Arvostelu: The Land of Steady Habits

Roisoisen elämänmakuinen ja aidosti hengittävä elokuva. Muistan taas, millaista on katsoa hyvää elokuvaa ja tämä vielä heittämällä vuoden parhaita. Suuresti fanittamani Nicole Holofcener vielä rakentaa materiaalinsa suhteellisen yksinkertaisista aineksista. Mutta kun sen osaa, niin muuta ei tarvita.

Please Give (Please Give)

Nicole Holofcener ohjasi ja käsikirjoitti, kuten kaikki elokuvansa, tämän vuoden 2010 elokuvan Please Give, pääosissa Catherine Keener, Oliver Platt, Amanda Peet ja Rebecca Hall. Elokuva kertoo Katesta (Keener) ja Alexista (Platt), huonekaluliikkeen omistavasta, yläluokkaisesta pariskunnasta, joilla on teini-ikäinen tytär Abby (Sarah Steele). He ostavat huonekaluja vanhemapansa perinneiltä jälkeläisiltä, jotka eivät tiedä huonekalujen todellista arvoa. He ovat myös itse ostaneet naapuristaan asunnon ja ikään kuin odottavat siellä asuvan vanhan mummelin kuolemista, jotta voivat laajentaa omaa asuntoaan. He tapaavat mummun lapsenlapset Rebecca Hallin näyttelemän Rebeccan sekä Amanda Peetin esittämän Maryn. Kate painii myös jatkuvasti omantuntonsa kanssa, antaen rahaa kaikille kodittomille ja kerjäläisille, joita tulee vastaan New Yorkin kaduilla sekä yrittäen omistaa aikaansa hyväntekeväisyyskohteille, vaikka ne paljastuvat olemaan liikaa herkälle ja emotionaaliselle Katelle.

Holofcenerin aikaisempiakin elokuvia on verrattu Woody Alleniin. Holofcener ilmeisesti aloitti uransa Allenin elokuvatyöryhmässä, työskennellen muun muassa apulaisohjaajana Hannah and Her Sisterissa (1986). Vasta Please Give oikeastaan ainakin minulle valotti samanlaisuudet Holofcenerin ja Allenin töiden välillä. Ilmankos luenkin heidät molemmat lempielokuvaohjaajikseni. En tiedä johtuuko se siitä, että tällä kertaa Holofcener on sijoittanut elokuvansa New Yorkiin, tai siitä, että Please Give on vielä voimakkaammin komedia, kuin hänen aikaisemmat elokuvansa. Tässä hän myös vahvemmin antaa seksuaalisen motivaation ohjata hahmojaan, tai ainakin Oliver Plattin hahmoa, tarinan keskusmieshenkilöä, kuten Allen usein tekee.

Nimestä päätellen elokuvan teema on antaminen. Kuten arvata saattaa, Holofcener ei kuitenkaan taaskaan jätä tulkintaa puolitiehen vaan esittää oikeita kysymyksiä arvoista liittyen antamisen ympärille. Kate on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Samalla kun hän tienaa elantonsa käytännössä, ihan laillisesti kuitenkin, ryöstämällä ihmisten kuolinpesiä, tuntee hän suurta vastutua antaa omastaan pois kaikille tarvitseville, mutta ei kuitenkaan omalle tyttärelleen yhtään enempää kuin tämä tarvtisee ja odottaa samalla myös kiivaasti, että naapurin mammarainen delaisi, jotta omasta asunnostaan saisi isomman. Hänen puolisonsa Alex ei näennäisesti koe samoja omantunnontuskia omasta yläluokkaisuudestaan, kuin vaimonsa, mutta silti kokee tarpeekseen olla yliystävällinen keskusteluissaan toisten ihmisten kanssa tai sokeroida totuutta ja peitellä valheilla omia tekojaan. Antamista on monenlaista ja on mielenkiintoista pohtia, että kuinka paljon pitää antaa toisille ja kuinka paljon pitää pitää itsellään. Tähän liittyy myös Holofcenerin aikaisemmissa elokuvissa tulkitut teemat oikeudenmukaisuudesta. Onko oikeudenmukaista velottaa huonekaluista ylihintaa, jos naapuriliike tekee samaa?

