Arvostelu: Justice League

No olihan se. Huono.

Steppenwolf (Ciarán Hinds), myyttinen tarupahis nousee tuhkista palauttaakseen maailman alkukantaiseen tilaansa, joka ilmeisesti muistuttaa jonkinlaista helvetin tulta. Vastaan nousee Batman (Ben Affleck), Wonder Woman (Gal Gadot), Aquaman (Jason Momoa), The Flash (Ezra Miller), joku robottihöskä (Ray Fisher) sekä edellisessä leffassa kuollut ja kuopattu Superman (Henry Cavill).

Loistavan Batman V Supermanin jälkeen, jatko-osa vajoaa näin alas. Syykin on selvä; kuvaaja vaihtui. Batman V Supermanin kuvannut Larry Fong on saanut kenkää ja tilalle palkattu Fabian Wagner on umpisurkea. Siinä missä Batman V Superman oli huono hyvällä tavalla, Justice League on vain huono. Kuva ei herää henkiin.

Myös Hans Zimmer ja Junkie XL ovat passitettu pellolle ja tilalle löydetty vielä surkeampi säveltäjä Danny Elfman. Taso siis vain laskee. Pahiten leffa kuitenkin kompastuu, kun joku on viisauksissaan tehnyt päätöksen lätkiä CGI-filttereitä vähän sinne tänne, huolimattomasti, kömpelösti ja auttamattoman rumasti. Koko leffa on niin teennäisen näköinen, ettei sitä usko enää edes elokuvaksi. Se on kuin jonkun graafikoksi opiskelevan lopputyö, jossa hän on vain leikitellyt tietokoneen editori-ohjelmansa kaikilla mahdollisilla nappuloilla ja toiminnoilla. Huhun mukaan jopa Henry Cavillin ylähuuli oli CGI-filtteröity, sillä Cavill kasvatti viiksiä seuraavaa rooliaan varten. Siltä jälki kyllä näyttikin. Vähän aikaa piti oikein siristellä silmiään, että mitäs Cavillin kasvoille on sattunut, kunnes muistin tällaisen kivan pienen anekdootin.

Käsikirjoituksen puutteet antaisi vielä anteeksi, jos elokuvassa olisi sielu. Mutta koska elokuva on kuin Väritä-Numeroiden-Perusteella -kirja, myös juonen puutteet nousevat esille tavalla, joita niitä ei ehkä haluttaisi korostettavan. Kaiken kaikkiaan kirjoitus on ongelmallista, koska se on niin irrallista. Hahmojen matka on harvinaisen ohuilla tikeillä yhteen kyhätty. Se kuuluisa punainen lanka jää odottamaan noutajaansa.

Tämän takia aina korostan, että elokuvien tulisi lähteä liikkeelle visiosta. Haluan, että tekijällä on syvä palo - tunne, että juuri tämä tarina vain täytyy synnyttää ja saattaa katsojien katsottavaksi. Silloin elokuvalla on jonkinlaiset edellytykset onnistua. Mutta liian usein nykyään elokuvia on alettu tuottamaan päin vastaisella metodilla. Markkinatutkimukset päättävät, että koska Avengers menestyy, tarvitsee DC:nkin tuottaa supersankarien yhteenkokoontuminen. Sitten tämän ympärille kasataan tekijät ja he joutuvat heittämään asioita sinne tänne, että saavat kokoon jonkinlaisen leffan vastaamaan kysyntää. Mutta ei yksikään elokuvankatsoja tilannut tällaista. Me haluamme, että taitelija - oli se sitten ohjaaja, käsikirjoittaja tai jopa näyttelijä - antaa meille jotain, mistä on itse ylpeä. Kun hän uskoo teokseen, mekin uskomme.

Eli summa summarum, tämä nyt oli tällaista kokoon kyhättyä liukuhihnatuotetta.

