Keinottelua (Arbitrage)

Tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä rahoitusmaailmasta. Sanottu Richard Geren parhaimmaksi rooliksi, mitä en epäile yhtään. Rooli oli nimittäin huono - teki mieli hyssytellä miesparkaa, kun useassa kohtauksessa sekoitti huutamisen hyväksi näyttelemiseksi. Geren ura kun nyt ei ole mitenkään muutenkaan laadullaan loistanut. Ihan hyviin elokuviin kuitenkin aika ärhäkästikin tarrautuu kiinni - harmi vain, että sitten on niin laiska, ettei jaksa nostaa tikkua ristiin yrittääkseen edes näyttää kiinnostuneelta roolistaan.

...=)

Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)

Pretty Woman (Pretty Woman)

Miksi pidät elokuvista? Monta kertaa vuodessa elokuvateattereihin, videovuokraamoihin ja internetin elokuvasivustoille ilmestyy todella hyviä elokuvia. Kuitenkin vain harva saavuttaa sen ansaitsemaa suosiota. Mikä tekee elokuvasta niin hyvän, että siitä tulee myös suosittu? Miksi on elokuvia, joita kaikki ovat nähneet, kaikki eivät niin hyviäkään. Tuulen viemää, Casablanca, Nuori kapinallinen, Breakfast at Tiffany's, Tohtori Zivago, Kummisetä, Annie Hall, Tähtien sota ja Pretty Woman. Aina välillä elokuvateattereihin ilmestyy se yksi elokuva, jonka kaikki menevät katsomaan. Se, josta tulee kaikkien suosikkielokuva ja elokuvassa vain on se jokin maaginen piirre, joka tekee elokuvasta menestyksen ja klassikon.
     Romanttisten komedioiden äiti, Pretty Woman valmistui vuonna 1990. Sen ohjasi Garry Marshall ja pääosissa on Julia Roberts ja Richard Gere. Roberts sai kehuja roolisuorituksestaan ja muun muassa Oscar-ehdokkuuden parhaata naispääosasta. Elokuva tuotti yli 400 miljoonaa dollaria.
     Pretty Woman kertoo Vivian Wardista (Julia Roberts), joka on prostituoitu Hollywoodissa. Los Angelesissa liikematkalla oleva miljonääri Edward Lewis (Richard Gere) palkkaa Vivianin viikoksi seuralaisekseen erinäköisiin tapahtumiin.
      Elokuva niin menestyksekäs ja rakastettu, että sen mukaan perustuu kokonainen tyylilaji elokuvia. Niin sanotut romanttiset komediat, "chick-flickit". Pretty Womania ei voi siis millään lailla vähätellä. Elokuva onkin viihdyttävä ja sen tarjoama energia ennen näkemätöntä. Roy Orbisonin laulusta "Pretty Woman" tuli heti tunnettu sävelmä ja elokuvan hieno tunnelma perustuukin hienoon musiikkiin ja myös tähän kyseessä olevaan lauluun. Käsikirjoitus on tietysti kliseinen ja todella epäuskottava. Ohjaus on kuorrutettu sekä elokuvan käsittelemä teema pinnallinen. Katsoessani elokuvaa Pretty Woman en voi olla vertaamatta sitä vuoden 2003 elokuvaan Monster-Aileen Wuornos. Siinä missä Pretty Woman edustaa Hollywoodimaista kiiltokuvamaisuutta ja valtayleisön rakastamaa epäuskottavuutta, Monster tulkitsee käsitteen prostituoitu, todella syvällisesti, realistisesti ja uskottavasti. Pretty Woman on rohkea, reilu ja suora elokuva, mitä tulee tunteisiin, mutta aitous on kaukana siitä. Teennäisyys on ikävä kyllä osa tätä ensimmäistä romanttista komediaa, ja valitettavasti en tiedä pitäisikö elokuvaa kiittää vai vihata.

   







