Arvostelu: The Favourite

Ylistetyn kreikkalaisohjaaja Yorgon Lanthimoksen uusimman, The Favouriten Suomen ensi-ilta on 8.2.2019. Jostain syystä se kuitenkin oli ohjelmistossa tänään, 24.1.2019. No, en jäänyt asiaa sen suuremmin ihmettelemään, vaan lähdin katsastamaan pätkän.

Se kertoo Kuningatar Annan brittihovista 1700-luvun Englannissa. Englanti on sodassa Ranskaa vastaan ja Kuningatar Annan (Olivia Colman) tulee päättää hyväksyäkö rauhansopimus. Kuningatar Annan neuvonantaja (Rachel Weisz) on juuri saamassa Kuningatar Annaa jatkamaan sotaa ja hylkäämään rauhansopimuksen, kun hoviin pulmahtaa viattomalta vaikuttava pikkupulmunen (Emma Stone), joka sotkeekin kuviot.

The Favourite oli Oscar-ehdokkuuksien suurrohmijoita, Roman lisäksi. Molemmat saivat yhteensä kymmenen ehdokkuutta. Saa nähdä kumpi kävelee gaalasta ulos enemmän Oscareita kainalossaan. Mikä on sinänsä virkistävää, että molempien elokuvien pääosassa on useampi naisnäyttelijä ja nimenomaan he ovat myös rooleistaan ehdolla. 

Kaikki Yorgos Lanthimoksen elokuvat tuntuvat kertovan jollain lailla normeista. Ihmisten sosiaalisista säännöistä ja koodistosta. Hierarkiasta ja asemasta. Näistä jälkimmäiseen etenkin The Favourite tarrautuu kiinni vimmaisella voimalla. Brittihovin kautta heijastellaan aseman merkitystä ihmisyksilön elämässä. 

Lanthimoksella tuntuu olevan todella myrkyllinen inho kaikkea normaalia kohtaan. Hän haluaa haastaa katsojat miettimään, mitä normalius edes tarkoittaa ja miksi siitä pitäisi pitää kiinni. The Favouritessa hän tekee sen riisumalla etiketin taakse piiloutuneet hovineidot paljaiksi. Kun ihmisiltä poistaa heidän asemansa, mitä jää jäljelle? Ja onko se ihmisen asema, mikä tekee hänet normaaliksi? Eikö se silloin ole vain teennäistä alun alkaenkin? Yhtä teennäistä, kuin Lanthimos pakottaa elokuvansa ilmaisun olemaan.

Toivoisin vielä jonain päivänä saavani tietää syyn Lanthimoksen syvälle inholle ihmisiä ja ihmisluontoa kohtaan. Siihen kohdistuukin suurin ongelmani hänen kanssaan. Hän ei saa kakaistua ulos, vielä kolmen elokuvan jälkeenkään - The Lobster, Sacred Deer ja The Favourite - jotka kertovat kaikki samasta teemasta - että mitä hän haluaa. Mikä se on se juttu, mitä hän jahtaa. Mikä on hänen johtopäätöksensä? Miksi hän kritisoi ihmisiä niin ankaralla kädellä? Mitä hän haluaa meidän tietävän?

Elokuvan teennäisyyden voisi antaa anteeksi, jos tietäisin, mitä sillä paetaan. Mikä on se elokuvallinen ilmaisutyyli, jota Lanthimos haluaa välttää? Aitous?  Nämä yliteatraaliset hahmot vain menettävät sen shokki-iskun tehon ensimmäisten minuuttien aikana ja lopun aikaa jäin kaipaamaan syvällisempää otetta. Jotain pohjavirtaa, mistä napata kiinni. Minulle se ei riitä, että osaa kivoja temppuja. Niillä pitää olla joku tarkoituskin. Elokuvassa on ihan näppäriä elementtejä ja showkohtauksia, mutta ongelmaksi jää vain se, että Lanthimos ei halua kääntää nuppeja kaakkoon. Elokuva ei ole tarpeeksi rohkea. Tarpeeksi paljas. Tarpeeksi yliampuva. Edes tarpeeksi teennäinen. Aitoudesta, syvällisyydestä tai tunteellisesta puhumattakaan. 

