Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit

Tunteena, seikkalunhalu taitaa olla aika yleismaailmallinen. Tunnistamme kaikki rinnassa palavan sykkeen, joka ajaa meitä lähtemään. Kävelemään eteenpäin, katsomatta taaksemme. Kulkemaan niin kauan, että emme tunne jalkojamme. Kurkistamaan aina seuraavan kukkulan yli ja sitä seuraavan. Juoksemaan metsän laitaan, kömpimään uuteen onkaloon. Haluamme löytää tuoksuja, jotka täyttävät nenämme reseptorit uudella ja ihmeellisellä. Toivomme voivamme hengittää syvään, ilmaa, joka tuntuu keuhkoissa erilaiselta kuin se, johon olemme tottuneet. Haluamme katsoa maailman laitaa silmästä silmään.

Tunteen tunnistaa myös muuan Frodo Reppuli (Elijah Wood), joka päättää jättää rauhallisen ja tyynin elämänsä kotiperukoillaan tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröimänä, tehdäkseen hurjan matkan kohti tuntematonta ja pahuutta, joka edustaa hänelle kaikkea, minkä voi tulkita kodinsa vastakohdaksi. Samalla hän tulee täyttäneeksi hänelle ja vain ja ainoastaan hänelle suodun vastuun tai velvollisuuden. Frodo, kaikessa hyvyydessään ja turmelemattomuudessaan, on ainoa, joka pystyy kantamaan mystisen magiasormuksen tuhottavaksi. Sormuksen tuhottavaksi, jotta hyvyyden voittokulku säilyisi. Ja samalla, kun Frodo kulkee kohti määränpäätään, tulee hän huomanneeksi, että se, mitä hän etsi maailmalta - seikkailuista, vieraista muukalaisista, vastuusta ja vapaudesta, tuntemattomista poluista ja auringonlaskuista - olikin hänen sydämessään kaiken aikaa. Apunaan Frodolla on matkassa niin kutsuttu Sormuksen veljeskunta ja näistä ystävistään - Legolas (Orlando Bloom), Sam (Sean Astin), Aragorn (Viggo Mortensen) ja esimerkiksi Gandalf (Ian McKellen) - hän löytääkin arvoista tärkeimmät - ne, minkä vuoksi kannattaakin uhrata henkensä ja oma elämänsä, suojellakseen.

Sinänsä ajatus uljaasta matkasta kohti tuntematonta on hyvin romantisoitu. Se kiinnostaa ajatuksena, koska harvallapa siihen on mahdollisuutta. Ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä maatuu aloilleen. Juurtuu paikalleen. Jää tahmaisena kiinni rutiineihinsa, arkeen ja velvollisuuksiin. Ja jossain mielen perukoilla aina kärventää ajatus menetetystä seikkailusta - jostain, mikä olisi voinut olla. Olla totta. Tulla osaksi sinua ja sitä, mikä tekee sinusta sinut. Olisit eräs, joka olisi kokenut jotain. Jolla olisi jotain jaettavaa. Sen sijaan, että olet kuin kuka tahansa muu.

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän tajuat, että pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sitä, ettet jaksa sytyttää tulta, kääntää katkaisijaa tai luoda toivoa itsellesi. Yöstä tulee ystäväsi. Kietoudut sen samettiseen lumoon. Mutta samalla kadotat käsityksen itsestäsi. Et enää erota omaa heijastustasi. Ja ilman valoa, et näe omia mustelmiasi, jotka pimeys on sinulle mukiloinut.

Vuosien paino on hirvittävä taakka kantaa. On luonnollista, että haluat sille vähän helpotusta. Edes, että voisit unohtaa. Ja sen pimeys mahdollistaa. Kun kadotat itsesi, voit unohtaa kalavelkasi elämälle. Voit teeskennellä, että olet vapaa. Mutta samalla pimeys kavaltaa sinut. Kuormaa kontollesi vastuun, josta ei voi ottaa kiinni paljain käsin. Joten vierität sen ainoaan suuntaan, johon pystyt: alaspäin.

Sanotaan, että vanhat miehet puhuvat nuoret miehet sotaan. Joten kierre säilyy. Oikeudesta tulee suhteellista. Totuudesta valeita. Aaveista eläviä ja elävistä kuolleita. Tallomme toisemme yhä alemmas. Turvaudumme kylmän maan varaan. Haukomme henkeä viimeisillä voimillamme.

