Moulin Rouge! (Moulin Rouge!)

Moulin Rouge! on Baz Luhrmannin ohjaama musikaali vuodelta 2001. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Nicole Kidman ja Ewan McGregor. Sivuosassa on Oscar-voittaja Jim Broadbent. Elokuva on tuottanut melkein 200 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla muun muassa parhaan elokuva Oscariin ja Nicole Kidman hävisi parhaan naispääosan Oscarin Halle Berrylle (Monster's Ball), mutta voitti seuraavana vuonna elokuvasta The Hours. Moulin Rouge! katsotaan olevan klassikko. Se on tekijöidensä ehkä tunnetuin elokuva. Se on tunnustettu jopa niin paljon, että sen katsotaan elvyttäneen kokonainen genre musikaalielokuvia.

     Elokuva kertoo Christianista (McGregor) nuoresta kirjailijasta, joka viettää köyhää boheemitaiteilija-elämää Pariisissa. Hän rakastuu tulisesti Moulin Rouge-kabareen tähtilaulajaan ja kurtisaaniin Satineen (Kidman). Kabareen omistaja Harold Zidler (Broadbent) yrittää yhdessä Satinen kanssa muuttaa kabareeta oikeaksi teatteriksi ja siksi Satinen täytyy vietellä varakas The Duke of Monroth. Christian yrittää saada Satinea itselleen, mutta Satine sairastuu ja tauti on hänelle kuolemaksi.
      Moulin Rouge! on kaikkien Luhrmannin elokuvien tapaan todella spektaakkelimainen. Luhrmann ei jätä yhtäkään serpentiinipaukkua käyttämättä ja osaa kyllä luoda show'n. Mikä on poikkeuksellista Moulin Rougessa, on että se on musikaali. Musikaalilta saattaa jopa odottaa tämän sortin koristeellisuutta. Luhrmann siis osuu maaliin yhdistäessään omat voimavaransa tämän genren elokuvaan ja lopputulos on erittäin mieleenpainuva. Moulin Rouge! ansaitsee kyllä kiitoksensa. Sen pramea ulkokuori tavallaan sulkee sisäänsä mielestäni todella osuvaa tulkintaa ja teeman hyväksi käyttöä. Kokonaisuus on valloittava, tarkkaan harkittu ja loppujen lopuksi täysin tasapainossa. Mikä oli minusta upeaa oli nimenomaan pastissinomainen kunnianosoitus elokuvan aikakaudelle ja koko kabaret-kulttuurille sekä 1800-luvun taiteelle. Moulin Rouge! on innovatiivinen ja tosiaankin uudistaa koko tyylilajia. Luhrmannin tyyli on purevaa. Samalla se viihdyttää, samalla se antaa kokemuksen aidosta syvällisyydestä ja juuri se on elokuvan tehtävä. Kaikkein eniten elokuvassa ihastuttaa Nicole Kidman.
     Tällä elokuvalla Kidman lähettää oman tähtensä nousuun. Hänestä on tullut 2000-luvun aikana yksi maailman suurimmista elokuvatähdistä ja kuten Moulin Rouge! osoittaa, täysin omilla ansioillaan. Hän yhdistää todella luovasti teatterimaisen tulkinnan, syvälliseen melkein jopa Art House-tyylisen näyttelemisen. Kidman kantaa elokuva todella upeasti. Hänen näyttelemiseen uppoutuu. Hän osaa tehdä itsensä kiinnostavaksi ja osaa käyttää hyödykseen kohdevaloja. Hän on aito pääosanesittäjä. Kidman on monipuolinen. Hän osaa yhdistää lauluunsa paljon tunnetta, viihdettä, aitoa tulkintaa ja tehdä yhtenäisen roolisuorituksen musikaalinumeroiden ja perinteisen näyttelemisen välille. Kidman on vahva.
     Ewan McGregor ei ulotu yhtä syvälliseen näyttelemiseen kuin Kidman, mutta hän on täydellinen valinta musikaaliin. McGregor tuntuu työskentelevän todella hyvin yhteen ohjaajan kanssa. Hän jäsentää roolisuoritustaan ja yrittää kovasti tulkita hahmoaan, välttämättä siinä onnistumatta. Joka tapauksessa hän on viihdyttävä musikaalitähti ja siksi täydellinen valinta rooliin. Myös Jim Broadbent tekee hyvän musikaalisen roolisuorituksen, eikä jätä mitään toivomisen varaan.
      Moulin Rouge! on todellinen spektaakkeli. Se juhlistaa sen teatraalisuutta ja viihteellisyyttä; Luhrmann on täydellinen musikaaliohjaaja, ja samalla elokuva onnistuu luomaan yhtenäisen tunnelman, sekä syvällisen tulkinnan. Nicole Kidman on täydellinen. Moulin Rouge! on kaunis pastissi musikaalista.