Mitä sitten haluaisin, että Lanthimos tekisi? Yksi ajatus olisi, että tekisi jotain ennaltaodottamatonta. Lanthimoksen tehokeinot toimivat ensimmäisen kerran, kun saa nähtäväksi hänen teoksensa, mutta jo seuraavan pätkän kanssa jää raapimaan päätään, että onko hän vain yhden tempun poni. Ennaltaodottamattomastakin tulee ennalta-arvattavaa, jos jatkaa samalla kaavalla kaiken aikaa.

Siitä annan elokuvalle kuitenkin huimasti krediittiä, että se kätkee sisäänsä maagisen roolityön Rachel Weiszilta, joka yksin taistelee elokuvan yliteatraalista ilmaisua vastaan ja hämmästyttääkin hienovaraisuudellaan. Hänen viimeiset kohtauksensa ovat elokuvan parasta antia.

La La Land (La La Land)

Milloin elokuvasta tulee yliarvostettu? Jos Youtubeen alkaa ilmestyä videoita, joissa ihmiset kuvaavat itseään itkemässä elokuvan soundtrackille tai jos Episodi-elokuvalehti alkaa arvostelun lisäksi kirjoittamaan kokonaisia kolumneja vain toitottaakseen kuinka hyvä joku elokuva on? Nyt viimein ymmärrän, miksi jotkut kieltäytyvät katsomasta Titanicia. Kun jotain tungetaan alas kurkusta sellaisella voimalla, tulee halu sulkea suu.

Päätin kuitenkin kohdata pedon itse ja nähdä omin silmin, mistä kaikki hälinä on peräisin. Muistan joskus lukeneeni jostain, että elokuvia tulisi katsella ja arvostella aina siitä viitekehyksestä, joka on kyseisen elokuvan tyylilaji. Viiden tähden draamaelokuvaa ja viiden tähden toimintaelokuvaa ei täten tulisikaan pitää samanarvoisina. Ne ovat kumpikin täydellisiä elokuvia omassa tyylilajissaan. Jos katsoisin La La Landia musikaalin viitekehyksestä, voisin sanoa, että se on viiden tähden elokuva. En halua kuitenkaan tehdä näin. Miksi? Koska minusta tälläinen ajattelumalli luo vaarallisen inflaation, jossa niinkään elokuvan omilla ansioilla ei ole mitään väliä, vaan vain sillä, satutaanko kyseistä tyylilajia arvostamaan tarpeeksi. Esimerkiksi täydellinen romanttinen komedia ei voisikaa koskaan olla samalla viivalla kuin täydellinen draama. Hyvän elokuvan pitäisi toimia myös tyylilajinsa ulkopuolella. Jonkun, kuka pitää draamasta, pitäisi myös pitää La La Landista, vaikka ei pitäisikään musikaaleista. Voisin myös esittää, että musikaaleista pitävä pitää aina musikaaleista oli ne sitten vähän huonompia tai vähän parempia.

Minusta La La Land ei ole hyvä musikaali. Toivon tosissani, että elokuva ei voita parhaan käsikirjoituksen Oscaria, nimittäin se on ohuempaakin ohut. Kuka on Sebastian? Hän pitää jazzista, mutta se on ainoa piirre, joka hänelle on käsikirjoitettu. Kuka on Mia? Hän haaveilee näyttelijänurasta, mutta emme tiedä hänestä mitään muuta. Miksi Mia ja Sebastian rakastuvat toisiinsa? La La Land on naurettava fantasia, jossa ei ole mitään muuta käynnissä kuin yliampuva teatterishow. Musikaalinumerot ovat spektaakkelimaisia, mutta samat nuotit venyvät läpi elokuvan ja lopussa halusin ottaa hiomapaperia ja raastaa korvani irti. Laa la la laa la laa la laa la la laa... AARGH!

Katkeransuloinen ironia minulle elokuvan näkemisessä oli, että näytöksen jälkeen, teatterisalini yleisö antoi elokuvalle aplodit.