Ja yllättäen, kun elokuvan taso laskee, niin uppoavat myös näyttelijät sen mukana. Ben Affleck on aivan naurettava tässä, Gal Gadot tuntui näyttelevän vain itseään, Ezra Miller oli jopa koomisen huono, jopa Amy Adams romahtaa leffan painon alle. Ainoa, joka pysyy joten kuten pinnan päällä, on Diane Lane. Myös Jason Momoan karisma antaa jotain toivoa Aquamanista. Tässä hän oli hukkaan heitetty ja ajoittain jopa korni. Mutta toivon, että hänet voidaan vielä pelastaa.

Mutta Justice Leaguea ei pelasta enää kukaan. Yksi pieni vinkki nyt studiopomoille: jättäkää tällaiset tuotantotehostetut liukuhintatuotteet tekemättä ja panostakaa oikeisiin taitelijoihin ja heidän ideoihin. Tällaisella elokuvatuotannolla te syötte vain omaa kättänne. Ainakin pidemmän ajan puitteissa.

 ...=)

Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)

Trumbo (Trumbo)

Dalton Trumbon tarina oikein huutaa elokuvaksi tekemistä. Hollywood tunnetusti rakastaa elokuvia itsestään, siksi ei yllätä yhtään elokuvan menestys 88. Oscareissa. Muun muassa Bryan Cranston sai elokuvan nimiroolista parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden. Trumbo ei kuitenkaan saavuta lähdemateriaaliansa tasoa ja lopputuloksena on vähän lässähtänyt, kuiva teos.

Dalton Trumbo on 1940-70-luvuilla työskennellyt käsikirjoittaja Hollywoodissa. Hän voitti parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot elokuvista Roman Holiday (Audrey Hepburnin läpimurtoelokuva) ja The Brave One, jotka hän kirjoitti salanimen takaa. 50-luvulla hänet oli nimitetty mustalle listalle. Musta lista koostui kommunisteiksi epäillyistä viihdealan työntekijöistä. 40-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat voittaneet toisen maailmansodan, josta käynnistyi kylmä sota kahden suurvallan välillä. Kumpikin pyrki estämään toisen ideologian (kapitalismi vs. kommunismi) maailmanvalloituksen. Trumbo oli kannattanut vasemmistolaisia ajatuksia (siitäkin huolimatta, että eli itse varsin rikkaasti ja etuoikeutetusti Hollywood-unelmaa). Hän kieltäytyi kieltämästä omia aatteitaan ja joutui jopa vankilaan kongressin halventamisesta. Trumbo-elokuva kuvaa vielä pahamaineisen ja siihen maailmanaikaan vaikutusvaltaisen juorujournalisti Hedda Hopperin (Helen Mirren) henkilökohtaisen koston vaikutuksia Trumbon jo valmiiksi kärsineeseen imagoon ja asemaan Hollywoodissa.

