Arvostelu: Phantom Thread

Paul Thomas Anderson ei ole huono elokuvantekijä missään nimessä. Hänen elokuviaan on vain todella helppo vältellä. Pitkät eepokset menneiltä aikakausilta eivät ole mitään kevyttä katsottavaa. Hän tuntuu rakastavan hiljaisuuksia ja yksinkertaisia juonia, jotka mahdollistavat syvällisen sukelluksen hahmojensa psyykeeseen. Phantom Thread sai kuusi Oscar-ehdokkuutta ja sanoisin, että se ansaitsi niistä joka ikisen.

Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis) on 1950-luvun muotisuunnittelija Lontoossa. Hän johtaa erittäin snobia ja arvostettua muotitaloaan yhdessä sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa. Kun tämä suuri taitelija kärsii luovan mielialaoikun, hän suuntaa maaseudulle rentoutumaan, jossa tapaa paikallisessa ravintolassa tarjoilijana työskentelevän Alman (Vicky Krieps). He rakastuvat, mutta vaikutukset ovat ennalta-arvaamattomat.

En todellakaan suosittele katsomaan elokuvaa. Se on vain reilu pari tuntia pitkä, mutta tuntuu tuplasti pidemmältä. Juoni ei näennäisesti liiku parin ensitapaamisen jälkeen lähes ollenkaan. He muuttuvat kuin korppikotkiksi, jotka liihottavat saman saaliin ympärillä. Kumpikaan ei hyökkää, eikä uhristakaan ole tietoa, mutta molemmat leikkivät jotain sairasta psykologista valtapeliä.

Sen sanottuani, voin täysin myös samaan hengenvetoon huudahtaa elokuvan todellakin olevan täydellinen. Mutta se ei ole sitä siksi, että haluaisin pitää elokuvasta. Se on sitä siksi, koska en ole tarpeeksi sokea. Siksi joudun puremaan hammasta yhteen ja polvistumaan suuremman edessä. Vaikka haluaisin, en löydä elokuvasta mitään kritisoitavaa. Päin vastoin. Elokuva on ihan järkyttävän ihmeellinen. Se upottaa katsojan jonnekin Lontoolaisen kivitalon uumeniin ja kieputtaa pään pyörälle. Vaikka kohtauksissa ei tehdä mitään muuta kuin puhutaan ja ajoittain ommellaankin, niihin on saatu joku magneettinen intensiivisyys, mitä en pysty selittämään.

En ole myöskään varma onko elokuva romanttinen vai täysin päinvastaista eli hyytävän kyyninen. Ja minusta se on jo saavutus itsessään. En haluaisi kuulostaa hyperboliselta, mutta olen mykistynyt, miten Paul Thomas Anderson ei tunnu tekevän elokuvassaa yhtään mitään, mutta silti hän tuntui tehneen enemmän asioita, kuin paljaalla silmällä pystyy näkemään. Tämä elokuva taitaa mennä jo oman arvostelukykyni ulkopuolelle. Toivottavasti joku päivä, kun näen elokuvan uudelleen, pystyn paremmin pureutumaan elokuvaan kiinni. Siihen menee luultavasti vuosia ja useita katselukertoja, mitä odotan innolla.

Hän on ilmeisesti kuvannut elokuvan itse. Mikä on täysin naurettavaa on, että hän ei saanut parhaan elokuvauksen Oscaria - se hänen nimenomaan pitäisi voittaa. Jotenkin hän saa käännettyä kameransa aina oikeaan kulmaan. Enkä sitäkään pysty selittämään, miten hän sen tekee tai ylipäätänsä mitä hän tekee. Ei hänen kuvansa niin kauniita välttämättä olleet, mutta jokin elokuvan visuaalisuudessa puhuttelee minua aivan järkyttävästi. Tälläistä on oikea elokuvaus - Roger Deakinsin tulisi ottaa oppia.