Vielä ohuemmaksi jäävät sivuhenkilöt. Kun päähenkilö Mian tyttökaverit esitellään elokuvan alussa, mietin itsekseni, että tämän kappaleen jälkeen emme tule heitä enää näkemään ja olin oikeassa. He ovat olemassa vain ja ainoastaan siitä syystä, että he toimivat katalysaattoreina vauhdittaakseen päähenkilöiden tarinaa eteenpäin. Toisin sanoen, mitään ei jätetä arvailun varaan. Joka ikinen hetki alleviivataan ja sen lisäksi vielä korostetaan kohtauksen päällä soivalla musiikilla. Mia on surullinen, koska hän sanoo olevansa surullinen ja sen päälle vielä soi surullinen musiikki. Tai Mia on ärtynyt elämäänsä, koska antaa murjottavan ilmeen ja musiikki vaihtuu taas. Mia ajattelee tulevaisuutta kun katsoo tyhjyyteen. Mia on rakastunut kun hän ottaa Sebastianin kädestä kiinni ja eikös taustalla soikin imelä melodia!

Eikä tässä vielä mitään. Tämä on klassista musikaalimateriaalia. Mutta sitten sen päälle sain vielä käsityksen, että elokuvassa ei edes välitetä mistään muusta kuin päälletunkevasta ja katsojaa aliarvioivasta fantasioinnista. Miten Sebastian päätyi sinne laiturille ja mitä hän siellä edes teki? Hän tupsahti laiturille, koska sinne sijoittuva musikaalinumero näytti hyvältä. Aina siinä vaiheessa, kun käsikirjoituksen olisi pitänyt syventyä hahmoihin ja heidän elämäänsä, plätkähtää päälle musikaalinumero. Tämä laiminlyö elokuvan teemaa ja uskottelee katsojalle, että jokin on koska jokin on. Toisin sanoen, katsojan ei anneta päätellä itse mitään. Emme tiedä onko Mia hyvä näyttelijä vai ei. Siinä vaiheessa kun meidän pitäisi arvioida tätä, lähtee taas yksi musikaalinumero päälle.

Kohtauksessa, jossa Mia ja Sebastian valittelevat, että nykyään jazz on jotain minkä päälle puhutaan, he puhuvat jazz-musiikin päälle. 

Elokuvaa on kiitelty myös kuvauksesta. En pitänyt siitäkään. Elokuvan alussa pidin vielä kiehtovana ylt ympäriinsä poukkeilevaa kameraa, mutta jo toisessa kohtauksessa pidin sitä väsyttävänä. En päässyt missään vaiheessa sisään elokuvaan, kun kamera piti huolen siitä, että emme ehtineet tarkastella yhtäkään otosta kahta sekuntia pidempään, kun jo liidettiin seuraavaan shownumeroon.

Emma Stone on ehkä ainoa pelastava elementti elokuvassa. Vaikka hänen on erittäin vaikea saavuttaa olemattoman hahmonsa kanssa mitään noteeramisen arvoista, hän pystyy sanomaan jotain. Hän pystyy kasvoillaan elehtimään hahmonsa sisäisestä maailmasta jotain, mikä jäisi kykenemättömämmän näyttelijän käsissä täysin sanomattomaksi. Ryan Gosling ei puolestaan psyty tähän, joten hänen osansa on ihan sama näyttelisikö sen hän vai joku toinen. Ei hän huono ole, mutta ei nouse roolin yläpuolelle.

Kohtauksessa, jossa Mia kertoo Sebastianille, että hän ei ole nähnyt Nuorta kapinallista (1955), Sebastian sattuu kuin sattuukin tietämään, että lähistöllä on muutaman päivän päästä näytös juuri kyseisestä elokuvasta.