8

...=)

Les Miserábles (Les Miserábles)

Tämä vuonna 2012 valmistunut brittiläis-amerikkalainen elokuva voitti 3 Oscar-palkintoa 24. helmikuuta 2013 järjestetyssä Oscar-gaalassa. Palkinnot tulivat äänityksestä, maskeerauksesta ja hiuksista sekä parhaasta naissivuosasta (Anne Hathaway). Elokuva oli myös ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi ja Hugh Jackman parhaaksi miesnäyttelijäksi. Elokuvan ohjasi Tom Hooper. Hathawayn ja Jackmanin lisäksi elokuvassa näytteli Oscar-voittaja Russell Crowe, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Oscar-ehdokas Helena Bonham-Carter, Sacha Baron Cohen, Daniel Huttlestone, Isabelle Allen, Samantha Barks ja Aaron Tveit.
    Les Miserábles sijoittuu 1815-1832 väliselle ajalle, Ranskaan. Elokuvan päähenkilö on Jean Valjean, joka tuomittiin pakkotyöläiseksi varastettuaan leipää. Hänet vapautetaan ehdonalaiseen 19 vuoden vankeuden jälkeen ja hän kiertää ympäriinsä hylkiönä. Eräs piispa antaa hänelle ruokaa ja yösijan, mutta Valjean varastaa tältä tämän hopeioita ja jää kiinni. Piispa kuitenkin ilmoittaa vartijoille, että antoi Valjeanille hopeat lahjaksi ja tämä liikuttaa Valjeania syvästi. Hän päättää rikkoa ehdonalaisuutensa ja aloittaa uuden elämän, uudella identiteetillä. Hänen peräänsä jää vannomaan kostoa hänen vanginvartijansa Javert (Russell Crowe). 8 vuotta myöhemmin Jean Valjeanista on tullut tehtaan omistaja ja erään kaupungin pormestari. Hänen tehtaassa työskentelee nuori nainen nimeltä Fantine, jolla on pieni tytär. Fantine saa potkut tehtaasta epäpätevältä esimieheltä ja joutuu turvautumaan prostituutioon maksaakseen tyttärensä sairaalamaksun. Fantine päätyy kurjiin oloihin ja sairastuu. Valjean pelastaa Fantinen ja vie tämän sairaalaan, jonne tämä kuitenkin kuolee. Valjean lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä Cosettesta. Tästä 9 vuotta myöhemmin Jean Valjean ja Cosette ovat päätyneet Pariisiin elämään kohtuu hyvätasoista elämää. Pariisiin on saapunut myös Javert, joka oli myös 8 vuotta aiemmin Montreulissa, kaupungissa, jossa Valjean oli pormestarina. Pariississa on myös joukko vallankumouksellisia kapinallisia, joihin yhdestä, Mariukseen, Cosette rakastuu.

