The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

Arvostelu: Beautiful Boy

Tosi hieno ja hirmuisen rankka. Erilaisia tuntemuksia, joita koin elokuvan aikana ja jälkeen; poskia pitkin virtaavat kyyneleet, silmiin asti yltävä hymy, halu katsoa pois valkokankaalta, tarve pitää jostain kiinni - penkin käsinojista vähintään, tärinä, kylmyys, lämpö. Jos kuvittelee, kuten minä, ennen elokuvan katsomista, että ehkä tässä ei mentäisi äärimmäisyyksiin. Että ehkä tämä ottaisi akateemisemman lähestymistavan. Ehkä tämä olisi pehmennetty versio. Väärässä olisit. Elokuva ryömittää katsojan silmille koko tunneskaalan. Käydään korkeimmissa huipuissa, kuin matalimmissa laaksoissa. Ja missään kohdissa ei turhia kainostella. Tämä elokuva iskee täysillä.

Se kertoo Nic Sheffista (Timothee Chalamet), joka sairastuu huumeriippuvuuteen ja tämän isästä David Sheffista (Steve Carell), joka yrittää tehdä kaikkensa pelastaakseen poikansa. Amy Ryan esittää Davidista eronnutta vaimoa ja Nicin äitiä sekä Maura Tierney Davidin nykyistä puolisoa.

Rankkaa aihetta tarkastellaan fragmentaarisen kerronnan kautta, mikä on todella hieno tyylivalinta ohjaajalta. Näin niiden uskomattoman rankkojen kohtausten perään saadaan heti katsella jotain kevyempää. Tällä luodaan myös hypnoottinen tasapaino harmonian ja kaaoksen välille. Katsoja ei turru kärsimykseen, eikä onnellisuus tunnu imelältä. Lisäksi ohjaajan ja kuvaajan luomat hypnoottiset kuvaotokset nappaavat kiinni jostain oleellisesta; kuinka me kaikki koemme jatkuvasti, päivästä toiseen, sekä kipua, että sen helpotusta. Mutta elokuvan kuvaus on siis todella kaunista ja samalla raastavaa. Välillä otokset riisutaan kaikesta ylimääräisestä ja välillä niitä väritetäään toinen toistaan kauneimmilla linsseillä, valotuksilla ja temmolla. Elokuva jätti katsojan aina odottamaan, mitä seuraavaksi olisi tulossa.

Käsikirjoitukselliset ratkaisut luovat samalla toivoa, puhuvat rankasta aiheesta hennolla otteella, luovat monitahoisen kuvan aiheestaan ja kuitenkin muistuttavat elämän ajoittaisesta lohduttomuudesta, huumeriippuvuuden raakuudesta ja esteiden ylitsepääsemisen vaikeudesta. Elokuvan loppu saadaan ikään kuin keskivaiheilla elokuvaa, jotta elokuvan konkreettinen loppu saisi iskostettua katsojan mieleen sen katkeransuloisen realiteetin, että onnelliset loput ovat vasta alkuja - hyvässä että pahassa. Huumeriippuvuudesta voi selvitä, mutta yhä useampi siihen kuolee.

Eniten haluan kiittää elokuvantekijöitä siitä, että he ovat luoneet näin täsmällisesti kehystetyn taideteoksen. Se ei ole liian pateettinen, mutta ei liian hengetönkään. Se ei ole pelkkää kärsimystä, mutta on silti yksi raastavimpia elokuvia, joita olen nähnyt. Kyyneliltä lienee välttyvän katsojista vain kylmäsydämisimmät. Mutta kaikki elokuvan taiteelliset ratkaisut puhuvat mielestäni puolestaan. Soundtrackin pistän heti seurantaan, elokuvan kohtaukset pyörivät vieläkin päässä ja elokuva tekisi mieli katsoa heti uudestaan, jotta voisi vieläkin hengittää sen tahdissa. Tuntea.

Timothee Chalamet tekee roolisuorituksellaan jotain, mitä ei yleensä tapahdu. Nimittäin saa minut kyynelehtimään pelkällä näyttelemisen voimallaan. Tässä hän on niin estoton voimanpesä, että en taida haluta edes liikaa purkaa hänen vimmaista sielukkuuttaan miksikään analyysin muotoon. Hän saattaa nimittäin olla tässä jopa parempi kuin läpimurtoroolissaan Call Me By Your Namessa.