Kysymys mikä tässä kohtaa lienee järkevintä esittää on, että mitä katsoja haluaa, kun hän menee elokuviin? Itse haluan elokuvalta uskottavuutta. Joku toinen saattaa haluta elokuvalta kauniita värejä ja nuoria raikkaita kasvoja joita ihailla. Oli niin tai näin, uskon silti, että elokuvantekemisessä tulisi aina vallita samat lainalaisuudet. Teatteriin tulisi kävellä odottaen elokuvalta jotain ja kävellä ulos oppineena jotain uutta. Haluan, että koen jotain, mitä nimenomaan sillä elokuvalla on tarjota. Yleensä tähän liittyy se, että päähenkilöt kokevat matkan. He oppivat jotain uutta itsestään ja elämästään. Täten katsojallakin tämän jälkeen yksi uusi kokemus, jonka he ovat jakaneet päähenkilön kanssa. La La Land ei pysty edes tähän. Mia ja Sebastian ovat ne kaksi täysin samaa ihmisen kuorta elokuvan lopussa, jota he olivat elokuvan alussa. En tiedä näistä kahdesta henkilöstä mitään enempää kuin tiesin elokuvan alussa. Sen lisäksi elokuva ei tarjonnut minulle kokemusta mistään uudesta. Osasin odottaa elokuvalta hienoja musiikkinumeroja ja kaunista laulua ja romanttisen tarinan kahden hyvännäköisen ihmisen välillä. Ja sen kyllä sain, mutta mitä hyötyä minun on maksaa elokuvalipusta, jos se ei tarjoa minulle mitään muuta, kuin omat kuvitelmani siitä, mitä voisin saada?

...=)

The Amazing Spider-Man (The Amazing Spider-Man)

Kun tämän ensimmäisen kerran vuonna 2012 näin, ajattelin, että olisipa kätevää, jos vuonna 2016 katsoisi tämän, niin jäisi todella helposti mieleen Gwen Stacyn (Emma Stone) asunnon numero, joka on niin ikään 2016. No ironia on huipussaan, kun katsoin tämän uudelleen nyt 2016 vuonna. Tulisi varmaan huomata myös, että valehtelin. En ole nähnyt tätä ennen tämän vuoden katselukertaa. Mutta jotain sisältöä ajattelin, että arvostelu tarvitsee, sillä tästä elokuvasta ei jää paljonkaan todettavaa.

Jo tuhannes elokuvasovitus tästä samasta vanhasta, kulutetusta supersankarista on itse asiassa varsin onnistunut, mitä nyt uneliaasta käsikirjoituksesta huolimatta. Kysymys vaan kuuluu, että miksi tarvitsisimme tätä jälleen uutta filmatisointia tästä kaikille jo liiankin tutusta aihemateriaalista?

*** (kolme tähteä)

Aloha (Aloha)

Hajuton, väritön, mauton, mitäänsanomaton ja tyhjä elokuva. Mikä on pettymys, sillä elokuva sentään sijoittuu Hawaijille! Cameron Crowen elouvissa tuntuu aina olevan keskiössä vanhemman suhde lapseensa: Melkein julkkis oli pohjimmiltaan teini-ikäisen pojan rajojen testaaminen suhteessa äitiinsä ja Koti eläintarhassa on isän yritystä tarjota lapselleen lohtua suuren menetyksen jälkeen. Alohankin sydämmessä makaa Bradley Cooperin esittämän Brian Cilcrestin matka itsensä hyväksymisen kautta isän rooliin astumiseen.

Eniten minua ärsytti elokuvan yritys hurmata tietyllä eksentrisellä otteella ja kerronnalla ja esimerkiksi antaa hahmojen olla mahdollisimman outoja keskenään. Yritys kuitenkin lässähtää puolitiehen, sillä minä ainakin jäin vain ihmettelemään, että miten kaksi, juuri toisensa tavannutta henkilöä voi puhua toisilleen niin epämuodollisesti. Toisin sanoen, uskottavuus lentää ulos ikkunasta, jo ennen kuin elokuva ehtii kunnolla alkamaan.