    Les Miserábles on hyvin ristiriitainen elokuva. Yhtä lailla sen saama kritiikki on hyvin ristiriitaista. Toiset sanovat sen olevan hyvin traaginen ja koskettava ja kaikkien aikojen paras musikaali. Toiset pitävät sitä epäonnistuneena vitsinä. Minun mielestäni se ei ole kumpaakaan. Huonoja puolia on useita. Elokuva on kuolettavan pitkä, puuduttava ja auttamattoman tylsä. Lavastus ei ole mielestäni kaikissa kohtauksissa hyvä, ei ohjaus, ei jotkut näyttelijäsuoritukset eikä itse käsikirjoituskaan. Kolmeen arkkiin rakennettu elokuva ei voi toimia sujuvasti. Elokuvassa on paljon turhaa minkä olisi voinut ihan hyvin poistaa ja joitain aivan turhia hahmojakin kuten Bonham-Carterin ja Baron Cohenin esittämät huijarit, joiden osat olisi voinut supistaa minimiin sen sijaan, että he ärsyttävät katsojaa kohtauksesta toiseen. Kliseisille teksteille "niin ja niin monta vuotta myöhemmin" olisi pitänyt keksiä toinen vaihtoehto. Myös elokuvan tyyli, jossa näyttelijät laulavat miltei jokaisen vuorosanan on hieman liioiteltu. Ajoittain elokuva sortuu myös liikaan draamaan.
    Hyviäkin puolia on... Musiikki on todella hyvää ja hyvin sävellettyä, useimmat näyttelijät onnistuvat roolisuorituksistaan todella uskottavasti, lavastus toimii suurissa osin ja jossain kohtaa elokuvaa voi katsojan tuntea kylmiä väreitä sen koskettavuudesta. Myös ihan puhuttu dialogi on varsin toimivaa ja elokuvan taso on Hollywood luokkaa. Elokuva pysyy myös luotettavasti uskollisena omalle tyylilajilleen ja luo ajoittain jopa varsin soljuvaa melodraamaa, johon katsoja voi mukavasti painautua sisälle.
    Hugh Jackman. Ei. Valitettavasti ei. Hän näyttelee todella keskinkertaisesti, kuten aina. Hän laulaa suoraan sanottuna hirveästi. Hän on täysin yliarvostettu. Sekä hänen hahmonsa on liikaa keskitetty päähenkilö Yksi kaikkien aikojen surkeimmista Oscar-ehdokkaista, ilmiselvästi. Hän kykenee tietyissä hetkissä elokuvaa antamaan kasvoiltaa uskottavan tunteen, lopun osaa yrittää väkisin, teennäisesti ja pakonomaisesti tuottaa jonkin näköistä roolisuoritusta. Ja kuten sanottu, vaikka en musiikkiin niin hirveästi välitä, tapa jolla hän venyttää ääntään on korvia raapaisevaa.
    Anne Hathaway puolestaan tekee yhden kaikkien aikojen vakuuttavimmista roolisuorituksista. Kohtaus, jossa hän laulaa "I dreamed a Dream" on unohtumaton. Yli virheettömyyden. Melkein jopa yli täydellisyyden. Hänen kykynsä sitoa kohtauksen dramaattisuus, surullisuus, piina, aikakausi ja elokuvan tyylilaji on vertaansa vailla. Valitettavasti se jää koko elokuvan ainoaksi hyväksi kohtaukseksi, lukuun ottamatta kohtausta, jossa nuori Daniel Huttlestone laulaa, Gavrochen roolissa, kappaleen "Look Down".  Kuitenkin myös Samantha Barks onnistuu varsin kiitettävästi roolisuorituksestaan kuten myös Eddie Redmayne. Harmi, että loppu elokuva pilaa nämä loiston hetket.
    En pidä musikaaleista, joten se vaikuttaa suuresti arvosteluuni. Uskon, että intohimoiset musikaalin ystävät saavat elokuvasta paljon irti, sen ollessa niin autenttinen tyylilajilleen. Kuitenkin ketä tahansa, ketä on tottunut kaikkiin muihin elokuvatyyleihin ja lyhyempiin elokuviin, en suosittele elokuvaa, missään nimessä. Tai ainakin katsokaa vain siihen asti, että Hathaway on saanut soolonsa valmiiksi ja vaihtakaa sitten elokuvaa.