Bryan Cranston on roolissa vaikuttava, silti tosin ihmetyttää, että kuka hänet niin hyväksi laskee, että Oscar-ehdokkuuden kehtaisi tälläisestä roolisuorituksesta / elokuvasta antaa. Vähän aikaa täytyy elokuvaa katsoa, mutta kyllä jonkin ajan päästä ei enää erota häntä Cranstoniksi ja on kuin hän olisi kadonnut rooliinsa. Hahmo on haastava, koska elokuva kuvaa niin pitkän ajan tämän elämästä ja muutenkin kaikki eksentrisyydet ja pienet hulluuden asteet on vaikea saada toimimaan uskottavasti, mutta Cranston vetää kunnialla. Häntä ei edesauta yhtään se, että elokuva itsessään pysyy aika pinnallisena kuvauksena eikä sen syvemmin keskity mihinkään yhteen teemaan tai edes hetkeen Trumbon elämästä.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta valitettavan vähän käytetty, sillä hänen hahmonsa jää nyt aivan toissijaiseksi sivuhahmoksi ja täten on Mirrenillä vääntämistä, että hän saa siihen edes vähän moniulotteisuutta. Mielenkiintoisinta elokuvassa oli kuitenkin nimenomaan tämä Hedda Hopperin hahmo ja tämän pahamaineiset temput muun muassa juuri Trumbon päänmenoksi. On myös mielenkiintoista nähdä ja todeta, että juorutoimittajalla voisi olla niin paljon valtaa, että melkein yksikätisesti lähettää viattoman miehen vankilaan. Mielestäni valon kuitenkin sekä Cranstonilta että Mirrenilta varastaa Trumbon vaimoa esittävä jumalainen Diane Lane. Olen tosin aikaisemminkin marmattanut, että miksi hänet pitää tyrkätä vanhojen naisten rooleihin, kun hän on niin ajattoman kaunis ollut läpi oman elämänsä. Tämäkin elokuva sijoittuu monen kymmenen vuoden aikavälille ja Lane näyttää joka kuvassa yhtä nuorelta ja kauniilta. Lane onnistuu tekemään mahdottoman. Nimittäin hänen roolinsa ei todellakaan ole imarteleva, päin vastoin. Se on kliseinen stereotypia, naisten roolien elokuvissa oleva arkkityyppi, jossa hän on kotiäiti ja edustusvaimo, vain marmattamassa miehelleen, että miksi tämä ei ota käsikirjoituksiltaan aikaa perheelleen. Mutta Lane saa hahmoonsa yllättävää syvyyttä ja hänen kauttaan katsoja oppii tykästymään myös kovapäiseen ja elämältään suunnan menettäneeseen Dalton Trumboon. Lanen hahmon kautta mekin näemme, miksi emme saisi menettää vielä toivoamme pääsankariin.

Trumbo ei ole hyvä elokuva. Itse tyrskähdin nauramaan kun yhtäkkiä katsojan pitäisi uskoa Madison Wolfen muuttuneen Elle Fanningiksi, heidän esittäessä samaa Trumbon tytärtä eri ajankohtina, vaikka he eivät näytä tippaakaan toisiltaan. Mutta elokuva toimii mielenkiintoisena katsantana Hollywoodin kulisseihin. Ehkä myös jossain määrin saamme jonkinlaista viestiä tarinan elementeistä oikean ja väärän suhteen ja siitä, millaista elämää ihmisen tulisi elää, ollakseen ennen kaikkea uskollinen itselleen.

#elokuvahaaste2016 (22. Elämäkertaelokuva)

...=)

Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out)

Minulle on aina ollut tärkeintä elokuvissa monitahoiset henkilöhahmot. Se on yksi osasyistä, miksi olen linjannut pois animaatioiden parista, koska animaatioiden henkilanka on yksinkertaistetut ja pelkistetyt hahmot. Lapsien on helpompi samaistua stereotyyppeihin: kauniiseen prinsessaan ja komeaan prinssiin tai vähän hullunkuriseen kalaan... tai lihavaan pandaan. Inside Out - mielen sopukoissa ei ole poikkeus, tässäkin päähenkilöt ovat todella yksinkertaisia arkkityyppejä: tunteita. Mutta koska tunteet toimivat kokonaisuutena ja muodostavat aidon ihmisyksilön yhdessä, käykin nämä yksinkertaisestut arkkityypit toimimaan elokuvan puolesta, ei sitä vastaan.

Elokuva sijoittuu 11-vuotiaan Riley-tytön pään sisään. Hänen aivojensa tietoista osaa hallitsee "päämaja" tai headquarters (on suomenkieliset termit vähän hukassa, kun katsoin alkuperäisäänillä) ja siellä viisi perustunnetta: ilo (Amy Poehler), suru (Amerikan The Office-sarjasta tuttu Phyllis Smith), inho (Mindy Kaling), viha (Amerikkalainen stand-up komiikan legenda Lewis Black) ja pelko (Bill Hader). Nämä perustunteet vastaavat Rileyn käytöksestä ohjaamalla tämän tunneimpulsseja sekä hallitsemalla tämän muistoja. Riley aivoissa on myös niin sanottu tiedostamaton osa eli "unconscious", jossa sijaitsee mm. traumat, deja vut, pitkäaikaismuisti ja mielikuvitus.

