Arvostelu: First Man

Konservatiivinen elokuva, kaikin puolin. Suurimman vaikutuksen tekee ääniosasto; säveltäjä Justin Hurwitz, äänisuunnittelijat Ai-Ling Lee, Mildred Iatrou Morgan sekä äänimiksaajat Jon Taylor ja Frank Montaño. Ja se ei ole kehu elokuvan muita tekijöitä kohtaan, että ääniosasto varastaa shown. Minulla olisi paljonkin sanottavaa elokuvasta, mutta en halua omistaa sille enempää aikaa. Ehkä palaan joskus mietteisiini siitä, millaista on katsoa näin vanhanaikaista elokuvaa, ehkä en.

Arvostelu: Molly's Game

Olin hirveän innoissani tästä elokuvasta silloin kun se oli vielä tuotannossa. Jokainen yksityiskohta tuntui kuin juuri minulle räätälöidyltä: Aaron Sorkin (lue: kunnon dialogia), Jessica Chastain, Idris Elba, voimakas naispääosa, draamaa. Sitten tein sen virheen, että menin katsomaan trailerin. Mitä tapahtui? Kaikki mielenkiinto leffaa kohtaan lopahti kuin seinään. Siinä on kyllä maailmankaikkeuden typerin traileri. Jos jotenkin pystyy itselleen uskottelemaan, että koko leffaa ei tullut nähneeksi siitä pariminuuttisesta, niin sen lisäksi ei se traileri kyllä onnistunut leffaa juuri myymään. Hirveän geneerinen ja täyteen ympätty tusinatekele, joka ei kyllä vastannut teoksen tekijöiden tasoa laadullaan. Se markkinointipäällikkö ansaitsisi saada potkut, kuka noin latistavia myyntiesitteitä laskee ulos maailmalle. Trailerin pitäisi olla salamyhkäinen, herättää kysymyksiä ja jättää paljon arvailun varaan - ei vastata heti jokaiseen kysymykseen, mitä katsojalla on.

Sitten kuitenkin omassa elämässä palaset loksahtivat vähän hassuun asentoon, mikä suorastaan ajoi minut hakemaan elokuvan silmieni eteen. Olin stressaantunut, uupunut ja ylikuormittunut - miljoona rautaa tulessa ja pari palloakin ilmassa. Siihen olotilaan kaipasin kipeästi samaistuttavan tarinan henkilöstä, joka myös kokee jonkinlaisen menestyksen aiheuttaman paineen ja tämän elokuvan tapauksessa jopa murenee sen painosta. Kaipasin motivaatiota - ajattelin, että ehkä elokuva tarjoaa tarinan ylöspäin nousemisesta ja sinnittelemisestä. Ja siinä olin oikeassa.

Molly Bloom (Jessica Chastain) on ylisuorittaja ja perfektionisti, joka on tiukan isän (loistava Kevin Costner) holhoamana kasvanut alppihiihdon huippu-urheilijaksi. Traaginen onnettomuus kuitenkin katkaiseen sen tien (ja neidon selän) alkutekijöilleen, jonka seurauksena Bloom ajautuu etsimään itseään Kaliforniasta viettäen välivuotta auringossa. Hän päätyy osaksi salaista, miljonäärien (katso: Leonardo DiCaprio ja Tobey Maguire - josta jälkimmäisestä ei todellakaan maalata leffassa hyvää kuvaa - päin vastoin, oma mielipide miehestä vajosi aivan pohjalukemiin (Häntä näyttelee leffassa Michael Cera, Pelaaja X.n "roolinimellä")) pokeririnkiä ja ajan kanssa siirtyy itse johtamaan tätä tuottoisaa bisnestä. Idris Elban esittämä lakimies astuu kuvaan, kun pokeririnki paljastuu FBI:lle.

Elokuva hyppii käytännössä kolmen ajanjakson välillä: lapsuuden alppihiihtovuosissa, pokeriringin menestysvuosissa ja sitä seuranneen oikeuskäsittelyn ajanjaksossa. En välttämättä pitänyt siitä, että tarina ei ollut kronologinen. Minusta tuntuu, että tälläistä rikkonaista rakennetta alettiin käyttämään elokuvissa kuin vastareaktiona klassiselle tarinankerronnan arkille, mutta nyt minusta tuntuu, että tästä rikkinäisestä arkista on tullut uusi normi - jotain, mitä näkee joka toisessa leffassa. Ensinnäkin kiinnostavaa elokuvaa on hirveän vaikea rakentaa, kun tietää, miten tapahtumat päättyvät. Toiseksi rikkinäinen rakenne tekee sen, että katsoja pettyy aina, kun kerronta hyppää ajanjaksoista tylsimpään.