Nimenomaan teki vaikutuksen se, että hän kosketti eniten niissä valoisemmissa hetkissä. Mikä tarkoittaa sitä, että hän on ymmärtänyt miten luoda roolisuorituksensa kokonaisvaltaisuuden, arkin. Katsojan on täytynyt samaistua hahmoon niissä valoisemmissa hetkissä, jotta katsoja pysyy hahmon puolella ja tsemppaa tätä eteenpäin niissä äärettömän synkissä kohdissa, jolloin tekisi katsojanakin mieli luovuuttaa. Mutta Chalamet vain pitää katsojasta kiinni ja luotsaa raa'alla roolisuorituksellaan läpi elokuvan. Ja ne surullisetkin tunteet hän tulkitsee käsittämättömän raastavalla otteella.

En minä tiedä. Mitä tehdä, kun sanat loppuvat? Elokuvan tunneilmaisu, sielu ja taiteellisuus puhukoon puolestaan. Minusta tämä on ihan vuoden parhaita leffoja. Ei mikään helpoin elokuva. Mutta rakastuin sen rakenteeseen, kohtauksiin, roolisuorituksiin, musiikkiin, kuviin. On kuin olisin hengittänyt elokuvan tahdissa. Ymmärtänyt täysin, mitä se halusi minun tuntevan.

Arvostelu: Vice

Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.

Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.

Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.

Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.

Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.

Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.

Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.

Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.

Seeking a Friend for the End of the World (Seeking a Friend for the End of the World)

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit, että maailma päättyy kahden viikon kuluttua? Mitä minä tekisin? Ensimmäinen vastaus varmaan olisi syödä mitä lystää ja toinen ajatus, mikä tulee mieleen on, että ei varmastikaan tekisi mieli nukkua hirveästi. En tiedä posauttisinko kuitenkaan aivojani pellolle ennen. Kaikkia näitä nähdään kuitenkin toteutettavan elokuvassa. Etenkin itsemurhat toimvat jopa erittäin kuivan, mustan huumorin tehokeinona, kun päähenkilöiden matkan varrella ruumiita tippuu aina ties mistä.

Mielenkiintoista on, että elokuva lähtee siitä olettamuksesta liikkeelle, että ihmisille oikeasti kerrottaisiin maailman päättyvän. Itsellä on aika vahva ennakkoluulo siitä, mitä USA:n hallitus kertoo ja mitä ei kerro. Veikkaanpa, että ihmiset haluttaisiin pitää suht aloillaan loppuun asti, eikä paniikille ja joukkohysteerialle annettaisi hirveästi panoksia. Oivaltavaa on myös elokuvankerronnassa se, että muutamat ihmiset jopa totuuden tiedettyään teeskentelevät tietämättömiä ja jatkavat elämäänsä kuin se ei päättyisi kahden viikon päästä.

Kauniina ajatuksena pidin sitä, että kaksi ihmistä löytää toisensa apokalypsin aamunkoissa. Vieläpä kaksi ihmistä, jotka ovat epätoivossa etsimässä juuri toista, kenen kanssa jakaa loppuelämänsä. Nämä kaksi ovat Steve Carellin esittämä Dodge ja Keira Knightleyn esittämä Penny.


Olen itse asiassa muutamat viime kuukaudet miettinyt paljonkin kysymystä elämän pituudesta. Olen joutunut kyseenalaistamaan elämänkaaren merkityksen. Jossain vaiheessa nimittäin kun ymmärtää, että elämä oikeasti päättyy kuolemaan ja sen jälkeen ei tosiaan pääse tanssimaan sateenkaarien päälle yksisarvisten kanssa, niin se johtaa helposti lisäkysymyksiin. Jos elämä päättyy kuitenkin, mikä järki on elää? Kuolema muuttaa elämän merkityksettömäksi. Ei ole mitään väliä kuinka paljon olet nauttinut elämästäsi, oletko jättänyt jälkesi historiaan tai kerännyt paljon omaisuutta tai menestystä. Kuoleman jälkeen sillä millään ei ole mitään merkitystä. Mikä merkitys siis on tällä hetkellä, kun sitä huomenna ei enää ole?