Kaiken kaikkiaan olin todella vakuuttunut, kuinka tarkasti ihmisen psykologinen käyttäyminen oli kuvattu oikein. Tietenkin paikoittain kerronta uhraa pelkityksissään osan aitoudesta, mutta perusajatus ihmisen mielen toiminnasta on erittäin hyvin hahmoteltu. Itseä jäi vähän kalvaamaan kuinka paljon mukamas (nuorikin) ihminen on riippuvainen tunneailahteluista ja se, että edes tavallisimpia coping-keinoja ei esitelty mielen hallinnassa ollenkaan. Mutta lähtökohtaisesti elokuvan viesti oli törkeän sydäntälämmittävä: kuinka tarvitsemme kaikkia tunteitamme saavuttaaksemme tasapainon. Koska emmehän edes tietäisi mitä ilo on, jos olisimme iloisia koko ajan.

Enpä olisi myös aikaisemmin uskonut joskus sanovani, että itkisin, koska Bing Bong kuoli. Mutta Disneylle tunnusomaiset tunteelliset hetket ovat tässäkin läsnä. On niin sentimentaalista välillä ja välillä taas katsojat sysätään ihan sinne pimeimpään kolkkaan (kirjaimellisesti). Itse en ehkä koskaan ole oikein ollut tälläisen elokuvallisen ilmaisun ystävä, mutta muksut selvästi tykkäävät, että tunteet tarjotaan heille mitä alleviivattavimmassa muodossa ja miksei useat aikuisetkin.

En haluaisi kuulostaa miltään moraalioppikirjaa kädessään pitävältä lastentarhantädiltä ja tiedän, että kuulostan nyt tylsältä aikuiselta, joka saa hauskan, kivan animaationkin latistettua tylsäksi opetukseksi, mutta hienointa tässä nimenomaisessa elokuvassa on juurikin sen tarjoamat "elämän viisaudet". Toivoisin, että minunkin lapsuudessa olisi tehty tälläisiä elokuvia, joista lapsikatsojat varmasti oppivat hahmottamaan tunteiden moninaisuuden merkitystä sekä tunnesäätelyn mahdollisuutta - sen lisäksi, että on hauskaa sitä katsoessa.

Huomaisin myös, että tämä on ehkä yksi muutamista harvoista (todella harvoista) kerroista, kun minä todella toivoisin jollekin elokuvalle jatko-osaa. Nimittäin parasta tässä elokuvassa oli juuri monen tunteen yhteistyö ja siksi olikin hienoinen pettymys, että tämä osa elokuvaa jäi melkein yksinomaan surun ja ilon tarinaksi ja se ehkä myös vesittää vähän elokuvan todellista viestiä jokaisen tunteen tärkeydestä. Ehkä mahdollisessa jatko-osassa saataisiin myös erityisesti Mindy Kalingin loistavasti luotsaamalle inholle enemmän tilaa ja myös muille nerokkaille tunteille.

Osittain jäin myös harmittelemaan loppujen lopuksi varsin nähtyä rakennetta, jossa elokuvan päähenkilö tupsahtaa vieraaseen maailmaan, tutkii paikkoja ja yrittää löytää tiensä kotiin. Tässä siis Ilo (Poehler) joutuu vahingossa syöksytyksi pois päämajasta ja Rileyn aivojen tiedostamattomaan osaan, joka on sinänsä, kuten koko mielen toiminnan kuvaus, toteutettu todella hienosti ja mielenkiintoisesti. Eritoten esimerkiksi muisti on aivan nerokkaasti keksitty kuvata kuin palloina tai kuulina, jotka kulkee tietoisen ja tiedostamattoman aivojen osien välillä. Niinhän se oikeastikin menee.

Ja olihan se Suru tietty symppis...

Äidin (Diane Lane) tunteet

...=)

Toscanan auringon alla (Under the Tuscan Sun)

Vaikka pidän Diane Lanesta ja yleensä Etelä-Eurooppaan sijoittuvat hömpät ovat minun makuuni tehtyjä (lue: Herkullinen elämä, Pieni suklaapuoti jne.), niin on tämä leffa silti vähän liian höttöinen.