6

...=)

Chicago (Chicago)

Chicago, se on vuonna 2002 valmistunut musikaalielokuva, jonka ohjasi Rob Marshall ja tähditti Oscar-voittaja Renee Zellweger, Richard Gere, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones, Oscar-ehdokas Queen Latifah, Oscar-ehdokas John C. Reilly, Taye Diggs, Lucy Liu, Christine Baranski ja Dominic West. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Zeta-Jones voitti parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Rob Marshall oli ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, Zellweger naispääosaan, Latifah naissivuosaan ja Reilly parhaaseen miessivuosaan.
   Chicago kertoo Roxie Hartista (Renee Zellweger), kotivaimosta 1920-luvun Chicagossa. Hän unelmoi tulevansa samanlaiseksi kabaree-tähdeksi kuin Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Kun käy ilmi, että Fred Casely (Dominic West) käytti Roxieta ja hänen unelmiaa hyväksi, hän ampuu tämän ja joutuu vankilaan. Vankilassa viruu myös siskonsa ja aviomiehensä murhannut Velma. Vankilan vanginvartija Rouva "Mama" Morton (Queen Latifah) hankkii neidoille saman lakimiehen, kaupungin parhaan Billy Flynnin (Richard Gere). He molemmat huomaavat, että murhien ja vankilan johdosta he saavat molemmat huomiota lehdistöltä, mikä voisi edesauttaa kabareetähden uraa. Jos siis häntä ei hirtetä.
   En ole musikaalien suurin fani. Useimmat musikaalit ovat auttamattoman tylsiä ja kehnoja. Chicago kuitenkin toimii. Toimii paremmin kuin hyvin. Nautin suunnattomasti elokuvasta ja minun mielestäni se on paras musikaalielokuva, jota ikinä on tehty. Rob Marshall on nero. Hän luo upeasti täydellisen musikaalikomplkesin. Hänen visionääriset ideat tekevät Chicagosta niin upean ja ainutlaatuisen.
   Renee Zellweger on todella hyvä näyttelijä. Hän on lahjakas komedienne, hurmaava laulaja ja syvällinen draamantaitaja. Chicagossa hän loistaa. Monille hän on positiivinen yllätys, niin laulutaidoissa kuin näyttelijänsuorituksessakin. Hän on hyvin tietoinen omasta kehostaa mikä edistää niin tanssimista kuin näyttelemistäkin. Hän ei näyttele pelkillä kasvoillaan vaan käyttää hyväkseen kameran kuvakulmia, liikuttaessaan kehoaan, mikä musikaalissa tietenkin on välttämätöntä. Mutta mikä todella minut yllätti, miten hän pystyi hallitsemaan valkokangasta silloin kun ei tanssinut tai laulanut.
   Catherine Zeta-Jones tekee liian hyvän roolisuorituksen Chicagossa. Kylmäväreet kulkevat pitkin kehoa, kun hän laulaa ja tanssii. Hän saa täydet kymmenen pistettä. Yksi parhaita roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Vaatii todella paljon taitoa näytellä, laulaa ja tanssia samaan aikaan ja Zeta-Jones tekee kaiken kuin se olisi joka päiväistä. Hän voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta, vaikka pääosa se oikeasti oli.
   Queen Latifah on myös positiivinen yllättäjä. Hänen myöhempi ura ei anna viitteitä, että hän pystyisi niin hyvin eläytymään rooliin, hän osaa välttää kaikki kliseet ilmeillään, mikä hänen roolissaan on erittäin vaikeaa. Gere ja Reilly ovat myös hyvin viihdyttäviä ja erityisesti Reilly ottaa oman aikansa valkokankaalta ja todistaa katsojille olevansa kyvykäs, mihin vain mikä hänelle annetaan. Roxyn uskollisena aviomiehenä hän luo juuri oikeat ainekset samalla pettyneeseen, petettyyn aviomieheen kuin uskolliseen hölmöön. Rooli ei ole helppo, eikä siitä ole helppo pitää, mutta kuitenkin hän onnistuu pysymään Zellwegerin rinnalla roolisuorituksellaan.

     Chicago on viihdyttävä elokuva. Se on täynnä draamaa ja musiikkia ja se on luotu kliseettömäksi ja taiteelliseksi kokonaisuudeksi ja sitä ei voi kuin ihastella. On erittäin onnekasta, että kaikki nämä henkilöt; näyttelijät, ohjaaja, editoija, maskeeraaja ovat olleet samassa projektissa, sillä elokuva on täydellisyydessään selvästi tekijöidensä summa. Todella, todella upeaa työtä ja omistautumis-, uhrautumis- ja antautumiskykyä!

9

...=)