Ja vain, koska unohdit, että tässä on hyvä. Että kodin voit tehdä sinne, mihin lasket jalkasi. Kuinka aurinko kimmeltää järven pinnalla. Millaista ääntä lapsuutesi kaikui. Miten seikkailu tarkoittaa elämistä ilman haarniskaa. Hetkessä olemisen kauhu ja lumo. Nöyryys. Kunnia. Hengitä syvään. Olet olemassa. Halaa elämääsi. Tutki itseäsi. Näyttydy siten, kuten haluat. Tee omat päätöksesi. Lähde tai jää. Anna muiden katsoa sinua. Ja katso takaisin.

Sinänsä Sormuksen ritareiden tulkinta hyvästä, pahasta ja elämästä on hyvin inhorealistinen. Pahuus ei ole ruumillistettu. Se on käsite, joka yksilöityy abstraktiin. Liekkiin, tai silmään. Mustaan aukkoon tai pohjattomaan kaivoon. Pahuus voi löytyä jokaisesta meistä. Rakkaasta sukulaissedästäsi, vanhasta, viisaasta tietäjästä, kauneudesta tai viattomuudesta. Suojelunhalusta tai ujoudesta. Kavalinta pahuutta on pahuus, jonka itse valitsemme itsellemme.

Tematiikka ei silti pelasta trilogian avausosaa mitäänsanomattomien itsestäänselvyyksien suosta. Syvällisyydestä puhaltavia raikkaita tuulia varten olisi täytynyt pystyttää heijastavia rakenteita, peilipintoja, jotka vahvistaisivat elokuvan viestiä. Nyt se hukkuu geneerisyyden jättömaahan. Unohdetulle aavikolle, jossa elokuvan kerronnalliset ratkaisut heijastavat epätoivosta, kompromissista sen kanssa, mitä kuviteltiin ja mihin jouduttiin tyytymään, koska vain se oli mahdollista. Mielikuvituksellisten piirteiden hautausmaa pitää elokuvaa vankinaan. Rakenteesta tulee mieleen helppous, kuin mutakylpy virtahevolle.

Mikään elokuvaa seuratessa, ei erotu edukseen. Loppuratkaisun voisi vaihtaa elokuvan aluksi, ja kukaan ei huomaisi taikatempusta mitään. Hahmot muistuttavat kohtaus kohtaukselta yhä enemmän toinen toistaan. Tehokeinot pyörivät pientä, puista ympyrää, joka viimein hajoaa lastin painon alla. Aikaa käytetään runsaasti kauhomaan vettä valtamerestä pieneen lampeen. Metsä katoaa rymistelyn tieltä ja rymistelyn tempo tuudittaa katsojan uneen. Uneen, josta en herännyt. Toivottavasti seuraaville osilla on lääke. Lääke, joka herättää minut, elokuvakatsojana taas eloon.

 ...=)

Hobitti - Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)

Edellinen osa (Smaugin autioittama maa) päättyi vuoren alaisen lohikäärmeen syöksyessä kohti pienen ihmisyhteisön (Luke Evans, Stephen Fry) asuttamaa järvenrantakylää. Vuorta olivat lähteneet valloittamaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) kääpiöseurueineen. Pian kuitenkin maan alla sijaitsevat aarteet houkuttelevat rinteille muutakin kansaa (haltijat: Lee Pace, Orlando Bloom, Evangeline Lilly & velhot: Ian McKellen, Cate Blanchett sekä ne iänikuiset örkit) ja siitä syttyy viiden armeijan sota.

Olen rakastunut. Kerrassaan kaunis elokuva. Tämän fantasiamaailman eloonherättämisessä on kyllä käytetty taikaa ja satua - en voi kuin hattua nostaa herra Peter Jacksonille ja kumppaneille omistautumisen tasosta. Eniten haluan hehkuttaa tunnelmaa. Vaikka tässä on menoa ja meininkiä ja vilskettä välillä vähän liikaakin (kamoon, kyllä ne kerrostalon kokoiset örkit ampuivat hippasen verran yli!) niin silti tarinankerronta pidetään inhimillisenä ja katsojalle annetaan tarpeeksi emotionaalisia kiinnikekohtia, joiden varaan investoida itsensä tarinaan.

