Arvostelu: L'Avenir

2016

Tämä minun piti mennä katsomaan elokuviin jo hyvä aika sitten, mutta se oli sitä aikaa, kun Finnkinon hinnoittelupolitiikka koki muutoksia ja koin voivani protestoida sitä boikotoimalla tätä elokuvaa. Sanomattakin lienee selvää, että se oli kuin tuuleen kuiskaisi. Ja nyt tämän katsoessani jouduin kamppailemaan aika paljonkin, että sain katsottua elokuvan. Tämä ei nimittäin ole mitenkään helposti lähestyttävin tai mukaansa tempaavin elokuva. Mutta elokuva kuitenkin yllättää puolivälin jälkeen, jolloin sitä vasta ymmärtää elokuvan alunkin.

Miksi nautin elokuvasta niin paljon? Koska minulla ei ole mitään hajua, miten purkaa se osiin. Elokuvassa ei ole mitään ilmiselvää. Tämä on älykkään ihmisen elokuva. Ja sen on tehnyt erittäin älykäs ihminen. Se huokuu elokuvan jokaisesta millisekunnista. Älyllisyys heijastuu niin henkilöhahmojen maailmassa - yliopisto-opettajat, jotka puhuvat vapaa-ajaallankin filosofiasta. Mutta se heijastuu myös elokuvan rakenteeseen. Asiat, joita pedataan elokuvan alkupuoliskolla, eivät lähde purkautumaan geneerisesti. Avioeron koittaessa kukaan ei saa mitään taivaalta tippuvaa katharsis-kokemusta eikä kukaan koe hermoromahdusta. Asiasta keskustellaan kahden ihmisen kesken kuin mistä tahansa muustakin asiasta ja elämä jatkuu eteenpäin.

Ohjaaja Mia Hansen-Løve ei ole kiinnostunut tekemään elokuvassaan mitään, mikä tuntuu turhalta, yksinkertaiselta tai suoraviivaiselta. Hän hakee elokuvaansa aina syvempää merkitystä ja on paljon kiinnostuneempi asioiden omasta painosta, kuin siitä, miten hän ne voisi esittää katsojaa holhoten. Täten Tämän jälkeen -elokuvasta tulee maaginen tutkielma asioiden tapahtumisesta omalla painollaan, ajankulumisen vähäeleisyydestä ja luonnollisesta sielukkuudesta. Ja enempää en ole edes kiinnostunut elokuvaa avaamaan.

...=)

Elle (Elle)

Marion Cotillard, Nicole Kidman, Diane Lane, Sharon Stone eivät halunneet olla elokuvan kanssa missään tekemisissä heti käsikirjoituksen luettuaan. Kun sitten Isabelle Huppert'ia haastatellaan elokuvan tiimoilta ja häneltä kysytään, että epäröikö hän yhtään ottaessaan roolia vastaan. Miettimättä kahta sekuntia, hän sanoo huolettomasti "ei".

Michéle Leblanc (Huppert) on keski-ikäinen pariisilainen yritysjohtaja, joka raiskataan kotonaan. Hän ei soita poliisille, hän ei tunnu juuri silmiään räpäyttävän, vaan nousee lattialta ylös, siivoaa tapahtuneesta johtuneen sotkun ja ottaa kylvyn. Söpö kissa tarkkailee koko tilannetta.

Samaisessa haastattelussaan Huppert kuvaili hahmoaan post-feministiseksi. Allekirjoittaisin tämän analyysin ja suosittelen kaikkia sisäistämään tämän, ennenkuin kävelee sisään elokuvateatteriin vain loukkaantuakseen elokuvan suhteesta raiskauksen teemaan. Michélen hahmoa määrittää syvästi hänen haluttomuus uhriuteen. Mutta mikä on vielä mielenkiintoisempaa on, että hän ei halua olla edes feministinen sankari tai kostaja. Hän jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pippurisumutteen hän käy ostamassa, mutta seuraavan kerran kun raiskaaja palaa, hän tutustuukin tähän lähemmin ja tuntuu kuin suorastaan kannustavan raiskaamistaan.

Michélen taustaa väritetään hänen isänsä tarinallaan. 1970-luvulla hän teki massamurhan perheen naapurustossa ja tämä on määrittänyt Michélen elämää tähän päivään asti. Kuvailisin hänen hahmoaan jopa post-psykologiseksi, jos niin voi sanoa. Tässä naisessa olisi tasoja ja kerroksia kuorittavaksi ja analysoitavaksi. Miten elämän mittainen uhrina oleminen häntä on muokannut? Hänen älykkyytensä ja huomattava varallisuutensa pistävät hänet ylempään asemaan kuin suurin osa kanssaeläjistään - mukaan lukien oma poika. Mutta Michéle ei ole nainen joka istuisi terapeutin sohvalla itkien isänsä teoistaan tai nyyhkyttäen huolesta, että rakastaako kukaan häntä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta. Elokuva on sen sijaan raskaasti sykkivä psykologinen trilleri, jossa jännityselementti haetaan eläimellisten viettien - seksuaalisten halujen suhteesta älylliseen, hillittyyn, sosiaalisten ja kulttuuristen normien hallitsemaan elämään. Mieleen tulee toinen Isabelle Huppert'n teos The Piano Teacher.

Harmi vain, että inhosin The Piano Teacheria ja Ellekin tarjoaa oman lukunsa wtf?-hetkiä. Purskahdin nauramaan täysin hijaisessa elokuvateatterissa, kun Michéle kävelee raiskaajansa talon luota pois ja vielä toiselta puolelta katua huikkaa raiskaajalleen, että "kiitos kivasta illasta".