       Julia Roberts on ainakin viisikymmentä prosenttia elokuvasta. Hän antaa luontaisuutensa loistaa. Hän ehdottomasti asettaa riman korkealle kaikille hänen seuraajilleen, siinä, kuinka lähelle itseään katsojan päästää. Hän on niin valovoimainen ja viihdyttävä ja samalla hän antaa katsojan tarkkailla hänen omaa henkisyyttään, hänen omaa tunneskaalaansa ja tekee uskottavan, rehdin roolisuorituksen. Kohtauksissa, jotka voisivat olla kevyitä tai vähäpätöisiä, Roberts ymmärtää niiden merkityksen ja saa roolisuoritukseensa aitoa syvällisyyttä. Roberts onnistuu myös roolisuoritukseensa lisäämään koko elokuvan tuskallisesti kaipaamaa ihmisyyttä ja tämän vuoksi hän todella erottuu joukosta.
    Richard Gere on suoraan sanottuna jopa laiska. Hän näyttää nauttivan suunnattomasti Robertsin vastanäyttelemisestä, mutta häneltä puuttuu intohimo, palo ja perus näyttelemisen elementit kokonaan. Hän on tietyllä tapaa luonteva, mutta hän ei jaksa edes yrittää ja hänen roolisuorituksensa on tylsä.
      Pretty Woman on merkittävä elokuva. Harva elokuva on niin merkityksellinen ja uraauurtava kuin tämä. Pretty Woman sisältää energiaa ja on ehdottoman viihdyttävä. Elokuva ohjaus on kuorrutteisuudestaan huolimatta monipuolista ja Julia Roberts on ehdottomasti valovoimainen. Elokuva myös esittää varsin oleellisen kysymyksen, että miksi elokuva ei saisi pitää hauskaa?
7 +

...=)

Kohtalokas syrjähyppy (Unfaithful)

Kohtalokas syrjähyppy on vuonna 2002 valmistunut draamaelokuva. Sen ohjasi Adrian Lyne ja sen pääosissa on Diane Lane ja Richard Gere. Sivuosassa on Olivier Martinez. Elokuva tuotti yli 119 miljoonaa dollaria. Elokuva jakoi kriitikoiden mielipiteet, kuitenkin Diane Lanen roolisuoritusta ylistettiin ja hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta.

   Kohtalokas syrjähyppy kertoo Ed ja Connie Sumnerista ja heidän pojastaan, Charliesta. He ovat onnellisia, mutta kuitenkin Connie aloittaa suhteen kadulla törmäämäänsä mieheen, Paul Marteliin. Salaperäinen ja eksoottinen Paul on kirjojen välittäjä ja hänen majoittamansa suuri kaupunkiasunto on täynnä kirjoja. Connien aviomies huomaa heti muutoksen Conniessa ja lopulta päätyy palkkaamaan yksityisetsivän varjostamaan Connieta. Etsivä saa kuvia Conniesta ja Paulista ja Ed tietää totuuden, varmasti...

    Kohtalokas syrjähyppy on mielenkiintoinen elokuva. Sen juuret ovat hyvin vahvat ja elokuva itsessäänkin perustuu hyvin niiden päälle. Visuaalinen kohteenhaku on täysin omaaluokkaa ja Adrian Lyne on selvästi itseensä luottava ohjaaja. Hän perustaa selvästi koko elokuvan painon näyttelijöiden niskoille. Diane Lane ei edes ohjausta tarvitse ja Lyne pystyy repimään kaiken mahdollisen Richard Gerestä irti. Itse elokuva on piristävä fuusio Hollywoodia ja tietynlaista taide-elokuvaa. Virheettömäksi en sitä kutsuisi, mutta elokuva on sellainen, josta haluaa pitää.

    Juoni itsessään on hyvin kompakti, kontekstinen, hyytävä, jännittävä, miellyttävä. Elokuva on hyvin vahvasti näyttelijöiden ja ohjaajan yhteistyötä ja toimii paremmin kuin hyvin. Katsoja istuu sormet suussa katsoen Connien elämää. Elokuva on hyvin kaunis, mutta kuitenkin sopivan viihdyttävä. Elokuva on kuin tehty hyville näyttelijäsuorituksille ja sen sijaan, että turvautuisi jo valmiiksi luotuihin ratkaisuihin, se pyrkii etsimään omaa tietään. Sen sävy istuu katsojan mieleen kuin nyrkki silmään. Jos ei muuta, niin ainakin se on hyvä yritys. Tietyt kliseiset "hollwyoodimaiset" kiinnekohdat laskevat vähän elokuvan tasoa, mutta silti elokuva vakuuttaa turvautumalla juuri oikeisiin tukipilareihin.

    Diane Lane. Hän on likimain täydellinen. Hän ei edes tarvitse ohjausta, ei tukea muilta näyttelijöiltä, hän täysin johtaa koko elokuvan sen hyvyyteen. Hän näyttelee koko kehollaan ja käyttää häikäilemättömästi tätä hyväkseen. Hän omaksuu Connien roolin ja onnistuu muuttamaan ehkä hieman kliseisetkin kohtaukset täydeksi kullaksi. Lane todistaa näyttelijäntaitonsa maailmalle ja myös luo todella paljon uutta ja menee sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Hän on koko elokuvan selkäranka. Elokuva on hänen oma taidonnäytteensä ja ilman häntä se olisi täysi katastrofi. Peter Hall sanoi, että ollakseen elokuvanäyttelijä täytyy kohtaus kohtaukselta rakentaa hahmoa, ei pidä paljastaa koko hahmoa yhdessä kohtauksessa vaan vasta elokuvan loputtua katsojalle muodustuu kaikista kohtauksista hahmosta yhtenäinen kuva. Diane Lane onnistuu tasaisesti jokaiseen kohtaukseen lataamaan yhtä paljon karismaa, jännitystä ja psyykettä. On kuin Connie heräisi eloon. Niin uskottava Diane Lanen roolisuoritus on.