Elokuvan Penny & Dodge toteavat tyhjentävästi, että "I couldn't live without you. No matter how long". Se. Se, että kokee olonsa rakastetuksi ja rakastaa toista - se luo merkityksen jokaiselle hetkelle. Elokuva on siis temaattisesti kaunis. Ainoastaan sen sanon, että kun käsiteltävä aihemateriaali on näinkin raskas, itse ehkä välttäisin vielä enemmän korniutta. Nyt elokuvan ympärille on ämpätty liikaa koristeita, liikaa juonikuviota, liikaa ylimääräisiä hahmoja, liikaa söpösteleviä yksityiskohtia.

...=)

Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2)

Sanomattakin lienee selvää, että katsoin tämän vain Minioneiden takia. Hauska juttu itse asiassa, katsoin ensin vuoden 2010 elokuvan Megamind, luullen, että siinä ne Minionit olisivat, mutta väärässä olin! Näitä piirroselokuvia alkaa olla jo vähän liikaa... Ei silloin kuin minä olin pieni. Silloin kulutettiin sitä yhtä Pocahontasin vhs-kasettia, kunnes se oli rikki! No, hyvä nyt, että muksuilla viihdettä...

En ole tästä sitä ensimmäistä osaa nähnyt. Tämä kakkonen nyt sattui telkkarista tulemaan ja tuon Megamind-pettymyksen jälkeen, ei enää tehnyt mieli kahlia läpi kaikkia mahdollisia teoksia. Kun tämä kakkonen käsittääkseni se kehutumpi elokuva on. Ainakin tässä on se Pharrellin biisi, "Happy". Saanko sanoa, että se oli kyllä Oscareissa yksi tasaväkisimpiä vuosia laulun kategoriassa, kun samana vuonna oli ehdolla Pharrell ja Frozenin "Let It Go"- molemmat biisit ovat sittemmin kyllä toistonsa takia kärsineet vähän inflaatiota.

Nautin suunnattomasti tästä piirretystä. Se oli tajuttoman hauska. Minionit olivat ihan parhaita ja yltiösöpöjä. Pidin myös päähahmosta, itse ilkimyksestä: Grusta (Steve Carell) sekä muista "ihmis"-hahmoista: Kristen Wiigin Lucy Wilde oli sympaattinen.

Niin, nauroin ääneen, monta kertaa. Aivan loistavat hahmot nuo Minionit ja jos joku päivä vastaan tulee, niin ehdottomasti katson heidän oman spin/off-elokuvansakin. Mutta siinäpä se. En ole liiemmin ollut mikään animaatio-fanaatikko eikä tämäkään leffa kyllä mielipidettäni muuttanut.

...=)

The Way, Way Back (The Way, Way Back)

En yleensä katso tälläisiä elokuvia. En pidä siitä, millaiseksi teini-ikäiset kuvataan aina elokuvissa. Toki uskottavasti, mutta ei lainkaan samaistuttaviksi. En usko, että edes teini-ikäisenä samaistuin teini-ikäiseksi. Lisäksi kun astutaan coming-of-age-territorioon on vaikea välttyä ennalta-arvattavuudelta sekä imelyydeltä. Elämänmakuinen on ihan hyvä sana kuvaamaan koko genreä.

Liam James on Duncan, joka perheensä kanssa joutuu kesäksi matkustamaan rannikolle, jossa kokee itsensä ulkopuoliseksi. Turvaa tuo läheinen vesipuisto. Rooleissa voi nähdä, jos pitää silmänsä auki, Toni Colletten, Sam Rockwellin, Maya Rudolphin, Amanda Peetin, Allison Janneyn, AnnaSophia Robbin sekä Steve Carellin suurimpana kusipäänä, jota olen valkokankaalla vähän aikaan nähnyt.

