Kung Fu Panda 3 (Kung Fu Panda 3)

Jennifer Yuh Nelson ja Alessandro Carloni ovat kokeneita animaattoreita, jotka ovat siirtyneet Kung Fu Panda-elokuvasarjan taustatiimistä ohjaajan tuoleille kolmatta osaa varten. Näitä Dreamworksin animaatioita verrattaessa, Kung Fu Pandan kaksi edellistä osaa olivat jokseenkin menestyneempiä lippuluukuilla, mutta yhteensä tämä elokuvasarja on tuottanut yli 1,3 miljardia dollaria. Dreamworksilla on käsissään kyllä menestysresepti Jack Blackin ääninäyttelemän, Kung Fu-taistelulajia taitavan pandan kanssa.

Konsepti toimii. Black on Po-niminen pandakarhu joka on kahden aikaisemman elokuvan mittaan todistanut, että jopa kömpelönä ja laiskana ahmattina tunnettu eläin voi nousta koko paikallisen laakson tärkeimmäksi suojelijaksi ja muiden eläimien johtajaksi ja opettajaksi. Hänen jalanjäljissään seuraa Angelina Jolien kovaluontoinen Tiikeritär, Lucy Liun käärme ja muun muassa Seth Rogenin ääninäyttelemä rukoilijasirkka. Dustin Hoffman lainaa äänensä arvostetulle mestariopettaja Shifulle, joka on puolestaan punainen panda. Kun nämä muut Kung Fu-eläimet yksitellen häviävät taistelussa pahan Kain (J.K. Simmons) edessä, jää se Po:n harteille puolustaa rakkaitaan ja tämä onnistuu vain löytämällä itsensä uudelleen. Matka pandojen synnynseuduille ja jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa vahvistaa Pon itseluottamusta ja elokuvan lopussa seisoo tärkeä viesti siitä, että olemalla oma itsensä ja vain sillä, voi tehdä jonkinlaisen vaikutuksen maailmassa.

Kung Fu Panda 3 hakee inspiraatiota kiinalaisesta kansanperinteestä. Tämä on ilmeisintä elokuvan musiikkimaailmassa sekä visualistiikassa. Välillä se jopa käy vähän häiritseväksi, kun animoijat leikkivät kiinalaisen taiteen muodolla ja yrittävät soveltaa sitä animaation muotoon. Yhteydet myös vanhoihin taistelulajielokuviin ovat ilmiselvät muun muassa leikkausjäljessä tai niin sanotuissa montaasipätkissä, joissa hyvin usein kuvataan Kung Fun harjoittamista ironisen kliseisesti - mikä osaltaan toimii myös huumorin keinona, kun taistelulajia ei harrastakaan perinteinen macho-sankari, vaan pullea, pehmoinen panda.

Kung Fu Pandaa aina määrittävä tekijä on ollut huumori. Selvä pyrkimys on rikkoa sankarimyyttien perinnettä eläinten maailman viattomuuden ja tietyn lapsellisuuden vastakkainasettelulla. Varsin teräviä ovat kohtaukset huumorissaan, jossa kaikki ei menekään niin kuin odottaisi vaan vaikka Kung Fu potkun sijaan näemmekin pandakarhun taistelevan vihollistaan vastaan läskin mahansa kanssa. Tai yht'äkkiä tämä pandakarhu kesken taistelun tiimokseen saattaakin hengästyä ja ottaa pienen tauon jättäen kaikki ympärillään ihmettelemään, että mitä tapahtuu...

Jack Black erityisesti on fyysisen komedian mies ja antaa kaikkensa tässä äänipääroolissaan. Kaikki ääninäyttelijät ovat erityisen nakutettuja rooleihinsa. Oma suosikkini on Blackin pandakarhun isänä toimiva lintu, joka ei normaalisti kävisi pandan isästä ollenkaan. Mutta sepä taisteleekin koko elokuvan konseptin lailla ennakko-odotuksia vastaan ja viesti on inspiroiva. Lintu voi rakastaa pandaa kuin omaa lastaan ja pandalla voi olla kaksi isää. Voimakkaan härän voittaakin tiikerin sijaan pullea panda tai pieni rukoilijasirkka. Erityisesti tämä kolmas elokuva käyttää voimakasta metaforaa siitä, että sinun ei tarvitse tulla keneksikään muuksi, sinun täytyy vain löytää itsensä.

Lapsille tämä elokuva on puhdasta kultaa, mutta voin sanoa, että näin aikuisempana katsojana, pidän Kung Fu Pandaa kaikkein mieluisimpana animaationa. Sen sympaattisuus ja elämäniloa ja -asennetta huokuva lämpö on terapeuttista.

...=)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.

Kramer vastaan Kramer (Kramer vs. Kramer)