Valitettavasti tällä kertaa teemojen tulkitseminen jätetään hieman toisarvoiseksi, sillä pääpaino tuntuu olevan tumman puhuvan komedisen sävyn asettamisessa. Mikä onkin ihan onnistunutta, sillä useat kohtaukset ovat jopa törkeän hauskoja. Aina kuitenkin kun uhrataan vakavuudelta tilaa jollekin kepeämmälle tunnelmalle, uhrataan tässäkin esimerkiksi hahmojen uskottavuudesta paljon pois. Nyt esimerkiksi Katen hahmo jää vähän yksipuoliseksi hassuksi naiseksi, joka ei voi lakata antamasta rahaa vieraille ihmisille, mikä ei ole ihan järkeen käypää aikuiselta naiselta. Itse asiassa, myös Holofcenerin elokuvassa Lovely and Amazing, eräällä hahmolla on tarve ottaa omakseen jokainen kulkukoira kadulta, jonka löytää niin, että hänen asuntonsa on täynnä koiria. Samanlainen hahmo on Kate, jolla on tälläinen hieman naurettava päähänpinttymä ja mukamas aikuinen ihminen ei ole koskaan joutunut hyväksymään elämän realiteettejä siitä, että kaikki eivät voi olla hyväosaisia. Tälläiset pienet erheet hahmonluonnissa antaa kuitenkin Holofcenerille anteeksi, sillä hän osaa kuitenkin käsitellä hahmojaan ja luoda heillä todella onnistunutta tarinankerrontaa ja kuten Please Give todistaa; myös komediaa.

...=)

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

Lovely and Amazing (Lovely and Amazing)

Nicole Holofcener on amerikkalainen ohjaaja, joka on tullut tutuksi muun muassa sellaisilla elokuvilla kuten Friends with Money ja Enough Said. Hän on hyvin profiloitunut, arvostettu indie-elokuvien edustaja sekä tunnettu yhteistyöstään näyttelijä Catherine Keenerin kanssa, joka on näyttellyt hänen jokaisessa kokopitkässä elokuvassa. Yritän nyt pitää Cinema Lozenge-blogin kaiken kaikkiaan toisen teemaviikon, tällä kertaa omistettuna näiden kahden naisen yhteistyölle, tavoitteena ymmärtää laajemmin Holofcenerin elokuvia. Koska hänen ensimmäistä elokuvaansa Walking and Talking, oli erittäin vaikea löytää mistään, aloitan teemaviikon hänen toisella elokuvallaan Lovely and Amazing.

Lovely and Amazing ilmestyi vuonna 2001, pääosissa tietenkin Catherine Keener sekä Brenda Blethyn, Rachel Mortimer, Dermot Mulroney sekä Jake Gyllenhaal. Elokuva kertoo Marksin perheestä. Perheen äiti Jane (Blethyn) hankkiutuu rasvanimuoperaatioon ja samaan aikaan myös hänen tyttärensä kamppailevat itsetunnon ja -luottamuksen kanssa. Tyttäristä vanhin, Michelle (Keener) on naimissa ja hänellä on tytär. Hän yrittää pitää itseluottamustaan kasassa, vaikka ei olekaan onnistunut elämässä sitten lukion jälkeen. Alistuneena hän ottaa työn kuvausputiikista. Nuorempi tytär Elizabeth (Mortimer) on näyttelijä, joka on hyvin epävarma omasta kehostaan ja tämä heijastaa ongelmia niin ammattillisesti kuin yksityiselämäänkin. Ainoastaan perheen nuorin tytär, adoptoitu Annie (Raven Goodwin) tuntuu omaavan jonkinlaista selkärankaa sekä tervettä itseluottamusta, mutta sekin on vaarassa tuhoutua, kun hieman ylipainoinen ja tummaihoinen tyttö saa jatkuvaa palautetta rikkaiden valkoihoisten maailmassa.

