutta luojalle kiitos kun olenkin kiitollinen, ettei yhtäkään näistä herroista leffaan palkattu, puhumattakaan rooliin eniten tarranneesta Tom Cruisesta. En näkisi Napoleon Solon roolissa enää ketään muuta kuin Henry Cavillia. Siis, puhutaanko täydellisestä roolituksesta? Teräsmiehen saappaissa en hänestä ole oikein perustanut, mutta tämän 60-luvun herrasmiesagentin roolissa hän on täydellinen. Pelkkä puheenrytmi huokaa täydellistä vanhanaikaisuutta. Hänen jyrkkä ruumiinrakenne tuo täysin mieleen jonkun Burt Lancasterin. Ja kivinen leuka Cary Grantin.

Alicia Vikanderiin rakastun rooli roolilta enemmän. Hänen paljas ja hiottu valovoima on välitöntä, hän on läsnä. Hän naulitsee katsojan penkkiinsä heti ensimmäisten replojen ansiosta. Ehkä se on myös hänen skandinaavinen teeskentelemättömyys, jota hän pystyy eritoten tässä roolissa höydyntämään hienovaraisen ironian ja sarkasmin muodossa. Elizabeth Debickiin naulitsin silmäni jo The Great Gatsbyssä ja uumoilin hänelle suuria rooleja. Tämä nyt on ainakin yksi pysäkki matkan varrella sinne. Kylläpäs hän meinaan saakin pahiksestaan muovattua oikein jäisen nartun. Armie Hammerilla on porukasta vähiten tehtävää, kun hahmonsa on niin "venäläinen". Mutta niissä hetkissä, kun hahmo vähän pehmenee, niin näkee kyllä Hammerinkin potentiaalin näyttelijänä.

Sanomattakin lienee siis selvää, että täydellisyyttä hipova vakoojaseikkailu tämä on. Ai, että kun katsojaa oikein hemmotellaan 60-luvun tyylillä ja svengillä. Puvustus on syötävän herkullista ja kameratyö sopivan kiiltokuvamaista. Minun on ehkä pakko myöntää, että minussa asustaa salaa 60-luvun diggaaja. Vaikka en yleensä tykkää sellaisesta ajattelutavasta, että "voih, silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin" - niin tämän leffan valossa kyllä tuollainen maailma - perinteinen, arvokas, kaunis - säilyttää kyllä hohtonsa tälläisen modernistinkin silmissä.

Juonikuvio on täydellinen. Juuri sopivasti katsojaa hämätään, mutta kuitenkin pidetää katse koko ajan pallossa. Jos joku kohta menee yli hilseen, niin sitä vielä vähän avataan katsojalle, jotta kukaan ei putoa pois kärryiltä. Myös sopivasti hengähdystaukoja on, ettei koko ajan olla jossain takaa-ajossa tai kaksintaistelussa. Tämän ansiosta myös pääporukka hitsautuu hienosti yhteen ja sen takia toivoisinkin sitä jatko-osaa.

David Beckhamin cameo meni ihan ohi. Mutta nauraa sain. Ja pari kertaa tuhahdin, kun Cavill kaivoi olemattomista housun taskuistaan kilometrin paksuisia putkiloita sun muita vempaimia. Mutta kerrankin voin sanoa, että ylitsempuvuudesta ja epäuskottavuudesta on jotain apuakin. Harvoin on nimittäin näitä kahta toteutettu oikein. Annan siis elokuvalle suurimman mahdollisen kunniankumarruksen, kun katsonkin läpi sormien tällä kertaa.

#elokuvahaaste2016 (37. Tv-sarjaan perustuva elokuva)

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

Man of Steel (Man of Steel)

Tulin tässä miettineeksi, että onko muka uuden Superman-leffan luojat ottaneet nimelle mallia Suomesta? Suomeksihan Supermies on Teräsmies ja uusimman, Zack Snyderin ohjaaman Supermies- elokuvan nimi on Man of Steel eli Mies teräksestä.

Muuta mielenkiintoista ei tässä supermiesleffassa olekaan, kyllä on niin perus, kliseinen supersankarielokuva, että. Tyypillistä erikoistehosteilla paukuttelua ja ei tarinaankaan juuri mitään uutta oltu kehitelty. Toisin kuin esimerkiksi Nolanin Yön ritari-trilogiassa, joka onnistui loistavasti muuttamaan koko tunnelman batmanista ja tuomaan todella paljon syvyyttä, ei Snyder kyllä edes yritä.

Edes puvustus ei ole onnistunut, ja minä en yleensä tähän kiinnitä juuri huomiota, sillä yleensä kyllä puvustuksessa onnistutaan. Mutta nyt on kyllä sen verran kliseistä jopa puvustus, esimerkiksi Amy Adamsin esittämä lehtinainen on kyllä niin perinteinen lehtinainen, että ei vääräksi henkilöksi voi juuri luulla.

Positiivista kuitenkin elokuvassa Diane Lanen, yhden lempinäyttleijöistäni, läsnäolo. Tosin kohtaus, jossa hänet on maskeerattu vanhan näköiseksi ja hän näyttelee "pojansa" Henry Cavillin kanssa, voisin kuvitella, että he ovat aviopari, sillä vaikka Lanen maskeeraisi kuinka vanhaksi tahansa, hän on nuorekkaan kaunis. Eli siinäkin kohtauksessa oli uskottavuus kaukana.

Lisäksi Michael Shannon tekee aivan kaamean roolisuorituksen pahiksena. Hän oli niin hyvä Revolutionary Roadissa ja nyt hän sortuu mitä järkyttävimpiin pahiskliseisiin. Esimerkiksi tulkitessaan ilkeää ilmettään hän siirtää toisen kulmakarvansa ylös.

Eli loppulauselma: turhaa kamaa. Ja syy, miksi minäkin olisi jo valmis antamaan suuremmat budjetit vaikka draamaelokuville ja jättäisin ne rahat tälläisistä tusinatuotteista pois. Olisi vähän oikeudenmukaisempi maailma. Mutta sen sanottuani, tämän parissa viihtyi ihan hyvin kaksi tuntia ja välillä pystyi käymään jääkaapilla ja palaamaan leffan pariin, menettämättä yhtään mitään, joten kai tämä lauantai-illan viihteestä käy. Tosin, taas, en tiedä, pitäisikö elokuvan suurin arvo olla, että se toimii lauantai-illan viihteenä. Kuka tietää.

Eikö heitä voisikin luulla rakastavaisiksi, ennemmin kuin äidiksi ja pojaksi?

...=)