...=)

Man of Steel (Man of Steel)

Tulin tässä miettineeksi, että onko muka uuden Superman-leffan luojat ottaneet nimelle mallia Suomesta? Suomeksihan Supermies on Teräsmies ja uusimman, Zack Snyderin ohjaaman Supermies- elokuvan nimi on Man of Steel eli Mies teräksestä.

Muuta mielenkiintoista ei tässä supermiesleffassa olekaan, kyllä on niin perus, kliseinen supersankarielokuva, että. Tyypillistä erikoistehosteilla paukuttelua ja ei tarinaankaan juuri mitään uutta oltu kehitelty. Toisin kuin esimerkiksi Nolanin Yön ritari-trilogiassa, joka onnistui loistavasti muuttamaan koko tunnelman batmanista ja tuomaan todella paljon syvyyttä, ei Snyder kyllä edes yritä.

Edes puvustus ei ole onnistunut, ja minä en yleensä tähän kiinnitä juuri huomiota, sillä yleensä kyllä puvustuksessa onnistutaan. Mutta nyt on kyllä sen verran kliseistä jopa puvustus, esimerkiksi Amy Adamsin esittämä lehtinainen on kyllä niin perinteinen lehtinainen, että ei vääräksi henkilöksi voi juuri luulla.

Positiivista kuitenkin elokuvassa Diane Lanen, yhden lempinäyttleijöistäni, läsnäolo. Tosin kohtaus, jossa hänet on maskeerattu vanhan näköiseksi ja hän näyttelee "pojansa" Henry Cavillin kanssa, voisin kuvitella, että he ovat aviopari, sillä vaikka Lanen maskeeraisi kuinka vanhaksi tahansa, hän on nuorekkaan kaunis. Eli siinäkin kohtauksessa oli uskottavuus kaukana.

Lisäksi Michael Shannon tekee aivan kaamean roolisuorituksen pahiksena. Hän oli niin hyvä Revolutionary Roadissa ja nyt hän sortuu mitä järkyttävimpiin pahiskliseisiin. Esimerkiksi tulkitessaan ilkeää ilmettään hän siirtää toisen kulmakarvansa ylös.

Eli loppulauselma: turhaa kamaa. Ja syy, miksi minäkin olisi jo valmis antamaan suuremmat budjetit vaikka draamaelokuville ja jättäisin ne rahat tälläisistä tusinatuotteista pois. Olisi vähän oikeudenmukaisempi maailma. Mutta sen sanottuani, tämän parissa viihtyi ihan hyvin kaksi tuntia ja välillä pystyi käymään jääkaapilla ja palaamaan leffan pariin, menettämättä yhtään mitään, joten kai tämä lauantai-illan viihteestä käy. Tosin, taas, en tiedä, pitäisikö elokuvan suurin arvo olla, että se toimii lauantai-illan viihteenä. Kuka tietää.

Eikö heitä voisikin luulla rakastavaisiksi, ennemmin kuin äidiksi ja pojaksi?

...=)

Kohtalokas syrjähyppy (Unfaithful)

Kohtalokas syrjähyppy on vuonna 2002 valmistunut draamaelokuva. Sen ohjasi Adrian Lyne ja sen pääosissa on Diane Lane ja Richard Gere. Sivuosassa on Olivier Martinez. Elokuva tuotti yli 119 miljoonaa dollaria. Elokuva jakoi kriitikoiden mielipiteet, kuitenkin Diane Lanen roolisuoritusta ylistettiin ja hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta.

   Kohtalokas syrjähyppy kertoo Ed ja Connie Sumnerista ja heidän pojastaan, Charliesta. He ovat onnellisia, mutta kuitenkin Connie aloittaa suhteen kadulla törmäämäänsä mieheen, Paul Marteliin. Salaperäinen ja eksoottinen Paul on kirjojen välittäjä ja hänen majoittamansa suuri kaupunkiasunto on täynnä kirjoja. Connien aviomies huomaa heti muutoksen Conniessa ja lopulta päätyy palkkaamaan yksityisetsivän varjostamaan Connieta. Etsivä saa kuvia Conniesta ja Paulista ja Ed tietää totuuden, varmasti...

