Minulla on monta kertaa olo, että elämä kulkee liian lujaa vauhtia eteenpäin. Haluaisin sen joskus pysähtyvän. Kunnes muistan, että kyllähän se elämä tulee pysähtymään ja en välttämättä sitä vielä halua. En tiedä olenko ainoa, mutta olen miettinyt paljon elämän ja kuoleman suhdetta. Miten elää ilman kuolemanpelkoa. Miten elää ylipäänsä niin, että kuolemalla ei ole merkitystä elämälle? Ja kun ajattelee asioita tarpeeksi pitkälle, pääsee siihen lohduttomaan ajatukseen, että millään ei ole mitään väliä, kun kuolemme joka tapauksessa. Silloin on ehkä hyvä muistaa, että elämää ei ole ilman rakkautta. Elämä on olemassa. Ja tiedämme sen, koska rakastamme ja vielä tärkeämmin meitä rakastetaan.P.S. Rakastan sinua -elokuvan ensimmäinen puolisko käsittelee Holly Kennedyn (Hilary Swank) menetystä, hänen aviomiehensä (Gerard Butler) kuoltua, siitä näkökulmasta, että nyt hänellä ei ole toista, ketä rakastaa. Toinen puolisko elokuvaa kuvaa sitä, että hänellä ei ole ketään, kuka rakastaisi häntä.
Elokuvan alussa on hieman hankala sisäistää ajoittain kornit repliikit ja vähän epäuskottavat henkilöhahmot, joiden niin kutsuttuun kärsimykseen on hieman hankala samaistua. Hiljalleen elokuva saa kuitenkin tempoa alleen, kun Hollyn ja aviomiehensä Gerryn suhdetta tarkastellaan niin monen lasin takaa. Tämä on virkistävä näkökulma romanssin kuvaamiseen elokuvissa, sillä kuolema suhteuttaa heidän kokeman rakkautensa eri mittasuhteisiin mitä yleensä elokuvissa näkee. Siten katsojankin on helpompi tykästyä tähän pariin, kun tietää heidän kohtalonsa ja osaa arvottaa heidän kokemat tunteet johonkin niin jyrkkään vastakohtaan.
Idea on leikkisä ja kaunis. Kuvailisin sitä jopa kaihoisaksi. Mies, joka on jättänyt kirjeitä rakkaalleen kuolemansa jälkeen, auttaaksen tätä käsittelemään rakkautta ja sen menettämistä. Elokuva on totta kai sympaattinen, mutta myös inspiroiva. Elokuvasta voi löytää uuden näkökulman asioihin. Kuinka määritellä itselleen sellainen elämä, jossa rakkaus ja rakkauden menetys ovat tasapainossa. Rakkautta on monenlaista - ilo ja suru ovat rakkautta yhtä lailla. Se ei pysähdy, ennen kuin kuolee.
Pidän Gerard Butlerista. Hänellä on karismaa. Ja oikeastaan inhoan sanoa, että pidän jostakin, koska sillä on karismaa, koska mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Sen kokeminen on täysin subjektiivista. En tiedä määrittelisinkö Butleria hyväksi näyttelijäksi, mutta minun mielestäni hänellä on karismaa ja siksi hän on parhaimmillaan tälläisissä romanttisissa elokuvissa.
Hilary Swank on mielenkiintoinen valinta näinkin kevyeen rooliin, jossa yleensä kohtaa paljon tyttömäisempiä ja söpöstelevempiä näyttelijöitä ja siksi onkin virkistävää nähdä roolissa niin arkinen ja aito näyttelijä, joka ei pelkää näyttää hahmonsa karumpia puoliakin. Vahva olettamukseni on, että jos roolissa tosissaan olisi ollut vähänkin hohdokkaampi näyttelijä, tämä päärooli olisi ollut auttamattoman ärsyttävä, epäuskottava ja köykäinen. Swank panostaa nimenomaan hahmonsa kokemiin rumiin tunteisiin kuten suruun, ahdinkoon ja vihaan. Tekemällä näin, hän luo hienon vastapainon elokuvan tulkitsemaan ylimalkaiseen ja sentimentaaliseen rakkauden ja onnen teemoihin, joista helposti tulisi siirappisia tai korneja.Pidän tälläisistä elokuvista, sillä miettiessä omaa elämää ja kuinka sotkeutunut välillä on siihen oravanpyörään, jota tasapaksuksi arjeksikin voi kutsua, on hienoa havahtua taas katsomaan elämää ja maailmaa korkeammalta tasolta. Sen sijaan että miettii taas, että missä välissä on aikaa laittaa ruokaa, tiskata, siivota, käydä lenkillä, töissä, koulussa, opiskella, nähdä kavereita, soittaa perheelle, käydä kaupassa ja niin edespäin, on tajuttoman lohdullista taas todeta, että mitä väliä!? Elämää se vaan on ja tärkeintä on löytää oma tasapaino. P.S. Rakastan sinua kertoo juuri tästä.
Harry Connick Jr:n hahmo on turha.
👀
#elokuvahaaste2016
...=)
.jpg)
