Arvostelu: Girls Trip

Jengi hokee koko ajan, kuinka hyvä elokuvavuosi 2017 oli. Ööööö - ei... Ymmärrän kyllä miksi kuulen tälläistä porinaa porukan suusta. Vuonna 2017 ensi-iltansa sai sekä Baby Driver sekä Blade Runner 2049 sekä Dunkirk sekä The Shape of Water, jotka yhdessä vain tekevät vuodesta 2017 tyypillisen elokuvanörtin märän unen. Ja nämä elokuvanörtit hallitsevat narraatiota elokuvauutisoinnista. Mutta esitän silti vastalauseeni. Vuoden 2017 blockbuster-kesä oli todella surkea ja monet suuriksi hiteiksi odotetut tuotannot floppasivat täysin (ml. King Arthur ja jopa Blade Runner 2049). Mutta ehkä huonoin puute vuodessa 2017 oli komedioiden totaalinen poissaolo.

Girls Trip kertoo Queen Latifahista, Regina Hallista, Jada Pinkett Smithista ja Tiffany Haddishista - jotka ovat ystävystyneet collegessa. Oltuaan vähän aikaa poissa toistensa elämistä, he löytävät ystävyytensä uudelleen ja suuntavat lomalle New Orleansiin.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Jada Pinkett Smith roikkuu ihmisiä täynnä olevan kadun yläpuolella vaijeriradalla valjaissa ja oltuaan siinä hetkeen aikaa jumissa, laskee alleen. En usko, että minun täytyy elaboroida enempää ja uskon, että tämä kohtaus kertoo elokuvasta kaiken tarvittavan.

Girls Trip ei ole hauska. Se on suurin ongelma. Elokuvan aivottoman ärsyttävyyden antaisi jopa anteeksi, jos tälle saisi edes nauraa. Mutta lapselliseksi touhu jää. Eikä vain pelkästään lapselliseksi, vaan tylsäksi. Mitä pidemmälle elokuva jatkui, sitä enemmän rukoilin, että pian se jo loppuisi. Ainoa syy, miksi katsoin tämän loppuun asti, oli koska jatkoin odottamista, että jos se jossain kohtaa muuttuisi hauskaksi. Tai saisimme edes blooper reelin lopputekstien ohessa. Emme saaneet edes sitä.

Ei kannata tietenkään ottaa minun sanaani vastaan nielemättä, sillä en usko, että olen edes kohdeyleisöä. Minusta elokuva oli vain outo. Välillä se selkeästi epätoivoisuuten asti yritti hauskuttaa väkinäisellä komediallaan, mutta heti seuraavassa hetkessä koominen jännite heitettiin syrjään ja keskityttiin ihmissuhdeongelmien ylidramatisointiin ja sen vatvomiseen. Tämän takia ymmärrän, miksi Girls Trip on ollut niin suuri menestys kuin se on ollut. Samaisesta syystä kuin kaikki nämä tositv-roskat Beverly Hillsien täydellisistä naisista Kardashianeihin asti. Jostain syystä teennäinen teinityttömäinen yliteatraalinen dramaattisuus puree ihmisiin.

Elokuvan tekeminen samoista aiheista ei siis yllätä, mutta miksi mainostaa tätä elokuvaa komediana? Kierrätetyt kliseet ja ja väkinäinen huumori on ainoa asia, mikä pyörittää leffaa eteenpäin. Yhdelläkään pääosan näyttelijöistä ei ole tarpeeksi karismaa tehdäkseen yhdestäkään kohtauksesta kiinnostavaa. Tiffany Haddish on elokuvan läpimurtotähti ja hänestä on tullut vuoden 2017 puhutuin uusi lahjakkuus. Hän on myös herättänyt ihmisten mielenkiinnon raa'alla henkilökohtaisella tarinallaan ja näistä näyttelijöistä hän ehkä eläväisin onkin - vaikkakin aivan liian ylitseampuva. Kaikkien vähiten vakuuttaa Regina Hall. Hänen kun katsoo näyttelevän, tulee mieleen kuivuva maali - vaikka parempi kuvaus olisi tapetin rapistumisen seuraaminen.

...=) 

Just Wright (Just Wright)

Elokuvan nimi on olevinaan hauska vitsi. Just Wright ja päähenkilön nimi on Leslie Wright. Se jo, kertoo jotain elokuvan tasosta. Käsikirjoitus on aika hutera ja elokuva itsessään todella kevyt. Ihan katsottaava viihdettä, mutta ei tämä sen syvällisemmäksi ylly. Queen Latifah on upea, aina, hän on tärkein syy, miksi elokuva toimii niinkin hyvin kuin toimii. Common näyttää enemmän sarjamurhaajalta kuin romanttiselta miespääosalta, joten hänen uskottavuutensa oli kaukana. Lisäksi hän on aivan liian lyhyt ollakseen koripalloilija. Roolittaja oli vielä saanut älynväläyksen roolittaa kuitenkin kaikki muut kentällä olijat pitkiksi, joten Commonin lyhyys korostui. Mieshän voitti Oscarin räpättyään biisiin "Glory" elokuvasta Selma viime vuonna eli hän on räppäri, ei näyttelijä.

