Olin hirveän innoissani tästä elokuvasta silloin kun se oli vielä tuotannossa. Jokainen yksityiskohta tuntui kuin juuri minulle räätälöidyltä: Aaron Sorkin (lue: kunnon dialogia), Jessica Chastain, Idris Elba, voimakas naispääosa, draamaa. Sitten tein sen virheen, että menin katsomaan trailerin. Mitä tapahtui? Kaikki mielenkiinto leffaa kohtaan lopahti kuin seinään. Siinä on kyllä maailmankaikkeuden typerin traileri. Jos jotenkin pystyy itselleen uskottelemaan, että koko leffaa ei tullut nähneeksi siitä pariminuuttisesta, niin sen lisäksi ei se traileri kyllä onnistunut leffaa juuri myymään. Hirveän geneerinen ja täyteen ympätty tusinatekele, joka ei kyllä vastannut teoksen tekijöiden tasoa laadullaan. Se markkinointipäällikkö ansaitsisi saada potkut, kuka noin latistavia myyntiesitteitä laskee ulos maailmalle. Trailerin pitäisi olla salamyhkäinen, herättää kysymyksiä ja jättää paljon arvailun varaan - ei vastata heti jokaiseen kysymykseen, mitä katsojalla on.Sitten kuitenkin omassa elämässä palaset loksahtivat vähän hassuun asentoon, mikä suorastaan ajoi minut hakemaan elokuvan silmieni eteen. Olin stressaantunut, uupunut ja ylikuormittunut - miljoona rautaa tulessa ja pari palloakin ilmassa. Siihen olotilaan kaipasin kipeästi samaistuttavan tarinan henkilöstä, joka myös kokee jonkinlaisen menestyksen aiheuttaman paineen ja tämän elokuvan tapauksessa jopa murenee sen painosta. Kaipasin motivaatiota - ajattelin, että ehkä elokuva tarjoaa tarinan ylöspäin nousemisesta ja sinnittelemisestä. Ja siinä olin oikeassa.
Molly Bloom (Jessica Chastain) on ylisuorittaja ja perfektionisti, joka on tiukan isän (loistava Kevin Costner) holhoamana kasvanut alppihiihdon huippu-urheilijaksi. Traaginen onnettomuus kuitenkin katkaiseen sen tien (ja neidon selän) alkutekijöilleen, jonka seurauksena Bloom ajautuu etsimään itseään Kaliforniasta viettäen välivuotta auringossa. Hän päätyy osaksi salaista, miljonäärien (katso: Leonardo DiCaprio ja Tobey Maguire - josta jälkimmäisestä ei todellakaan maalata leffassa hyvää kuvaa - päin vastoin, oma mielipide miehestä vajosi aivan pohjalukemiin (Häntä näyttelee leffassa Michael Cera, Pelaaja X.n "roolinimellä")) pokeririnkiä ja ajan kanssa siirtyy itse johtamaan tätä tuottoisaa bisnestä. Idris Elban esittämä lakimies astuu kuvaan, kun pokeririnki paljastuu FBI:lle.
Elokuva hyppii käytännössä kolmen ajanjakson välillä: lapsuuden alppihiihtovuosissa, pokeriringin menestysvuosissa ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajanjaksossa. En välttämättä pitänyt siitä, että tarina ei ollut kronologinen. Minusta tuntuu, että tälläistä rikkonaista rakennetta alettiin käyttämään elokuvissa kuin vastareaktiona klassiselle tarinankerronnan arkille, mutta nyt minusta tuntuu, että tästä rikkinäisestä arkista on tullut uusi normi - jotain, mitä näkee joka toisessa leffassa. Ensinnäkin kiinnostavaa elokuvaa on hirveän vaikea rakentaa, kun tietää, miten tapahtumat päättyvät. Toiseksi rikkinäinen rakenne tekee sen, että katsoja pettyy aina, kun kerronta hyppää ajanjaksoista tylsimpään.
Sorkin on kuitenkin sen verran taitava tarinankertoja, että varsinaista suvantojaksoa elokuvassa ei saada. Jokaisesta kohtauksesta rakentuu tarvittava osa kliimaksin tarjoamaan viestä varten. Vaikka kuinka pidänkin Sorkinista, ei hän minusta aivan parhaimmaksi käsikirjoittajaksi vaan yllä. On toki ihailtavaa ja aina yhtä hengästyttävän uuvuttavaa katsoa elokuvia, joihin pakataan jokainen kohtaus täyteen miljoonia ja taas miljoonia vuorosanoja, mutta kun koko elokuva on sitä - vähentää se yksittäisen kohtauksen painavuutta. Molly's Gamessakin parhaimmat kohtaukset saadaan Jessica Chastainin ja Idris Elban välisistä kohtauksista, jotka ovat todella hienosti kirjoitetuja. Mutta siinä vaiheessa katsoja on jo turtunut jatkuvan tykitykseen ja sanailuun kaikkein hahmojen välillä. Varoituksen sanana: alkuun kestää tämänkin elokuvan kanssa, että pääsee kiinni dialogin tempoon, mutta siihen totta tosiaan tottuu (ja turtuu) nopeasti.
Tästä syystä mm. Jessica Chastainin roolisuoritus ei potkaise samalla teholla, kuin mitä se voisi. Hänhän on loistava kuten aina - ja enemmän kuin kykenevä älykkään, aikaansaavan ja vaikuttavan naisen kuvaajana - kuten teki muun muassa Miss Sloane -elokuvassa. Mutta Molly's Game ei mahdollista samoja asioita kuin Miss Sloane. Elokuvan loputtuakin minulle jäi vähän kysymysmerkiksi, että kuka on Molly Bloom. En tiedä olinko niin sitoutunut elokuvaan, mitä olisin voinut olla.
Molly's Game on malliesimerkki siitä, että elokuvan ohjaaminen ei ole vain viivojen vetämistä pisteiden välillä. Sitä ei voi tehdä minkään kaavan mukaan. Se vaatii sielua, luovuutta ja näkemystä. Ohjaajan pitää tuntea elokuvansa. Ei tietää, vaan oikeasti tuntea. Me katsojina haluamme jokaisesta kohtauksesta saada kokemuksen, minkä ohjaaja haluaa meille välittää. Haluamme itsekin tuntea jotain. Se ei tapahdu asioita esittelemällä - vaan antamalla katsojan kokea. Summa summarum: käsikirjoitus loistava, ohjauksellinen ote huono. Paljon potentiaalia tässä oli - Molly Bloomin tarinassa on paljon kerrottavaa ja monista asioista pidin, mutta elokuvakokemuksena erittäin unohdettava.
...=)