Ei siinä mitään, kyllä tämän nyt katsoi, mutta ihan yhdentekevä elokuva. Vaikka Rachel McAdams on aina taattua varmaa laatua romanttisista osissaan, koen, että  hän sopii vielä paremmin mysteerisen viettelijän rooliin.. Bradley Cooper on nyt Unelmien pelikirjan jälkeen jämähtänyt samanlaisiin vähän elämältä kaiken saaneisiin miehen rooleihin, mutta eihän mikään elokuva tietenkään pysty samaan kuin Unelmien pelikirja. Emma Stone, Bill Murray ja John Krasinski komppaavat sentään, vähän komeedisimmassa rooleissaan, hyvin. Mutta koska elokuva on niin pliisu, niin melkein teki jättää tämä arvostelu kesken tuohon ensimmäiseen lauseeseen. Sehän olisi kertonut jo kaiken oleellisen.

...=)

Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love)

Hölmö hullu rakkaus on vuonna 2011 valmistunut romanttinen-komedia-draama. Sen ohjasi poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa Glenn Ficarra ja John Requa. Ensemble-elokuvan pääosissa on mm. Emma Stone, Steve Carell, Julianne Moore, Ryan Gosling, Marisa Tomei, Kevin Bacon ja Josh Groban. Elokuva tuotti yli 142 miljoonaa dollaria. Emma Stone voitti osastaan kaksi People's Choice-palkintoa.
     Hölmo hullu rakkaus kertoo Cal Weaveista (Steve Carell), jonka vaimo Emily (Julianna Moore) haluaa eron. Cal muuttaa asuntoon keskustaan ja tapaa baarissa naistenmiehen Jacob Palmerin (Ryan Gosling), joka opettaa Calia iskemään naisia. Yksi Calin tapaamista naisista on Kate (Marisa Tomei). Jacob puolestaan rakastuu Hannahiin (Emma Stone), mutta Hannah ei olekaan niin helposti viehäteltävissä.

     Hölmö hullu rakkaus on aika tavallinen elokuva. Se on nimeomaan Hollywood-elokuva. Paljon tähtiä samassa, melko merkityksettömässä elokuvassa, johon liittyy iso liuta romanttisia kliseitä ja onnellisia loppuja. Joka tapauksessa elokuva on viihdyttävä, miellyttävä ja näyttelijät ovat hienointa laatua.
     Steve Carell ei aivan ole vedossa elokuvassa. Hän selvästi kuvittelee olevansa hauksempi, mitä loppujen lopuksi on. Kuitenkin hänen luontainen koominen elokuvapersoona pääsee esille tässäkin elokuvassa, mutta jättää parantamisen varaa.
     Julianne Moore on melko näkymättömässä, helpossa roolissa. Tämä roolisuoritus on hänelle kuin hengittämistä. Se käy vaivatta ja ajattelematta. Hän pystyy syventämään hahmoaan ja tuomaan esille hahmon tavallisuutta, kuitenkin tehden siitä mielenkiintoista.
     Emma Stone onnistuu elokuvassa poikkeuksellisen hienosti. Hän tuntuu olevan kuin kotonaan kameran edessä ja rooli on luontainen hänelle. Hän säteilee upeaa karismaa ja antaa sympaattisen vaikutelman. Hän hioo komiikan upeasti ja pehmentää dialogin ja tuo siihen ironiaa ja sarkasmia. Stone on upea komedienne.
     Ryan Gosling on myös melko sulava. Hän luo hyvän, yhtenäisen roolisuorituksen, eikä jätä kysymyksiä ilmaan. Hän löytää ihmisyyden ja saa kuitenkin luotua hienovaraista komiikkaa. Hän ymmärtää roolin ja elokuvan ja tekee hyvän, hienon roolisuorituksen.
    Hölmö hullu rakkaus on massaelokuva. Vaikka siitä haluaisi pitää, loistaa sen läpinäkyvyys liian kauas. Elokuva on kuitenkin mukavaa katseltavaa ja hienosti roolitettu.