Alussa vielä CGI-mössö pistää vähän liikaa silmään kun kaikkien hahmojen naamavärkkejäkin on pitänyt mennä koskemaan turhillakin hiirenklikkauksilla, mutta tähän tottuu todella nopeasti. Ainoa ongelma siinä vain on se, että sitten kun kohtaus on kuvattu ns. luonnonvalossa, se pistää todella röykeästi silmään, kun yht'äkkiä tuntuu kuin elokuva vaihtuisi. Mutta kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti luotu visuaalinen ja elokuvallinen maailma.

Haluaisin laulaa ylistyslaulun Howard Shorelle, yksi lempisäveltäjistäni, joka taas kerran latoo parastaan. Puvustus on syötävän herkullista, etenkin olen lumoutunut näistä metsähaltijoista - haluaisin muuttaa heidän valtakuntaan asumaan ja elää siellä heidän joukossaan - lähtisin vaikka heti huomenna.

Yhden valituksen aiheen keksin kuitenkin. Olisin toivonut nätimpää loppua. Nyt sotatanner vähän niinkuin jätetään sikseen ja lähdetään heti hobitin matkaan kauas pois, mikä on sinänsä ymmärrettävää, että pitkin elokuvaa tässä kuitenkin valetaan pohjaa Taru Sormusten Herrasta-trilogialle - mutta nyt esimerkiksi loppujen kääpiöiden, Taurielin ja Bardin kohtalot jäävät vähän auki.

Hobitti-trilogia on varmaan yksi niistä elokuvista, jonka toivoo näkevänsä aina uusin silmin uudelleen ja uudelleen. Niin valloittavaa on katsoa ja tutustua tähän maailmaan raikkain silmin ja ihmetellä kaikkea hienoa. Elokuvan tasosta puhuu myös se, että haluaisin nostaa sieltä esiin miljoona eri sitaattia, mitkä ovat lumoavan osuvia ja juuri loistavasti käytetty elokuvassa.

"If more people... valued home above gold... this world would be a merrier... place..."

Vasta nyt ymmärrän Martin Freemanin nerokkuuden. Mieshän ymmärtää näyttelemistä kuin vanha tekijä! Miten hän tauottaa lauseensa tai madaltaa ääntää juuri oikein, kääntää päätään juuri täsmällisesti oikeaan kohtaan - hänestä huokuu hänen hahmon syvin olemus - kaunista näyttelemistä. Olin myös vaikuttunut Evangeline Lillyn roolityöstä. Hänen hahmonsa on epäilemättä yksi valkokangashistorian siisteimmistä hahmoista ja sen lisäksi hän saa todella kohtalokkaan kohtauksen elokuvan lopussa, jossa demonstroi tunneskaalansa syvimmät ulottuvuudet. Orlando Bloom, Ian McKellen ja Cate Blanchett ovat tietysti, vanhoina konkareina, nakutettuja rooleihinsa. Lee Pace olisi roolissaan hyvä, mutta käyttää vähän liikaa tehokeinona intensiivistä tuijotustaan. Richard Armitage puolestaan huutaa vähän liikaa ja se alkaa ärsyttämään, mutta muuten todella hyvin roolitettu kuninkaan rooliinsa. Haluaisin pitää Luke Evansista, mutta hän on niin samperin tylsä näyttelijä. Aidan Turnerilta kaipailin jotain vähän enemmän. Stephen Fry on kiva lisä.

Hobitti-trilogian kolmannen osan rakenne on hyvin erilainen edeltäjäänsä. Tässä huomio on melko pitkälti yhdessä taistelussa, kun Smaugin autioittama maa oli pitkäli eräänlainen matka. Tämä tekee Viiden armeijan taistelusta täsmällisemmän rakenteeltaan, mutta ehkä vähän mielikuvituksettomamman - ainakin vaikeamman työstettävän. Siksi olinkin kiitollinen, että jonkinsortin uskottavuus oltiin saatu säilytettyä tässäkin elokuvassa. Fantasian kanssa ollaan kuitenkin aina siinä veitsenterällä, että meneekö ihan humpuukiksi ja tässäkin on välillä hetkensä, mutta olen vakuuttunut, että Peter Jackson on yksi kaikkien aikojen parhaista ohjaajista - niin hyvä pelisilmä hänellä on. Vaikka tämä viiden armeijan taistelu on pitkä ja raskas kuvaus - väliin on tiputettu juuri oikea määrä sitä inhimillisyyttä. Kerronta on paikoin syvällistäkin ja saamme pohdintaa arvoista ja moraalista. Yhdessä vaiheessa taistelun tiimoksessa kamera zoomaa yhden kuolleen tytön kasvoihin - hyytävä hetki, joka kuvastaa kaiken merkitystä. On kaunista, kun elokuvan taikaa saa kokea näin läheltä. Ei tälläisiä elokuvia ole muita.