Olen suuri Holofcenerin fani, vaikka olen nähnyt häneltä nyt vasta kaksi elokuvaa: tämän ja hänen viimeisimmän: Enough Said (2013). Tavallaan tuntuu, kuin hän tekisi elokuviaan juuri minulle. Elokuvien pehmeän lempeä sävy hohkaa realismia hänen käsittelemiin aiheisiin, joita hän tulkitsee hahmojensa välityksellä. Usein teemana ovat näkyvillä yhteiskuntaluokat, tuloerot sekä jonkinlainen onnistuminen elämässä, etenkin muihin ikäryhmäläisiin verrattuna. Tämä on perinpohjaista draamaa, jossa annetaan hahmojen välisen vuorovaikutuksen kertoa tarina, ilman että mukaan täytyy ämpätä liikaa tapahtumia, jotka olisivat yksinkertaisen alleviivaavia teeman esittelemisen suhteen. Holofcener yksinkertaisesti esittelee meille hahmot ja usein heidän ongelmansa, eikä tarjoa meille mitään jumalan ojentavaa kättä niiden ratkaisemiseksi, vaan antaa hahmojen sekä katsojien itse hahmottaa ongelmien syyn ja seurauksen ja miten siihen, elämään tulee suhtautua.

Tästä pääsemmekin siihen edellä mainittuun realismiin. Ei ole epätavallista, että elokuvan hahmoilla ongelmia tai että niihin haetaan ratkaisuja, mutta liian usein elokuvat päätyvät sellaisiin satumaisiin ratkaisuihin, joissa hyvä haltija taikoo prinsessalle hienon iltapuvun ja kurpitsakärryt ja suurin piirtein sysää tämän prinssin syliin. Mutta ei Holofcener. Useasti ongelmat jäävät jopa ratkaisematta ja mikä sen virkistävämpää kuin nähdä valkokankaalla hahmon, joka ei ole täydellinen, jolla ei kaikki asiat suju niin kuin pitäisi, mutta silti hän jatkaa elämistä ja kohtaa uuden päivän - aivan kuten jokainen meistä tekee joka päivä. Tällä tavalla samaistuminen hahmoihin on helppoa ja se, miten Holofcener elokuviaan muovaa on taidetta.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmiset tarkoittavat, kun sanovat jotain näyttelijää omaperäiseksi. Mutta kun katson, miten Catherine Keener näyttelee, voin sanoa, että hän on näyttelijänä omaperäinen. Valinnat, joita hän tekee näytellessään ovat kauniita ja henkeäsalpaavia. Miten hän kääntää päätään tai hipaisee hiuksia korvansa taakse tai pitää katseensa maassa, kun toinen hahmo puhuu hänelle - tapa, jolla hän kannattelee itseään, ryhti, äänenkäyttö - kaikki ovat omaperäisiä, mielenkiintoisia ja vivahteikkaita.

Jake Gyllenhaal on myös yksi suosikkejani, hän ei ehkä ole omaperäinen näyttelijä, mutta sitäkin omistautuneempi. Hänhän on myöhemmällä urallaan todistanut järkyttävän laajan repertuaarinsa, mutta jo näin aikaisessa tai varhaisessa roolisuorituksessa näkee, miten hän heittäytyy rooliinsa ja tavallaan katoaa näytellessä ja tämä tekee hänestä näyttelijän, jota on ennen kaikkea helppo katsella.

Dermot Mulroney on itselleen tyypillisessä roolissa, rentona, vähän kysymyksiä herättävänä miehenä ja hyvä niin, sillä tämän roolin hän osaa hyvin. Emily Mortimer on roolitettu hyvin, en ehkä henkilökohtaisesti välitä hänestä näyttelijänä, mutta sopii tälläisiin hiirulaisrooleihin. Brenda Blethyn on vaikuttava äitinä, jonka varjo selkeästi on vasten omaa tahtoaan langennut myös tyttäriensä elämään. Nuorta Annieta esittävä Raven Goodvin on joissain kohtauksissa selkeästi pihalla sen suhtene, miten näytteleminen toimii ja hänestä saa teennäisen vaikutelman, mutta eipä lapselta juuri voi paljon vaatia.

Hieman koin häiritseväksi sen, että elokuvaan ja joihinkin kohtauksiin yritettiin hakea syvyyttä, jolloin sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Toisin sanoen kohtauksista, jotka eivät olleet mitenkään merkityksellisiä tai surullisia, yritettiin saada irti liikaa, kun oltaisiin päästy vähemällä, kun oltaisiin keskitytty kohtauksiin, jossa oikeasti olisi ollut enemmän tulkittavaa. En haluaisi valittaa näin tyhmästä asiasta, sillä muuten elokuva on täydellistä Holofceneria ja muutenkin koin elokuvan rytmin ja painotuksen kohtauksien välillä mielenkiintoiseksi.

...=)