Koska päähenkilön puolella elokuvissa yleensä ollaan, jonkin asteinen kanssaeläminen on pakonomainen reaktio, kun katsomme hänen sanalla sanoen noloja teini-iän kohtaamisia suosittujen tyttöjen kanssa tai mulkeron isäpuolen kynsissä kitumista. En lähtökohtaisesti etsi elokuviltani tälläistä - kävi se sitten viihteestä tai draamasta - en ole ainakaan koskaan pystynyt erittelemään kumpaa. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo, sillä pojan kloppi saa jonkinlaisen katharsis-kasvukokemuksen, samalla kun oppii seisomaan omilla jaloillaan. En tiedä, voiko hyväksi elokuvaksi laskea näin geneeristä tai ärsyttävää elokuvaa. Tylsäks homma ei sentään latistu, mutta kun niin hyvät näyttelijät kuten Toni Collette (joka on kyllä pistetty niin säälittävään, uhri-hiirulaisrooliin) tai Allison Janney eivät saa hommaa toimimaan, niin ei tässä kauhean kaukana sieltä kuuluisasta metsästä olla, jonne joillakin on vain niin pakonomainen tarve mennä.

...=)

Foxcatcher (Foxcatcher)

Bennett Miller on yksi tämän hetken arvostetuimpia ohjaajia. Hänen ohjaamat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat kriitikoiden jumaloimia, kuten on hänen viimeisin ohjauksensakin, Foxcatcher. Foxcatcher kertoo John Du Pontista (Steve Carell) salaperäisestä miljonääristä, joka alkaa rahoittamaa aluksi Mark Schultzin (Channing Tatum) painiuraa ja lopulta perustaa kartanon mailleen jopa Yhdysvaltain olympia-painijoukkueen, jota johtamaan palkkaa Markin veljen Daven (Mark Ruffalo). Heti elokuvan alusta tehdään ilmiselväksi, että Du Pontilla ei ole kaikki muumit laaksossa ja katsojaa pidetään hieman penkkinsä reunalla läpi elokuvan odottaen, koska pilvilinna murtuu ja miehen todelliset motiivit paljastuvat.

Foxcatcher on hyvin harmaa elokuva. Se on ehkä harmain värillinen elokuva, jota on tehty. Ei siinä vielä mitään, mutta mikä on mielenkiintoista on, että miten ihmeessä elokuvan käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Ketään hahmoista koko elokuvassa ei sano kahtaa sanaa enempää. Siteeraten yhtä Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsentä (jota The Hollywood Reporter haaastatteli jutussaan: "Oscar Voter Reveals Brutally Honest Ballot", 18.02.2015): "Foxcatcherissa henkilöt sanoivat ehkä seitsemän sanaa ja loppu elokuvaa oli vain ihmisiä tuijottamassa toisiaan".

Millerin edellinen elokuva Moneyball on lähes täydellinen elokuva. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja näyttelijäsuoritukset Brad Pittin ja Jonah Hillin tasolta ovat loistavia. Foxcatcherissa hahmot ovat täysin jälkeenjääneitä, irrationaalisia ja tylsiä. Steve Carellin Oscar-ehdokkuus on täysi vitsi. Hän on monotoninen, lakoninen ja puinen. Etenkin, kun hänen koominen uransa on ollut yhtä loistotyötä, niin hänet päätetään palkita hänen heikosta esityksestään draaman puolella...

Elokuvalla ei myöskään ole oikein juonta. Se kertoo tositapahtumista, mutta elokuvalla ei ole mitään viestiä. Se ei halua kertoa mistään. Asiat vain tapahtuvat, brutaalitkin sellaiset ja ne eivät johda mihinkään. Elokuva ei kerro sen enempää painista kuin hulluista ihmisistäkään, koska loppujen lopuksi elokuvan pahis pidetään aika kurissa. Toisin sanoen täysin turha ja mitäänsanomaton esitys ja todella suuri pettymys, ottaen huomioon sen, mihin Miller olisi kykenevä.