Voisin myös luetella muita elokuvan osa-alueita puvustuksesta musiikkiin. Jonny Greenwood tuntuu kuin koteloimaan maailmanhistorian suurimpia säveltäjiä ja synnyttämään jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, mutta elokuvan tunnelmaa sopivaa ja sen kanssa yhteen lyövää sielukkuutta.

En ole aina Daniel Day-Lewisia hehkuttamassa (koska muu maailma tekee sen puolestani), mutta tässä hän on loistava. En ole varma onko hän hyvä vahvan ohjauksen otteessa, vai onko hän itse vain niin mykistävä. Haluaisin uskoa ensimmäisen vaihtoehdon olevan totta. Vicky Kriepsista en pitänyt elokuvan alkupuoliskolla, sillä hän vaikutti täysin tuulispäiseltä, mutta elokuvan toisella puoliskolla hän rutistaa katsojan niin tiukkaan otteeseen, että ilmat meinaa lentää pihalle. Eniten kehuja haluan kuitenkin antaa Lesley Manvillelle, joka tekee niin paljon enemmän, mitä hahmonsa mahdollistaa. Vain täysin sivuosaroolilta vaikuttava osa muuttuu hänen käsissään mysteeriseksi ja kuristavaksi.

Rakastin, miten elokuva tuntui kuin 1940-luvun Hitchcock -elokuvalta.Pelkät autokohtaukset olivat kuin kunnianosoitus vanhalle elokuvatekniikalle, mutta kaikki aina hahmojen nimistä juonen tiiviiseen tunnelmaan asti, tuntuivat kuin pastissilta tälle ohjaajanerolle. Etenkin pääosaparin viekotteleva ja kiero psykologinen leikki toi mieleen jännityselokuvan. Kuka olisi uskonut, että pelkkä veden lasiin kaataminen olisi niin kouraantuntuvaa.

En tiedä, mikä elokuvassa minuun niin kolahti ja miksi. Ehkä makuni on vain muuttunut sellaiseksi ärsyttäväksi kriitikon mauksi, joka saa kiksejä jostain ihan tärähtäneestä. Mutta kun joka vuosi katson suunnilleen saman määrän uusia elokuvia ja joka vuosi näen käytännössä samat elokuvat - on sotaelokuva (Dunkirk), on yliteatraalinen draama (Three Billboards), on musikaali (The Greatest Showman), on biopiccia (Synkin hetki), on ennalta-arvattavaa draamaa (The Post) ja niin edespäin. Ja näissä kaikissa elokuvissa hahmot ovat täysin samoja. Ei vain vuodesta toiseen, mutta myös keskenään. Tiedän täysin millainen joku hahmo on ensihetkistä lähtien, kun elokuva lähtee liikkeelle. Ehkä siksi Phantom Thread tuntuu niin syvällä. Minulla ei ollut mitään hajua mitä katsoin, eikä elokuvan jälkeenkään ole vielä mitään hajua, mitä juuri tapahtui.

...=) 

Boogie Nights (Boogie Nights)

Paul Thomas Andersonin ohjaama amerikkalainen draamaelokuva valmistui vuonna 1997, pääosissa Mark Wahlberg, Julianne Moore, Burt Reynolds, Don Cheadle, John C. Reilly, William H. Macy, Heather Graham, Philip Seymour Hoffman ja Alfred Molina. Käsikirjoittana toimi myös Paul Thomas Anderson, ja oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin. Burt Reynolds ja Julianne Moore olivat ehdolla Oscariin sivurooleista.