Sorkin on kuitenkin sen verran taitava tarinankertoja, että varsinaista suvantojaksoa elokuvassa ei saada. Jokaisesta kohtauksesta rakentuu tarvittava osa kliimaksin tarjoamaan viestä varten. Vaikka kuinka pidänkin Sorkinista, ei hän minusta aivan parhaimmaksi käsikirjoittajaksi vaan yllä. On toki ihailtavaa ja aina yhtä hengästyttävän uuvuttavaa katsoa elokuvia, joihin pakataan jokainen kohtaus täyteen miljoonia ja taas miljoonia vuorosanoja, mutta kun koko elokuva on sitä - vähentää se yksittäisen kohtauksen painavuutta. Molly's Gamessakin parhaimmat kohtaukset saadaan Jessica Chastainin ja Idris Elban välisistä kohtauksista, jotka ovat todella hienosti kirjoitetuja. Mutta siinä vaiheessa katsoja on jo turtunut jatkuvan tykitykseen ja sanailuun kaikkein hahmojen välillä. Varoituksen sanana: alkuun kestää tämänkin elokuvan kanssa, että pääsee kiinni dialogin tempoon, mutta siihen totta tosiaan tottuu (ja turtuu) nopeasti.

Lisäksi Sorkin kaipaisi kipeästi avustusta elokuvan rakentamisessa. Tällä tarkoitan sitä, että koska tämä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä - on hän aiemmin pystynyt luottamaan hyvän ohjaajan ammattitaitoon, minkä avulla elokuvat ovat saatu tasapainotettua (jotain, minkä Bennett Miller teki erinomaisesti Moneyballin kanssa). Nyt kun Sorkin on yksin ohjaksissa, elokuva liikkuu koko ajan samalla vaihteella. Asiat tapahtuvat ja ne tapahtuvat hienosti kerrottuina (kun hieno käsikirjoittaja Sorkin on), mutta katsoja ei saa juuri otetta kohtauksista, sillä ohjauksellinen ote liitää kohtauksien ohi tavallaan. En tiedä, miten selittää tämä konkreettisemmin, mutta näin minusta tuntui.

Tästä syystä mm. Jessica Chastainin roolisuoritus ei potkaise samalla teholla, kuin mitä se voisi. Hänhän on loistava kuten aina - ja enemmän kuin kykenevä älykkään, aikaansaavan ja vaikuttavan naisen kuvaajana - kuten teki muun muassa Miss Sloane -elokuvassa. Mutta Molly's Game ei mahdollista samoja asioita kuin Miss Sloane. Elokuvan loputtuakin minulle jäi vähän kysymysmerkiksi, että kuka on Molly Bloom. En tiedä olinko niin sitoutunut elokuvaan, mitä olisin voinut olla.

Molly's Game on malliesimerkki siitä, että elokuvan ohjaaminen ei ole vain viivojen vetämistä pisteiden välillä. Sitä ei voi tehdä minkään kaavan mukaan. Se vaatii sielua, luovuutta ja näkemystä. Ohjaajan pitää tuntea elokuvansa. Ei tietää, vaan oikeasti tuntea. Me katsojina haluamme jokaisesta kohtauksesta saada kokemuksen, minkä ohjaaja haluaa meille välittää. Haluamme itsekin tuntea jotain. Se ei tapahdu asioita esittelemällä - vaan antamalla katsojan kokea. Summa summarum: käsikirjoitus loistava, ohjauksellinen ote huono. Paljon potentiaalia tässä oli - Molly Bloomin tarinassa on paljon kerrottavaa ja monista asioista pidin, mutta elokuvakokemuksena erittäin unohdettava.

 ...=)

Spotlight (Spotlight)

On kylmä ilta Helsingissä. Lumi on lakannut satamasta. Astun ulos elokuvateatterista meluisalle kadulle, jossa ohitseni viilettää raitiovaunu sekä muutama bussi. Kävelen metroasemalle. Vastaani tulee mies jakaen esitteitä Jeesuksen sanomasta. Töykeästi, jätän miehen huomiotta. Seuraavana aamuna eroan kirkosta.

Spotlight on The Boston Globe -nimisen sanomalehden tutkiva reportteritiimi, johon kuuluu päätoimittaja Walter "Robby" Robinson (Michael Keaton) sekä kolme muuta jäsentä; Michael Rezendes (Mark Ruffalo), Sacha Pfeiffer (Rachel McAdams) ja Matt Carroll (Brian d'Arcy James). Lehden uuden päällikön Marty Byronin (Liev Schreiber) johdolla Spotlight-tiimi alkaa tutkimaan katolisen kirkon pappien lasten seksuaalisen hyväksikäytön syytöksiä. Käy ilmi, että skandaalin juuret ovat syvällä Bostonin yhteisössä ja sen vaikutukset ovat maailmanlaajuiset.