Juoni siis: Queen Latifah on pitkään sinkkulaarissa virunut fysioterapeutti, jonka deitit suosivat hänen kauniin ystävänsä Paula Pattonin seuraa hänen sijasta. Ja Queen on jo tottunut tähän. Kun Paulan haaviinsa saama tähtikoripalloilija Common loukkaantui pelissä, kutsutaan Queen hätiin, hoitamaan miehen jalka kuntoon ja eikös siitä sitten kolmiodraaama kehkeydy.

Chicago (Chicago)

Chicago, se on vuonna 2002 valmistunut musikaalielokuva, jonka ohjasi Rob Marshall ja tähditti Oscar-voittaja Renee Zellweger, Richard Gere, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones, Oscar-ehdokas Queen Latifah, Oscar-ehdokas John C. Reilly, Taye Diggs, Lucy Liu, Christine Baranski ja Dominic West. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Zeta-Jones voitti parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Rob Marshall oli ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, Zellweger naispääosaan, Latifah naissivuosaan ja Reilly parhaaseen miessivuosaan.
   Chicago kertoo Roxie Hartista (Renee Zellweger), kotivaimosta 1920-luvun Chicagossa. Hän unelmoi tulevansa samanlaiseksi kabaree-tähdeksi kuin Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Kun käy ilmi, että Fred Casely (Dominic West) käytti Roxieta ja hänen unelmiaa hyväksi, hän ampuu tämän ja joutuu vankilaan. Vankilassa viruu myös siskonsa ja aviomiehensä murhannut Velma. Vankilan vanginvartija Rouva "Mama" Morton (Queen Latifah) hankkii neidoille saman lakimiehen, kaupungin parhaan Billy Flynnin (Richard Gere). He molemmat huomaavat, että murhien ja vankilan johdosta he saavat molemmat huomiota lehdistöltä, mikä voisi edesauttaa kabareetähden uraa. Jos siis häntä ei hirtetä.
   En ole musikaalien suurin fani. Useimmat musikaalit ovat auttamattoman tylsiä ja kehnoja. Chicago kuitenkin toimii. Toimii paremmin kuin hyvin. Nautin suunnattomasti elokuvasta ja minun mielestäni se on paras musikaalielokuva, jota ikinä on tehty. Rob Marshall on nero. Hän luo upeasti täydellisen musikaalikomplkesin. Hänen visionääriset ideat tekevät Chicagosta niin upean ja ainutlaatuisen.
   Renee Zellweger on todella hyvä näyttelijä. Hän on lahjakas komedienne, hurmaava laulaja ja syvällinen draamantaitaja. Chicagossa hän loistaa. Monille hän on positiivinen yllätys, niin laulutaidoissa kuin näyttelijänsuorituksessakin. Hän on hyvin tietoinen omasta kehostaa mikä edistää niin tanssimista kuin näyttelemistäkin. Hän ei näyttele pelkillä kasvoillaan vaan käyttää hyväkseen kameran kuvakulmia, liikuttaessaan kehoaan, mikä musikaalissa tietenkin on välttämätöntä. Mutta mikä todella minut yllätti, miten hän pystyi hallitsemaan valkokangasta silloin kun ei tanssinut tai laulanut.
   Catherine Zeta-Jones tekee liian hyvän roolisuorituksen Chicagossa. Kylmäväreet kulkevat pitkin kehoa, kun hän laulaa ja tanssii. Hän saa täydet kymmenen pistettä. Yksi parhaita roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Vaatii todella paljon taitoa näytellä, laulaa ja tanssia samaan aikaan ja Zeta-Jones tekee kaiken kuin se olisi joka päiväistä. Hän voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta, vaikka pääosa se oikeasti oli.
   Queen Latifah on myös positiivinen yllättäjä. Hänen myöhempi ura ei anna viitteitä, että hän pystyisi niin hyvin eläytymään rooliin, hän osaa välttää kaikki kliseet ilmeillään, mikä hänen roolissaan on erittäin vaikeaa. Gere ja Reilly ovat myös hyvin viihdyttäviä ja erityisesti Reilly ottaa oman aikansa valkokankaalta ja todistaa katsojille olevansa kyvykäs, mihin vain mikä hänelle annetaan. Roxyn uskollisena aviomiehenä hän luo juuri oikeat ainekset samalla pettyneeseen, petettyyn aviomieheen kuin uskolliseen hölmöön. Rooli ei ole helppo, eikä siitä ole helppo pitää, mutta kuitenkin hän onnistuu pysymään Zellwegerin rinnalla roolisuorituksellaan.

     Chicago on viihdyttävä elokuva. Se on täynnä draamaa ja musiikkia ja se on luotu kliseettömäksi ja taiteelliseksi kokonaisuudeksi ja sitä ei voi kuin ihastella. On erittäin onnekasta, että kaikki nämä henkilöt; näyttelijät, ohjaaja, editoija, maskeeraaja ovat olleet samassa projektissa, sillä elokuva on täydellisyydessään selvästi tekijöidensä summa. Todella, todella upeaa työtä ja omistautumis-, uhrautumis- ja antautumiskykyä!

9

...=)