Seeking a Friend for the End of the World (Seeking a Friend for the End of the World)

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että maailma päättyy kahden viikon kuluttua? Mitä minä tekisin? Ensimmäinen vastaus varmaan olisi syödä mitä lystää ja toinen ajatus, mikä tulee mieleen on, että ei varmastikaan tekisi mieli nukkua hirveästi. En tiedä posauttisinko kuitenkaan aivojani pellolle ennen. Kaikkia näitä nähdään kuitenkin toteutettavan elokuvassa. Etenkin itsemurhat toimvat jopa erittäin kuivan, mustan huumorin tehokeinona, kun päähenkilöiden matkan varrella ruumiita tippuu aina ties mistä.

Mielenkiintoista on, että elokuva lähtee siitä olettamuksesta liikkeelle, että ihmisille oikeasti kerrottaisiin maailman päättyvän. Itsellä on aika vahva ennakkoluulo siitä, mitä USA:n hallitus kertoo ja mitä ei kerro. Veikkaanpa, että ihmiset haluttaisiin pitää suht aloillaan loppuun asti, eikä paniikille ja joukkohysteerialle annettaisi hirveästi panoksia. Oivaltavaa on myös elokuvankerronnassa se, että muutamat ihmiset jopa totuuden tiedettyään teeskentelevät tietämättömiä ja jatkavat elämäänsä kuin se ei päättyisi kahden viikon päästä.

Kauniina ajatuksena pidin sitä, että kaksi ihmistä löytää toisensa apokalypsin aamunkoissa. Vieläpä kaksi ihmistä, jotka ovat epätoivossa etsimässä juuri toista, kenen kanssa jakaa loppuelämänsä. Nämä kaksi ovat Steve Carellin esittämä Dodge ja Keira Knightleyn esittämä Penny.


Olen itse asiassa muutamat viime kuukaudet miettinyt paljonkin kysymystä elämän pituudesta. Olen joutunut kyseenalaistamaan elämänkaaren merkityksen. Jossain vaiheessa nimittäin kun ymmärtää, että elämä oikeasti päättyy kuolemaan ja sen jälkeen ei tosiaan pääse tanssimaan sateenkaarien päälle yksisarvisten kanssa, niin se johtaa helposti lisäkysymyksiin. Jos elämä päättyy kuitenkin, mikä järki on elää? Kuolema muuttaa elämän merkityksettömäksi. Ei ole mitään väliä kuinka paljon olet nauttinut elämästäsi, oletko jättänyt jälkesi historiaan tai kerännyt paljon omaisuutta tai menestystä. Kuoleman jälkeen sillä millään ei ole mitään merkitystä. Mikä merkitys siis on tällä hetkellä, kun sitä huomenna ei enää ole?

Elokuvan Penny & Dodge toteavat tyhjentävästi, että "I couldn't live without you. No matter how long". Se. Se, että kokee olonsa rakastetuksi ja rakastaa toista - se luo merkityksen jokaiselle hetkelle. Elokuva on siis temaattisesti kaunis. Ainoastaan sen sanon, että kun käsiteltävä aihemateriaali on näinkin raskas, itse ehkä välttäisin vielä enemmän korniutta. Nyt elokuvan ympärille on ämpätty liikaa koristeita, liikaa juonikuviota, liikaa ylimääräisiä hahmoja, liikaa söpösteleviä yksityiskohtia.

...=)

The Amazing Spider-Man (The Amazing Spider-Man)

Kun tämän ensimmäisen kerran vuonna 2012 näin, ajattelin, että olisipa kätevää, jos vuonna 2016 katsoisi tämän, niin jäisi todella helposti mieleen Gwen Stacyn (Emma Stone) asunnon numero, joka on niin ikään 2016. No ironia on huipussaan, kun katsoin tämän uudelleen nyt 2016 vuonna. Tulisi varmaan huomata myös, että valehtelin. En ole nähnyt tätä ennen tämän vuoden katselukertaa. Mutta jotain sisältöä ajattelin, että arvostelu tarvitsee, sillä tästä elokuvasta ei jää paljonkaan todettavaa.

Jo tuhannes elokuvasovitus tästä samasta vanhasta, kulutetusta supersankarista on itse asiassa varsin onnistunut, mitä nyt uneliaasta käsikirjoituksesta huolimatta. Kysymys vaan kuuluu, että miksi tarvitsisimme tätä jälleen uutta filmatisointia tästä kaikille jo liiankin tutusta aihemateriaalista?