6+

...=)

Piiat (The Help)

Piiat on yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa on Emma Stone, Viola Davis ja Bryce Dallas Howard ja sivuosissa Octavia Spencer, Sissy Spacek, Mary Steenburgen, Jessica Chastain ja Mike Vogel. Elokuvan ohjasi Tate Taylor ja se pohjautui Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin.
   Piiat kertoo Eugenia "Skeeter" Pheelanista (Emma Stone) vastavalmistuneesta toimittajasta yhdysvaltojen eteläosissa 1960-luvulla, joka haluaa kirjoittaa kirjan piikojen näkökulmasta. Hän haastattelee Aibileen Clarkia, joka on Skeeter "ystävän" Elizabethin piika. Pian Aibileenin ystävä Minny Jackson lupautuu mukaan kirjaprojektiin. Minnyn työnantaja on myös Skeeterin "ystävä" Hilly. Hilly on tyrannimainen työnantaja Minnylle. Kaikki tietävät, että jos joku saisi selville mitä he tekevät, joutuisivat sekä Minny että Aibileen vaikeuksiin ja siksi tekevät haastattelut salassa. Minny saa potkut entiseltä työntekijältään Hillyltä ja pääsee töihin Hillyn entisen poikaystävän Johnny Footen (Mike Vogel) ja hänen uuden vaimonsa Celia Footen (Jessica Chastain) luokse töihin. He ovat kilttejä työnantajia. Hilly pakottaa ystävänsä ja Aibileenin työnantajan Elizabethin vaikeuttamaan Aibileenin oloja. Ja kirjan julkaisu vaikeuttaa oloja entisestään...

   Piiat on koskettava teos erilaisuuksien hyväksymisestä. Se tarttuu Amerikan historian kipeään aiheeseen. Vaikka orjuus oli poistettu vuosikymmeniä sitten, oli mustien olot yhä kurjat Amerikan etelässä 1960-luvulla, ellei edelleen. Piiat saattaa vaikuttaa hömppä elokuvalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Se on rohkea ja syvällinen draama. Se on puhdas draama, jota jokainen pystyy seuraamaan. Jota jokaisen tulisin katsoa.
   Piiat puolustaa heikkoja osapuolia ja onnistuu tämän kuvauksessa mainiosti. Elokuva on yksi parhaimmista 2000-luvun elokuvista. Se onnistuu luomaan katsojalle mielipiteen ja kuvaa kuinka "muutos on mahdollista". Se on tunteikas elokuva.
   Elokuvan helmi on Viola Davis. En ole tainnut koskaan nähdä yhtä tunteikasta roolisuoritusta. Davis on täysin kiinni roolissaan ja pystyy taivuttamaan sitä mihin suuntaan tahansa. Hän ei pelkästään tee virheetöntä suoritusta, hän asettaa riman mahdottoman korkealle, luoden uuden merkityksen sanalle virheetön. Suoritus on ensiluokkainen ja tasokas.
   Emma Stone on täysin hyvä valinta Skeeter rooliin. Hän ei loista roolissan, vaan tekee miellyttävän tyydyttävän esityksen. Bryce Dallas Howard on Stonen kanssa miltei samoilla linjoilla. Hän pysyy hyvin roolissaan, mutta siihen se sitten jääkin. Octavia Spencer puolestaan. Häntä on vaikea arvioida, koska rooli on luotu häntä varten. Stockett on kirjoittanut Minnyn hahmon Spencer mielessään ja jos katsoo hänen aikaisempia roolejaan, löytyy tiettyjä yhtäläisyyksiä Minnyyn. Kuitenkin Spencer esittää roolin paremmin kuin hyvin. Hän pystyy hyödyntämään selvästi omaa kokemustaan kuin roolin tuntemustaan. Chastain ja Davis saivat molemmat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet, Davis hävisi hieman vääryydellä Meryl Streepille ja Chastain hävisi Octavia Spencerille, joka voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta elokuvasta Piiat.
   Piiat on tunnepitoinen elokuva. Tätä hyödyntäen Viola Davis johtaa elokuvan sen hulppeuteen ja erinomaisuuteen. Piiat on malli esimerkki hyvälle elokuvalle, eikä toivottavasti koskaan tule unohdetuksi. Se pitäisi asettaa ABC-kirjan ja karttapallon vierelle, koska niin hyvän opetuksen se katsojalleen antaa.





9+

...=)