Olen pitkään lykännyt Kramer vastaan Kramer elokuvan arvostelua, koska se on niin vaikuttava. Yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Kuitenkin katson parhaaksi ajan kohdaksi unettoman yön ja voin siis keskittyä parhaani mukaan edes tyydyttävään arvioon upeasta taideteoksesta. Kramer vastaan Kramer valmistui vuonna 1979. Sen ohjasi Robert Benton ja siinä näytteli Dustin Hoffman, Meryl Streep, Justin Henry ja Jane Alexander. Tämä draamaelokuva voitti parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan, parhaan miespääosan (Dustin Hoffman), parhaan naissivuosan (Meryl Streep) ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin. Myös Justin Henry oli ehdolla, miessivuosan Oscariin ja Jane Alexander hävisi Meryl Streepille parhaan naissivuosan Oscarin.
   Kramer vastaan Kramer kertoo Ted Kramerista, melko nuoresta miehestä, jolla on työnarkomaanin piirteitä. Hän on naimisissa Joanna Kramerin kanssa ja heillä on poika, Billy. Ted ei vietä aikaa perheensä kanssa vaan on yömyöhään toimistolla. Joanna päätää jättää Tedin, koska ei ole onnellinen. Tedillä on tärkeä työprojekti, joka hänen täytyisi tehdä, jotta hän ylenisi ja nyt hänen täytyy myös ensimmäistä kertaa elämässään pitää huolta pojastaan. Billy on kuitenkin tottunut kotiäitinsä hoitoon ja vieroksuu aluksi isänsä kasvatusmenetelmiä.
   Krmaer vastaan Kramer on täydellinen elokuva. Uskottava tarinankerronta kestää vaikka tuhat katselukertaa. Elokuvan ainutlaatuisuus ei ole sattumanvaraista. Se ei ole kuin muut samasta aiheesta kertovat elokuvat. Kramer vastaan Kramer ei valitse puolia, se ei ylidramatisoi niin sanottua oikeaa elämää vaan päin vastoin. Elokuva toimii todella autenttisesti ja ehkä jopa rajoja rikkovasti. Robert Benton tietää mitä tekee. Hän on tarpeeksi fiksu antaakseen näyttelijöille tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi luova kantamaan elokuvan painon. Kramer vastaan Kramer tarjoaa katsojalle syviä tasoja ihmisen käytöksetä poikkeavissa tilanteissa, niissä tilanteissa, joissa hän ei toivo olevansa, mutta tilanteissa, jotka ovat, ikävä kyllä, mahdollisia. Elokuva perustuu siihen, että se antaa yleisluontoisen kuvan avioerosta, sen seurauksista, kiintymyssuhteista, aikuistumisesta, persoonallisuudesta ja elämässä toimeen tulemisesta. Elokuvan pinnan alaisista kerroksista voisi kirjoittaa kymmenittäin sivuja...

   Dustin Hoffman tekee yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista. Hän sisällöittää elokuvan ja tuo Tediin tarvittua särmää ja asennetta. Hän on lähellä täydellistä omistautumista hävitessään rooliinsa. Hän luo elokuvaan todella syviä virtauksia, joita on jopa todella vaikea lähteä purkamaan. Hän kuitenkin on niin avoin kuin mahdollista. Hän on täsmällinen, virheetön ja yksinkertaisesti loistava. Tedin roolissa hän painottaa upeasti esille ne asiat, joita ohjaaja selvästi korostaa ja elokuvaan syntyy näin upea keskittyminen. Hoffman on selvästi yksi historian parhammista näyttelijöistä. Hän hallitsee kehonkielensä täydellisesti ja puhuessaan hän saa viestinsä perille. Hän ymmärtää Tediä ja ymmärtää mihin hänet voi viedä. Kun näyttelijä on näin lahjakas ja puuteeton voi hän saada aikaan mitä vain. Tedistä tulee ikimuistoinen ja uskottava. Hoffman pystyy siihen mihin kukaan muu näyttelijä ei varmasti pystyisi. Hän saa aikaan niin upeita syvyyksiä ja kerroksia ja hänen taitonsa draamanäyttelijänä ovat kyseenalaisettamattomat.
    Elokuvan oikea nerous on kuitenkin 6-vuotias lapsinäyttelijä Justin Henry. Hän on ikäisekseen todella kokeneen oloinen ja loihtii valkokankaalle niin paljon, jota monta kymmentä vuotta näytelleet näyttelijätkään eivät pystyisi saamaan aikaan. Henry omistautuu näyttelmiseen ja ei anna esteiden tulla hänen tielleen. On kuin hänen mielensä olisi peilikirkas ja kuvajaisena olisi vain tyylipuhdas roolisuoritus. Hän huomaa niin ympäristön kuin vastanäyttelijät ja kanavoi uskomattomilla kyvyillä juuri ohjaajan haluamaa visiota. Hän tekee Billystä syvällisen, oikean, tunteikkaan, karismaattisen, sympaattisen hahmon ja varastaa huomion kaikilta muilta. Justin Henryn roolisuoritus on paras, jonka olen koskaan nähnyt ja siksi sanat eivät voi sitä kuvailla. Vilpittömästi voin vain kehoittaa katsomaan elokuvan ja ihailemaan Justin Henryn mestarillista näyttelemistä.
    Meryl Streep on melko pienessä roolissaan kuitenkin unohtumaton. Jos hänen silmiään katsoo edes muutaman sekunnin vakuuttaa hän katsojan täysin ja ottaa koko kohtauksen haltuunsa ammatillisella taidollaan. Hän tekee upean, minimalistisen kauniin esityksen ja valaisee valkokankaan. Hän on upea vastapaino Hoffmanin ja Henryn raskaalle ja syvälliselle näyttelemiselle ja täydentää kolmikon hienosti. Hän toimii läpi vastanäyttelijöiden ja pystyy hyödyntämään niin pientä ja luomaan siitä niin sydäntä särkevää.
    Kramer vastaan Kramer on aito kunnon elokuva. Se on yksi kauneimmista, upeimmimmista elokuvista, joita olen nähnyt. Se on autenttinen, kliseetön, virheetön, vaikuttava, koskettava, opettava, analyyttinen, esteettinen, visuaalinen, syvällinen. Eli toisin sanoen sanoinkuvaamaton. Kiitos miellyttävästä elokuvasta ja elokuvakokemuksesta erittäin paljon!

10

...=)