*** (kolme tähteä)

The Departed (The Departed)

Jack Nicholson on Bostonilainen mafiapomo Frank Costello, joka sotkeutuu juonien, petosten ja väärien syytösten peliin kaupungin poliisilaitoksen sekä FBI:n kanssa. Costellolla on soluttautujia poliisissa; Matt Damonin Colin Sullivan ja poliiseilla on soluttautujia Costellon leivissä; Leonardo DiCaprion William "Billy" Costigan. Valtapeliä pelaa Costellon kiinnisaantia yrittävät poliisipäälliköt Martin Sheenin ja Alec Baldwinin esittäminä. Mark Wahlberg on yksinkertainen, mutta siksi niin tehokas tutkija ja Vera Farmiga psykologi, joka sotkeutuu keskelle petosten verkkoa, etenkin DiCaprion ja Damonin hahmojen väliin.

The Departed on yksi hemmetin vangitseva, loistavasti tehty elokuva. Erittäin mielenkiintoista olikin pohdinta oikeasta ja väärästä, eloonjäämiskamppailusta - kun tuntuu, että ainoa tapa selvitä, onkin erittäin kyseenalaiset keinot. Kun olet ollut pitkään soluttautuneena rikollisten joukossa, vaara onkin, että sinusta on tullut sellainen. On myös mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuu rikolliselle, joka saakin paljon enemmän irti lainkuuliaisuudesta. Siksi DiCaprion ja Damonin hahmojen kaksinainen moraalikamppailu onkin elokuvan vahvin valtti.

Pidin tunnelmasta, joka tässä luotiin. Yhtäkään turhaa minuuttia elokuvassa ei käytetty, vaikuttavasta kestostaan (kaksi ja puoli tuntia) huolimatta. Elokuva kulkee täydellisessä rytmissä, vetäen katsojaa aina syvemmälle kiinnijäämisen pelon maailmaan. Kyseessä onkin yksi voimakkaimmin sykkivistä trillereistä, joita olen nähnyt.

Jack Nicholson on loistava ja mikä muu on uutta. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla sinun todella täytyy työskennellä itsesi kanssa, että pidät heitä itseäsi miellyttävinä näyttelijöinä. Etenkin jos he esittävät Nicholsonin repertuaarin kaltaisia kunniattomia hahmoja. Mutta Nicholson vakuuttaa sinut roolista riippumatta. Hän voisi esittää maailman typerimpiä, ilkeimpiä, hulluimpia hahmoja ja silti olla yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja kuitenkin pystyisi esittämään myös maailman rakastetuimpia, sympaattisimpia tai karismaattisimpia miehiä. Matt Damon on loistava miehenä, jolla on aina ollut selvät sävelet, mutta loppujen lopuksi se tarvitseekin vain vähän säröä, niin hänen suuntansa on hukassa. Mark Wahlberg on aina loistava ja tässä eritoten hienosti roolitettu. Ainoastaan hämäsi vähän Alec Baldwin vähän yksipuolisessa roolissaan.

Koko elokuva kuuluu kuitenkin Leonardo DiCapriolle. En koskaan väsy ylistämään häntä. En edes ajatellut, että tämä olisi mitenkään hänen uransa vaikuttavimpia rooleja, mutta olihan se, tietenkin. Hän on aivan mestarillinen esitellessään unohduksiin joutuneen, omilleen jätetyn miehen epätoivon ja turhautuneisuuden.

Etenkin ylistäisin elokuvaa sen ohjauksesta, ja miten voisikaan olla sivuuttamatta sen legendan, joka on Martin Scorsese. Hän vangitsee elokuvan tyylin, rytmin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Toisin sanoen, hän osaa rakentaa kohtauksen ja se on harvinaista. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaus yhdessä ruokakauppadelissä, jossa DiCaprio aloittaa tappelun eräiden kovisten kanssa, päästäkseen Nicholsonin mafiapomon tietoisuuteen. Kohtaus on väkivaltainen, mutta Scorsese pitää katsojan kiinni ruudussa käyttämällä hyväkseen kuvausta sekä mielenkiintoisella tavalla musiikkia. Kun tappelu viimein päättyy, vain musiikki soi katsojan korvissa ja väkivalta tavallaan menettää hohtoaan graafisuudestaan. Saisi Tarantino ottaa oppia. Pidin myös todella paljon kohtauksesta elokuvan loppua kohden, kun DiCaprion ja Farmigan hahmot tapaavat ulkona toimistorakennusten keskellä ja Farmiga työntää sormensa DiCaprion hiusten läpi. Tässä eleessä oli jotain niin vangitsevaa ja se yksistään puhui enemmän kuin tuhat sanaa dialogia. Ja Scorsese takuuvarmasti otti kaiken irti tästä yksittäisestä eleestä, tapa, jolla hän sen kuvasi, oli.... miten hän käytti valaistusta... mestarillista...?

...=)