Muistaakseni se oli laulaja Sia, joka lausui sanat: "Minua ei kiinnosta jos laulan epävireessä, löydän itseni melodioistani. Laulan rakkaudelle, laulan itselleni. Huudan kuin vankeudesta vapautettu lintu." Journalismi on sinänsä vaikea aihe elokuvalle. Samalla kun sinun pitäisi keskittyä totuuteen, täytyy sinun rakentaa juonen arkki ja antaa jonkun hahmon näkökulman esitellä tarina. Kyseessä ei ole dokumentti. Myös journalistiset arvot ovat jokseenkin ristiriidassa, sillä toimittajien tulisi olla objektiivisia ja keskittyä aiheen kertomiseen, ei kenenkään tuomitsemiseen. Tästä ei kuitenkaan synny kovin mielenkiintoista draamaa.

"Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava."

Eräässä kohtauksessa noin puolivälin paikkeilla Michael Keaton kävelee toimiston käytävällä kameran ohitse. Useimmat näyttelijät tässä otossa olisivat valinneet ilmeettömät kasvot, koska he yrittävät esittää, että kamera ei ole siinä. Mutta Keaton mutristaa vähän suutaan samalla kun kävelee kameran ohitse. Koin tämän erittäin mielenkiintoisena ratkaisuna näyttelijäsuorituksessaan ja tämä yksinomainen ele lukitsi nerokkaan roolityön mestarilliseksi. Pelkäsin ennen elokuvanalkua, että miten nämä toimittajat tullaan esittämään. Tulevatko ne olemaan yksipuolisia työmyyriä, joilla ei ole omia tunteita ollenkaan ja jotka keskittyvät vain kirjoittamaan uutisia. Onneksi, voin huokaista helpotuksesta. Hahmot ovat moniulotteisia, mielenkiintoisia ja ennen kaikkea inhimillisiä kyseenalaistaessaan itsekin, miten kertoa tämä tarina.

Mark Ruffalo on yksi parhaita näyttelijöitä. Erityisesti hän pääsee valloilleen kun hän pääsee lataamaan tunnetta - eritoten vihaa, puheeseensa - vihaa ja turhautumista. Rachel McAdams on todistanut urallaan olevansa erittäin vaikuttava näyttelijä, joka roolista riippumatta osaa työstää hahmoaan kuin ammattilainen. Silti hänen uransa on osannut odottaa hänen taitoihinsa vastaavaa roolisuoritusta. Tässä pääsemme jo lähelle näkemään, mihin kaikkeen hän pystyykään näinkin haastavassa roolissa. Hänellä on kohtaus elokuvassa, jossa hän soittaa puhelun erään papin hyväksikäyttämälle uhrille. Uhri kysyy häneltä puhelun alkajaiseksi, että mitä hänelle kuuluu. McAdams vastaa: "hyvää kiitos". Hän olisi voinut sanoa tuon nimenomaisen repliikin miljoonalla eri tavalla ja hän valitsi hätäisen äänensävyn, kuin että kysymys olisi jopa turha. Hänen omasta hyvinvoinnistaan ei ole kyse.

Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on loistava. Jopa aivan pienimmissä rooleissa oleva saa tilaisuuden näytellä sydämensä kyllyydestä. Jimmy LeBlancilla on muutaman minuutin mittainen kohtaus eräänä hyväksikäytettynä uhrina nimeltä Patrick ja hän on aivan loistava. Kuvittelisin myös, että toimistomaailman muuttaminen mielenkiintoiseksi, kauniiksi, elokuvalliseksi ympäristöksi, jossa katsoja haluaa viettää seuraavat kaksi tuntia olisi vähätellen sanoen haastavaa, mutta kuvaaja Masanobu Takayanagi herättää sen eloon. Erityisen väkevästi hän kuvaa Bostonin kaupunkikuvaa, joka resonoi katsojassa syvällä, sillä samaanaikaan valheiden verkko alkaa särkyä ja kaupungin fundamentalistiset ongelmat näyttäytyä. Tätä täydentää vielä Howard Shoren tunnelmallinen musiikki.