Toisin kuin The Piano Teacherin kohdalla, Ellen kanssa näen kuitenkin tälläiselle provokatiiviselle naljailulle merkityksen. Elle pyytää katsojaa haastamaan jokaista elämäämme hallitsevaa normia. Tästä haetaan symboliikkaa läpi elokuvan. Uskonto ja uskonnolliset rituaalit näyttelevät esimerkiksi sivuroolia elokuvassa ja mikäpäs sen parempi vertauskuva siveellisyyden ja seksuaalisuuden rajulle kädenväännölle. Ulko-ovistamme ulos astuessamme vedämme kaikki hiihtopipot naamaan ja teeskentelemme olevamme siveellisiä, synnittömiä ja viattomia ihmisiä. Mutta harvoin näin on. Silti halveksimme raiskaajaa, joka peittää kasvonsa tekonsa ajaksi...

Isabelle Huppert ei ole mielestäni kovinkaan monipuolinen näyttelijä. Hänellä on se yksi kylmä, narttumainen ilme. Mutta taidan myöntää, että Elleen hänet on roolitettu juuri oikein. Elokuvan teemojen lisäksi, jännitysnäytelmä tapahtuu Huppert'n tulkinnan kanssa. Onko hänen hahmonsa piittaamaton, arvaamaton sosiopaatti, vai onko hän uhri? Harvoin on yksikään näyttelijä onnistunut pitämään katsojaa samalla lailla penkin reunalla tarkkaillen jokaista, minimaalistkain elettä, jonka hän tekee. Näin hallitaan katsojaa hyvin rakennetulla, eloisalla roolisuorituksella, josta on tekstikirjanäytteleminen hyvin kaukana. Ehdottomasti tulevan Oscar-ehdokkuutensa arvoinen.

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

The Piano Teacher (The Piano Teacher)

Michel Haneken elokuva "Rakkaus" on ollut elämäni yksi merkittävimmistä elokuvista. Kun sen teatterissa näin vuonna 2013, olin täysin sen lumoissa. Yksi syistä tämänkin blogin perustamiselle oli, että halusin kirjoittaa siitä elokuvasta arvostelun, joka sitten olikin tämän blogin ensimmäinen arvosteltu elokuva. Niinpä olin täysin vakuuttunut, että ohjaaja Haneke on upea nero.


No, katsoin sitten hänen muuta työtään ja ajattelin The Piano Teacherin varmaan olevan hyvä seuraava elokuva katsottavaksi. Yleensä draaamat, jotka liittyvät pianoon toimivat. Pidän pianomusiikista ja Rakkaus-elokuvassakin pianomusiikki oli tärkeässä osassa.

Voi hyvä luoja, en tiennyt, mitä aloitin! Ei niin, ettäkö elokuva olisi ollut tylsä. Mutta en vieläkään tajua hevonhittoa mitä siinä tapahtui tai mistä se kertoi! Sen tiedän, että tiedän tasan tarkkaan miltä pääosanesittäjän Isabelle Huppertin kasvot näyttävät, sillä niin monta lähikuvaa saamme hänen kasvoistaan tarkastella, että ei siinä paljoa muuta pysty tekemään kuin niitä tuijottamaan. Enkä tiedä mitä varten, sillä Huppert on roolissaan huono tai sitten en vain ymmärrä. Pitäisikö sen olla syvällistä näyttelemistä, että hän ei tee ilmeen ilmettä monta minuuttia kestävässä lähikuvassa hänen kasvoistaan? Ja näitä kohtauksia on useita kauttaaltaan yli kahden tunnin keston omaavaa elokuvaa!

Jossain kyllä menevät minunkin rajani. Minulla ei ole mitään ongelmaa katsoa Lukijan, Tunnit, Kaunis mieli tai vaikka Dead Man Walking- elokuvien kaltaisia, syvällisiäkin draamoja, mutta tälläiseen eurooppalaiseen taide-elokuva-hötäskään en minäkään pysty. Ylpeilen silti sillä, että sain tämän katsottua loppuun ja siksi juhlistan sitä kirjoittamalla siitä tämän arvosteluntyngän. Von Trierin Melancholia ja Terrence Malickin The Tree of Life minulla onkin nimittäin jäänyt kesken ja ne kyllä lasken täysin tähän samaan leiriin.

Rohkenen myös väittää, että ei kovin moni muukaan pysty sanomaan tarkalleen, mistä tämä elokuva kertoo. Menin Rotten Tomatoes-elokuva-arvostelusivustolle hakemaan apua elokuvan ymmärtämisessä ja huvikseni löysin kyllä paljon arvosteluja, mutta yksikään ei tuntunut olevan sen enempää kärryillä elokuvasta kuin minäkään. Jotkut olivat suuttuneita elokuvalle, koska pitivät sitä ällöttävänä, toiset selvästi yrittävät piilottaa tietämättömyyttään kehumalla elokuvan teknisiä ansioita ja toistamalla Haneken neroutta. Näillä arvostelijoilla ei ole pokkaa sanoa rohkeasti, että: "Wtf?"

Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä kohtauksia. Päähenkilö Erika Kohut on yksi raivostuttava ämmä, mutta samalla Haneke haluaa jossain kohdissa elokuvaa selvästi herättää sääliä tätä kohtaan. Ennen kuin tosiaan elokuvan järkyttävässä loppukohtauksessa pistää Erikan laittamaan veitsen sisään omasta vatsastaan eli siis puukottaa itseään ja sen jälkeen lähtee kävelemään kadulle ja siihen loppuu elokuva, joka on kokonaisuudessaankin yhtä järjetön kuin tuo sitä kuvastava viimeinen kohtaus.

...=)