...=)

Salainen agentti 86 (Get Smart)

Salainen agentti 86 on amerikkalinen agenttikomediaelokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Peter Segal ja pääosissa on Steve Carell, Oscar-voittaja Anne Hathaway, Dwayne Johnson ja Oscar-voittaja Alan Arkin. Elokuva tuotti yli 230 miljoonaa dollaria. Elokuva perustuu suosittuu 60-luvun televisiosarjaan.
     Salainen agentti 86 kertoo Maxwell Smartista (Steve Carell), joka työskentelee tiedustelupalvelu CONTROL:ille. Hän on jumissa toimistossa analyytikkona haaveillen kenttätöistä kuten kollegansa Agent 23 (Dwayne Johnson). Kun CONTROL:in päämajaan hyökätään terroristiorganisaation KAOS:in toimesta melkein kaikkien agenttien henkilöllisyys paljastuu ja Max pääsee kenttähommiin yhdessä vastikään ulkonäköään vaihtaneen Agentti 99:n (Anne Hathaway) kanssa. Agentti 99 on kokenut ja pitkänlinjan ammattilainen ja ei missään nimessä haluaisi työskennellä kömpelön ja tunaroivan uuden Agentti 86:n kanssa.
     Agentti 86 on komediaa puhtaimmillaan. Se heittää vesilintua kaikilla säännöillä, millaisen hyvän elokuvan tulisi olla ja pitää vain hauskaa. Minulle se on yksi kaikkien aikojen hauskimmista komedioista. On hyvin vaikeaa pohtia mikä tekee hyvän komedian. Mutta vastaukseksi kelpaa tämä elokuva. Se kestää jopa monta katselukertaa ja Steve Carell on timanttinen.
    Steve Carell on koominen nero. Hänen luoma persoonansa, jota hän käyttää monissa elokuvissa on tulessa tässä elokuvassa ja sopii kuin nyrkki silmään. Hänen itseironiansa, tilannetaju ja kyky tehdä itsensä naurunalaiseksi ja sekä nolojen tilanteiden hyväksi käyttäminen ovat vertaansa vailla. Carell todistaa olevansa raudan luja komedian ammattilainen ja luo ajattoman, naurettevan, täydellisen komedian.
     Anne Hathaway on hyvä aisapari Carellille. Hän on juuri sopivan naurettava vastapainona Carellin hahmolle ja hänen karismansa pääsee oikeuksiin tässä elokuvassa. Hän vastaa hyvin roolin odotuksia ja on täysin luonteva. Heidän keskinäinen komediansa on elokuvan parhaita hetkiä.
      Agentti 86 on ehkä huono elokuvana, mutta komediana se on täydellinen. Minulle se on siis yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvista. Kauan eläköön Steve Carell ja hänen luontaiset komedian lahjansa.

9

...=)

Date Night (Date Night)

Date Night on vuonna 2010 valmistunut toimintakomedia, jonka pääosassa on Steve Carell ja Tina Fey. Sivuosissa on Oscar-ehdokkaat Mark Wahlberg ja Taraji P. Henson. Ja pienissä cameo-osissa Oscar-ehdokas James Franco ja Mila Kunis. Elokuvan ohjasi Shawn Levy. Elokuva tuotti yli 152 miljoonaa dollaria.
    Date Night kertoo aviparista, Phil ja Claire Fosterista (Steve Carell ja Tina Fey), jotka ystäviensä avioeron jälkeen pelkäävät omankin avioliittonsa loppuvan päättävät piristää arki-iltaa lähtemällä kaupunkii syömään. Heillä ei ole varausta ja he ottavat toisen pariskunnan varauksen, jotka eivät tulleet paikalle. Sitten pari roistoa tulee ja luulee heitä siksi pariskunnaksi, jonka varauksen he ottivat ja Philin ja Clairen tulee löytää muistitikku, jotta saisivat roistot perääntymään.