...=)

Hobitti - Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug)

Pidin tästä odotettua enemmän. Enhän minä tietenkään tajunnut, että tämä on Hobitti-trilogian toinen osa ja siksi katsoin tämän ensimmäisenä. Totta puhuen, elokuvaa katsoessa ei tullut mieleenkään, että tarinaa olisi jo pohjustettu yhdellä elokuvalla, sillä tapahtumien kulku oli tässä kuitenkin ihan selkeää. Kokemuksen varjolla voin siis suositella elokuvaa myös aikaisempaa osaa katsomattomalle.

Noin yleisestihän en ihan hirveästi perusta fantasiaseikkailusta, vaikka Game of Thronesia ja Harry Potteria olenkin diggaillut. Lähinnä siksi, koska joku LOTR:kin vetää hippasen verran yli. Tässäkin nämä örkki-hahmot aiheuttavat lähinnä nauruntyrskähdyksiä. En myöskään pidä siitä, että yleensä päähenkilö on täysin altavastaaja. Eli toisin sanoen päähenkilö on joku pieni hobitti ja vastassa on örkkiarmeija, muutama pahuuden velho ja tulta syöksevä lohikäärme. Se on varma tapa saada minun kiinnostukseni laantumaan. En nyt laskenut elokuvaa katsoessani, että kuinka monta örkkiä tässä listittiin ja silti niitä tuli joka kulman takaa aina vain lisää. Pidän inhimillisemmistä lähtökohdista ja asetelmista.

Sen sanottuani, olin suurimmalta osin varsin lumoutunut tästä keskiaikaisesta fantasiamaailmasta. Pidin siitä, että päähenkilöt kulkivat pitkän matkan päämääränsä kohti ja sitä kautta katsojalle esiteltiin tätä maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tietokonehepuilla on kyllä ollut paintin kanssa väritettävää, kun ovat tuherrelleet näitä syötävän herkullisia kuvia. Erityinen suosikkini oli näiden metsähaltijoiden (Orlando Bloom, Evangeline Lilly & Lee Pace) valtakunta. Muutenkin Bloom ja Lilly pistivät kyllä menemään, niin että soi ja siitäkös minä tykkäsin.

Elokuvaa katsoessa mietin, että oliko keskiajalla muka jo mopseja, mutta googlettamalla asia selvisi ja ilmeisesti jo 700 eaa. Kiinassa on kyseinen koira esiintynyt, että ei voi kuin hattua nostaa elokuvantekijöiden omistautumiselle tämä ajankuvan ja maailman luomiseksi. Muutenkin pidin ohjauksesta todella paljon. Vaikka elokuva on suhteellisen pitkä, yhteenkään kolkkaan ei jäädä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään, mutta sitten ei myöskään kiiruhdeta miljööstä toiseen, eli katsoja saa tarpeeksi aikaa jokaisen kohtauksen sulattelemiseen (toisin kuin esimerkiksi Star Wars: The Force Awakensissa, jossa kiiruhdetaan vähän liian tiuhalla tahdilla paikasta toiseen). Kaikki näyttelijät olivat varsin sympaattisia. Pidin siitä, että kääpiöitä ei oltu kuvattu ihan samalla tyylillä mitä joissain muissa keskiaikaisissa fantasiaseikkailuissa, eli rumina, vanhoina hyypiöinä, vaan enemmän inhimillisinä - samaistuttavimpina.

...=)

Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)

Kolme muskettisoturia on Paul W.S. Andersonin ohjaama seikkailuelokuva vuodelta 2011. Sen pääosissa Orlando Bloom, Logan Lerman, Milla Jovovich, Luke Evans, Christoph Waltz, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Juno Temple, Mads Mikkelsen ja Til Schweiger. Elokuva tuotti yli 132 miljoonaa dollaria.