      Boogie Nights kertoo yönkerhontiskaajasta, Eddie Adamsista (Mark Wahlberg), joka tavattuaan pornografisten elokuvien ohjaajan, Jack Hornerin (Burt Reynolds), hän suostuu astumaan pornografian maailmaan näyttelijänä. Jackin kanssa asuu hienossa talossa naispornotähti Amber Waves (Julianne Moore), entinen kotiäiti ja vaimo, jonka entisella aviomiehellä on hänen poikansa huoltajuus. Eddie muuttaa nimensä Dirk Diggleriksi ja kuvaa elokuvia niin Amberin kuin Rollergirlin (Heather Graham) kanssa.
      Boogie Nights on tarina menestyksestä ja rahasta. Se kuvaa monen ihmisen elämää, pääosassa Mark Wahlbergin Eddie Adams/Dirk Diggler. Dirk on naiivi ja lapsellinen ja kuvittelee maailman paljon helpommaksi paikaksi mitä se on. Hän uskoo jokaisella olevan yksi juttu missä on hyvä ja kuvittelee täten olevan oikeutettu mihin tahansa. Paul Thomas Andersonin käsirkirjoitus on erittäin harvinaislaatuinen. Vaikka se kertoo pornon maailmasta, se ei ota sitä kantavaksi teemaksi, vain pikemminkin sitä tekevät ihmiset. Elokuvan sävy ja tyyli ovat upeita. Paul Thomas Anderson ohjaa uskomattomalla intohimolla, jollaista en ole ennen nähnyt. Hän luo uskottavan, mielenkiintoisen elokuva täynnä tunnetta ja vivahteita, kohtaloa sen suurimmassa merkityksessä. Erityisesti elokuvan kameratyöskentely on avainasemassa ja upean virkistävä. Elokuvan tunnelma on sävytetty ja musiikki on mielenkiintoisesti käytössä. Boogie Nights on kaikin puolin uskomaton elokuva, Paul Thomas Andersonin upea vaikuttava teos maailmasta, jossa kyseenalaistetaan itsekkyys. Elokuvaa johdatta todella iso, monipuolinen näyttelijäkaarti, kaikki panostaen upeasti rooleihinsa, ainoana miinuksena William H. Macyn karikatyyrinen tulkinta hahmosta, josta olisi aihetta tulkita paljon paremmin.

    Mark Wahlberg on älykäs näyttelijä. Hän osaa heittää itsensä peliin ja tulkita hahmoaan armottomalla antaumuksella. Hän hyväksikäyttää jokaisen näkökohdan ja kommunikoi ilmiömäisesti ohjaajan kanssa. Hänen tulkitsemat tunteet ovat aitoja, raastavia ja uskottavia. Hän johtaa elokuvaa innolla ja hienolla energialla. Wahlberg vaikealuontoisessa roolissa onnistuu virheettömästi ja vakuuttaa heti ensimmäisistä kohtauksista lähtien. Hänen tunnetilansa ovat kuin avoin kirja ja se on hyvän näyttelijän tunnusmerkki.
      Minulle elokuvan upein roolisuoritus oli Julianne Mooren henkeäsalpaava tulkinta naisesta, jonka elämä ei ole ehjä. Moore tuo raakaa tunnetta valkokankaalle ja uppoaa rooliinsa poikkeuksetta. Hän on upea. Hän ei jätä aukkoja vaan pyrkii tuomaan rehellisen kuvauksen Amber Wavesista katsojan eteen ja antautuu hahmon vietäväksi.
    Burt Reynolds on myös elokuvassa aivan tulessa. Hän tietää miten kuvata hahmo ja onnistuu luomaan uskottavan, melkein dokumentaarisen tarkan kuvaelman hahmostaan. Näyttelijän luoma tunnelma asettaa sävyn joka kohtaukseen, missä hahmo esiintyy ja upeasti painotettuan Reynolds näyttelee henkeäsalpaavalla palolla, tarkkuudella ja saa aikaan syvällisen, uskottavan tulkinnan erikoisluontoisesta hahmosta.

     Boogie Nights on erittäin raaka, tunnepitoinen elokuva. Mielenkiintoisesti rakennettu ja uskottavuutta huokaava elokuva on ehdottomasti Paul Thomas Andersonin lahjakkuutta. Keskittäessään energiansa täysin projektiinsa, saa hän aikaan upean elokuvan, jossa katsojalle riittää draamaa ja puhtaasti virheetöntä, mielenkiintoista elokuvantekoa tarkasteltavaa.

9

...=)