Kun on tarina, joka on oikeasti tärkeä, on se haasteellista esittää oikein. Jos listanomaisesti vain alkaa selittämään, mitä tapahtui ja mistä on kyse, lopputulos on tylsä. En myöskään lähtisi tekemään elokuvasta liian korutonta, vaikka houkuttelevaa olisikin antaa huomion olla tarinassa. Takayanagin, Shoren, näyttelijöiden elokuvalliset ansiot luovat täydellisen kehyksen, jossa kertoa tämä tarina. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan käsikirjoituksesta, ohjaajan näkemyksestä teemoista ja aihealueiden tärkeästä esittämisestä oikein. Ainoa miinus, minkä voin kritiikin omaisesti esittää on, että muutama turha nimi heitettiin ilmaan elokuvan aikana. Ihan vain muutama ylimääräinen hahmo jos olisi poistettu kerronnasta, niin tarina olisi ollut paljon kompaktimpi ja helpommin sisäistettävä. Nyt kun meidän katsojien on jostain syystä tiedettävä täysin satunnaisen toimituksen työntekijän, Stephenin, nimi, muutama oikeasti tärkeä hahmo kärsii inflaation, kun emme osaa ennakoida mikä nimi täytyy muistaa ja mikä ei.

Mutta muuten minun tekisi mieli katsoa elokuva uudelleen ja sanoa sekä eritellä jokainen kohtaus erikseen tähän arvosteluun ja sanella, mikä tekee siitä nimenomaisesta kohtauksesta niin hienon. Voin paljastaa, että Spotlight... vuoden paras elokuva.

Jokaisen on helppo saarnata, että totuus on tärkeää ja totuuden pitää tulla ilmi. Sitten onkin tyystin eri asia, kuka on oikeasti valmis astumaan esiin ja kysymään ne tärkeät kysymykset. Kuka on valmis kantamaan sen vastuun, joka liittyy totuuden kertomiseen. Tätä emme useasti tule ajatelleeksi. Usein valehtelemme tietämättämme. Painamme asiat villaisella. Oman pienen yhteisön arvostettu pappi tulee sinulle henkilökohtaisesti puhumaan ja pyytää jättämään asian huomiotta. Sinä ajattelet: "niin, ei se nyt niin tärkeää edes ollut". Mutta oikea kysymys kuuluukin, kuka päättää mikä on tärkeää? Siksi koin aivan nerokkaana ratkaisuna kaiken tutkimuksen jälkeen, valheiden paljastuttua, kääntääkin syyttävä sormi itseään kohti. Käykin ilmi, että myös nimenomaiset toimittajat ovat omalla osallaan edesauttaneet valheiden muodostumista ja vääryyksien jatkumista. Tämä nostaa myös esiin kysymyksen vallasta. Jopa journalistilla, joka kertoo totuuden, on valta päättää, miten hän sen kertoo. Esittääkö hän sen etusivulla, vai manitseeko hän siitä parilla sanalla viimeisellä sivulla?

Vallan mukana kulkee aina vastuu. Siksi on erittäin kuvottavaa ajatella katolista kirkkoa tämän tarinan valossa. Kuinka ihmiset - kymmenet, sadat, tuhannet, ovat käyttäneet hyväksi valtaansa. Enkä puhu pelkästään lapsia hyväksikäyttäneistä papeista. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui naapurisi, osallistui koulusi rehtori. Tämän skandaalin peittämiseen osallistui lakimiehet, tuomarit, äidit sekä isät. Nyt tule ja sano minulle, että tämä ei ole tärkeää. Eräällä lailla Spotlight on vuoden pelottavin kauhuelokuva. Olin järkyttynyt tajuessani, kuinka tälläisen institutionaalisoituneen ryhmittymän (jota myös katoliseksi kirkoksi kutsutaan) juuret ovat niin syvällä ihmisissä ja samalla niin mädäntyneet.

Eritoten haluan kiittää elokuvaa sen tavoitteissa esittää journalismi ja sitä tekevät ihmiset sen ansaitsemassa valossa. Elokuva tuo mielenkiintoisesti esiin sen jatkuvan luonteen. Kuinka maailma ei suinkaan pysähdy totuuden tultua julki. Sitten herää ne kysymykset. Silloin sitä pidetäänkin taas tärkeänä ja kuinka paljon se onkaan vaatinut häneltä, joka totuuden ääneen sanoo, niin on silti palattava viikonlopun jälkeen maanantaina töihin ja jälleen osattava kysyä oikeat kysymykset ja uskallettava puhua totuus ääneen - pidettiin sitä taas tärkeänä tai ei. Elokuva jätti minut inspiroituneeksi.

#elokuvahaaste2016 (elokuva, joka on voittanut Oscarin)

...=)