     D'Artagnan (Lerman) lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin hankkiakseen kokemuksia ja liittyäkseen Muskettisotureihin. Matkalla sinne hän törmää Kapteeni Rochefortiin (Mikkelsen), joka loukkaa hänen hevostaan, mikä johtaa kaksintaisteluun, jossa Rochefort taistelee epäreilusti ja Milady De Winter (Jovovich) lopulta armahtaa D'Artagnanin pulasta. Pariisiin päästyään D'Artagnan lähtee Rochefortin perään, mutta samassa tulee kohdanneeksi Kolme Muskettisoturia; Athosin (Macfadyen), Porthosin (Stevenson) ja Aramiksen (Luke Evans). He pitävät nuoren D'Artagnanin energiasta ja kutsuvat asumaan luokseen. He saavat kuitenkin kutsun Kuninkaan linnaan kuulemaan rangaistuksensa erään välikohtauksen aikana tapetuista vartijoista. Kuningas kuitenkin pitää Muskettisotureista ja vastoin Kardinaali Richeliun (Waltz), joka on valtakunnan vaikutusvaltaisin mies ja Kuninkaan oikea käsi, käskyjä, palkitsee soturit. D'Artagnan ihastuu Kuningattaren hovineitoon. Richeliu juonittelee kuitenkin sotaa Ranskan ja Englannin välille apunaan Milady De Winter ja Kapteeni Rochefort. Milady on hyvissä väleissä Englannin vaikutusvaltaisimman miehen, Buckinghamin herttuan (Bloom) kanssa. Luonnollisesti Muskettisoturien täytyy estää aikeet.

     Itse ainakin sekoitin aluksi Paul W.S. Andersonin ja Paul Thomas Andersonin. Paul Thomas Anderson on muun muassa Boogie Nightsin ohjaaja ja Paul W.S. Anderson on tämän elokuvan lisäksi ohjannut sellaisia elokuvia kuten Resident Evil (2002) ja Death Race (2008). Toiseksi Luke Evans näyttää hämäävän paljon Orlando Bloomilta ainakin tässä elokuvassa. Paul W.S. Anderson on mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Vaikka hänen elokuvansa eivät ole puhtaimmasta päästä, täytyy minun nostaa hattua hänelle. Nimittäin Kolme muskettisoturia on hieno elokuva. Näin juuri kuuluu ottaa vanha klassikko käsittelyyn ja nostaa se täysin nykyajan tasolle. Upea 3D-tekniikka sopii elokuvaan juuri täydellisesti. Upeat erikoisefektit ja hyvällä maulla toteutettu tunnelma elokuvassa ovat viihdyttäviä. En oikeastaan tiedä, miten ylistää tämän sortin elokuvaa oikeilla sanoilla. En sanoisi, että se on täydellinen elokuva, mutta se on niin täydellinen kuin se ikinä vain voi olla. Käsikirjoitus on täysin kliseinen ja hengetön. Itse elokuva on ennalta-arvattava ja epärealisitinen. Elokuvan tavoite on enemmänkin rappeuttaa katsojan aivoja kuin kohottaa. Se, joka haluaa, saa luultavasti sanottua sanan "pyh" aika monta kertaa elokuvan aikana. 

...Mutta mikään näistä ei haittaa, vaan pikemminkin korostaa kokonaisuuden toimivuutta. Kerrankin elokuva, joka ei revittele veripatruunoilla, jossa toimintakohtaukset eivät sijoitu pimeälle kujalle, jossa annetaan epäuskottavuuden mellastaa niin, että siitä ei tarvitse välittää. Elokuva on tehty todella upealla maulla ja toimii A-tason viihteenä. Mieltyinen elokuvakokemus on ainakin tuloksena elokuvankatsomisesta. Tietty "pilke-silmäkulmassa"-huumori myös tuo oman sävynsä elokuvaan ja kokonaisuutena elokuva on viihdyttävä, rento, upea, näyttävä ja juuri sellainen, mitä käsitteeltä seikkailu-elokuva odottaakin. Kolme muskettisoturiahan on iän ikuinen tarina ja en voi laskeakaan kuinka monta elokuvaversiota olen siitä nähnyt. Voin kyllä sanoa, rehellisesti, että tämä on paras niistä versioista. Se ei sorru tekemään itsestään liikaa yrittävää, liikaa jäljittelevää tai liian tylsää ja draamamaista, kun se ei niitä kerran ole. 

      Logan Lerman on ehdottomasti yksi lupaavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hänessä on tiettyä antaumuksellisuutta ja omistautuneisuutta, mutta hänellä on myös oikea asenne ja hänen näyttelemistyylinsä on vahvaa. Hänen työnsä vaihtelevuus on todella uskomatonta.

      Kolme muskettisoturia on upea, näyttävä ja viihdyttävä elokuva. 3D-tekniikka pääsee oikeuksiinsa tässä elokuvassa. Juuri näin kuuluu uusia vanha klassikko.

8

...=)