    Kohtalokas syrjähyppy on mielenkiintoinen elokuva. Sen juuret ovat hyvin vahvat ja elokuva itsessäänkin perustuu hyvin niiden päälle. Visuaalinen kohteenhaku on täysin omaaluokkaa ja Adrian Lyne on selvästi itseensä luottava ohjaaja. Hän perustaa selvästi koko elokuvan painon näyttelijöiden niskoille. Diane Lane ei edes ohjausta tarvitse ja Lyne pystyy repimään kaiken mahdollisen Richard Gerestä irti. Itse elokuva on piristävä fuusio Hollywoodia ja tietynlaista taide-elokuvaa. Virheettömäksi en sitä kutsuisi, mutta elokuva on sellainen, josta haluaa pitää.

    Juoni itsessään on hyvin kompakti, kontekstinen, hyytävä, jännittävä, miellyttävä. Elokuva on hyvin vahvasti näyttelijöiden ja ohjaajan yhteistyötä ja toimii paremmin kuin hyvin. Katsoja istuu sormet suussa katsoen Connien elämää. Elokuva on hyvin kaunis, mutta kuitenkin sopivan viihdyttävä. Elokuva on kuin tehty hyville näyttelijäsuorituksille ja sen sijaan, että turvautuisi jo valmiiksi luotuihin ratkaisuihin, se pyrkii etsimään omaa tietään. Sen sävy istuu katsojan mieleen kuin nyrkki silmään. Jos ei muuta, niin ainakin se on hyvä yritys. Tietyt kliseiset "hollwyoodimaiset" kiinnekohdat laskevat vähän elokuvan tasoa, mutta silti elokuva vakuuttaa turvautumalla juuri oikeisiin tukipilareihin.

    Diane Lane. Hän on likimain täydellinen. Hän ei edes tarvitse ohjausta, ei tukea muilta näyttelijöiltä, hän täysin johtaa koko elokuvan sen hyvyyteen. Hän näyttelee koko kehollaan ja käyttää häikäilemättömästi tätä hyväkseen. Hän omaksuu Connien roolin ja onnistuu muuttamaan ehkä hieman kliseisetkin kohtaukset täydeksi kullaksi. Lane todistaa näyttelijäntaitonsa maailmalle ja myös luo todella paljon uutta ja menee sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Hän on koko elokuvan selkäranka. Elokuva on hänen oma taidonnäytteensä ja ilman häntä se olisi täysi katastrofi. Peter Hall sanoi, että ollakseen elokuvanäyttelijä täytyy kohtaus kohtaukselta rakentaa hahmoa, ei pidä paljastaa koko hahmoa yhdessä kohtauksessa vaan vasta elokuvan loputtua katsojalle muodustuu kaikista kohtauksista hahmosta yhtenäinen kuva. Diane Lane onnistuu tasaisesti jokaiseen kohtaukseen lataamaan yhtä paljon karismaa, jännitystä ja psyykettä. On kuin Connie heräisi eloon. Niin uskottava Diane Lanen roolisuoritus on.

    Gere tukee parhaansa mukaan Lanen roolisuoritusta, mutta jää täysin tämän varjoon. Gere on kykenevä hyvinkin monipuolisiin rooleihin eikä missään nimessä ole huono. Hän luo hahmolleen omatunnon ja inhimillisyyden varmalla, kokeneella tyylillään ja persoonallistaa huomattavasti Ediä. Hän edesauttaa suuresti kahden päätähden kemioiden kohtaamista valkokankaalla ja yhdessä he ovatkin parhaimmillaan. Myös Olivier Martinez yltää Geren tasolle. Hän ei edes paljon näyttele vaan itsevarmuudella luo kohtaukseen hallinnan tunteen. Hän selvästi sisäistää hahmonsa ja ymmärtää tämän. Koko kolmikko ymmärtää myös toisensa ja saavat elokuvaan erittäin hienovaraisen virtauksen.

...=)