     Date Night on yksi hauskimmista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Elokuva lähtoidea on upea, ketä sen onkaan keksinyt... Elokuvan alati jatkuva tapahtumaketju saa katsojan ihastumaan Steve Carelliin ja Tina Feyhin. Heidän tulkitsema "normaali" pariskunta on naurettava. Shawn Levyn ohjaus on upeaa. Hänen luomat täysin naurettava koomiset tilanteet pitäisi nostaa jalustalle. Pelkään, että elokuva on jäänyt hieman vajaaksi ansaitsemastaaan huomiosta. Tälläiset komediat ovat pahasti aliarvostettuja ja ehkä ihan hyvästäkin syystä, itse olen joutunut istumaan liian monen huonon toimintakomedian läpi. Date Night ei kuitenkaan ole yksi niistä. Date Night on genrensä laatuteos.
    Steve Carell on täysin vireessä tässä elokuvassa. Hän tuntuu saavan lisävirtaa Feystä ja on täysin tulessa. Hän on hauska, naurettava ja hupaisa eli kaikkea mitä hyvän koomikon tulisi olla. Carell on tämän ajanjakson koominen nero. Tina Fey on myös hauska roolissaan ja luo siihen lämpöä ja hyvänmielisyyttä. Yhdessä he saavat aikaan jotain unohtumatonta; täydellistä komediaa.
    Date Night on Steve Carellin ja Tina Feyn pitämä oppitunti komediasta. Se on ehdottomasti yksi hauskimmista elokuvista ikinä.

8 1/2

...=)

Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love)

Hölmö hullu rakkaus on vuonna 2011 valmistunut romanttinen-komedia-draama. Sen ohjasi poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa Glenn Ficarra ja John Requa. Ensemble-elokuvan pääosissa on mm. Emma Stone, Steve Carell, Julianne Moore, Ryan Gosling, Marisa Tomei, Kevin Bacon ja Josh Groban. Elokuva tuotti yli 142 miljoonaa dollaria. Emma Stone voitti osastaan kaksi People's Choice-palkintoa.
     Hölmo hullu rakkaus kertoo Cal Weaveista (Steve Carell), jonka vaimo Emily (Julianna Moore) haluaa eron. Cal muuttaa asuntoon keskustaan ja tapaa baarissa naistenmiehen Jacob Palmerin (Ryan Gosling), joka opettaa Calia iskemään naisia. Yksi Calin tapaamista naisista on Kate (Marisa Tomei). Jacob puolestaan rakastuu Hannahiin (Emma Stone), mutta Hannah ei olekaan niin helposti viehäteltävissä.

     Hölmö hullu rakkaus on aika tavallinen elokuva. Se on nimeomaan Hollywood-elokuva. Paljon tähtiä samassa, melko merkityksettömässä elokuvassa, johon liittyy iso liuta romanttisia kliseitä ja onnellisia loppuja. Joka tapauksessa elokuva on viihdyttävä, miellyttävä ja näyttelijät ovat hienointa laatua.
     Steve Carell ei aivan ole vedossa elokuvassa. Hän selvästi kuvittelee olevansa hauksempi, mitä loppujen lopuksi on. Kuitenkin hänen luontainen koominen elokuvapersoona pääsee esille tässäkin elokuvassa, mutta jättää parantamisen varaa.
     Julianne Moore on melko näkymättömässä, helpossa roolissa. Tämä roolisuoritus on hänelle kuin hengittämistä. Se käy vaivatta ja ajattelematta. Hän pystyy syventämään hahmoaan ja tuomaan esille hahmon tavallisuutta, kuitenkin tehden siitä mielenkiintoista.
     Emma Stone onnistuu elokuvassa poikkeuksellisen hienosti. Hän tuntuu olevan kuin kotonaan kameran edessä ja rooli on luontainen hänelle. Hän säteilee upeaa karismaa ja antaa sympaattisen vaikutelman. Hän hioo komiikan upeasti ja pehmentää dialogin ja tuo siihen ironiaa ja sarkasmia. Stone on upea komedienne.
     Ryan Gosling on myös melko sulava. Hän luo hyvän, yhtenäisen roolisuorituksen, eikä jätä kysymyksiä ilmaan. Hän löytää ihmisyyden ja saa kuitenkin luotua hienovaraista komiikkaa. Hän ymmärtää roolin ja elokuvan ja tekee hyvän, hienon roolisuorituksen.
    Hölmö hullu rakkaus on massaelokuva. Vaikka siitä haluaisi pitää, loistaa sen läpinäkyvyys liian kauas. Elokuva on kuitenkin mukavaa katseltavaa ja hienosti roolitettu.

6+

...=)