    Gere tukee parhaansa mukaan Lanen roolisuoritusta, mutta jää täysin tämän varjoon. Gere on kykenevä hyvinkin monipuolisiin rooleihin eikä missään nimessä ole huono. Hän luo hahmolleen omatunnon ja inhimillisyyden varmalla, kokeneella tyylillään ja persoonallistaa huomattavasti Ediä. Hän edesauttaa suuresti kahden päätähden kemioiden kohtaamista valkokankaalla ja yhdessä he ovatkin parhaimmillaan. Myös Olivier Martinez yltää Geren tasolle. Hän ei edes paljon näyttele vaan itsevarmuudella luo kohtaukseen hallinnan tunteen. Hän selvästi sisäistää hahmonsa ja ymmärtää tämän. Koko kolmikko ymmärtää myös toisensa ja saavat elokuvaan erittäin hienovaraisen virtauksen.

...=)

Chicago (Chicago)

Chicago, se on vuonna 2002 valmistunut musikaalielokuva, jonka ohjasi Rob Marshall ja tähditti Oscar-voittaja Renee Zellweger, Richard Gere, Oscar-voittaja Catherine Zeta-Jones, Oscar-ehdokas Queen Latifah, Oscar-ehdokas John C. Reilly, Taye Diggs, Lucy Liu, Christine Baranski ja Dominic West. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja Zeta-Jones voitti parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Rob Marshall oli ehdolla parhaaksi ohjaajaksi, Zellweger naispääosaan, Latifah naissivuosaan ja Reilly parhaaseen miessivuosaan.
   Chicago kertoo Roxie Hartista (Renee Zellweger), kotivaimosta 1920-luvun Chicagossa. Hän unelmoi tulevansa samanlaiseksi kabaree-tähdeksi kuin Velma Kelly (Catherine Zeta-Jones). Kun käy ilmi, että Fred Casely (Dominic West) käytti Roxieta ja hänen unelmiaa hyväksi, hän ampuu tämän ja joutuu vankilaan. Vankilassa viruu myös siskonsa ja aviomiehensä murhannut Velma. Vankilan vanginvartija Rouva "Mama" Morton (Queen Latifah) hankkii neidoille saman lakimiehen, kaupungin parhaan Billy Flynnin (Richard Gere). He molemmat huomaavat, että murhien ja vankilan johdosta he saavat molemmat huomiota lehdistöltä, mikä voisi edesauttaa kabareetähden uraa. Jos siis häntä ei hirtetä.
   En ole musikaalien suurin fani. Useimmat musikaalit ovat auttamattoman tylsiä ja kehnoja. Chicago kuitenkin toimii. Toimii paremmin kuin hyvin. Nautin suunnattomasti elokuvasta ja minun mielestäni se on paras musikaalielokuva, jota ikinä on tehty. Rob Marshall on nero. Hän luo upeasti täydellisen musikaalikomplkesin. Hänen visionääriset ideat tekevät Chicagosta niin upean ja ainutlaatuisen.
   Renee Zellweger on todella hyvä näyttelijä. Hän on lahjakas komedienne, hurmaava laulaja ja syvällinen draamantaitaja. Chicagossa hän loistaa. Monille hän on positiivinen yllätys, niin laulutaidoissa kuin näyttelijänsuorituksessakin. Hän on hyvin tietoinen omasta kehostaa mikä edistää niin tanssimista kuin näyttelemistäkin. Hän ei näyttele pelkillä kasvoillaan vaan käyttää hyväkseen kameran kuvakulmia, liikuttaessaan kehoaan, mikä musikaalissa tietenkin on välttämätöntä. Mutta mikä todella minut yllätti, miten hän pystyi hallitsemaan valkokangasta silloin kun ei tanssinut tai laulanut.
   Catherine Zeta-Jones tekee liian hyvän roolisuorituksen Chicagossa. Kylmäväreet kulkevat pitkin kehoa, kun hän laulaa ja tanssii. Hän saa täydet kymmenen pistettä. Yksi parhaita roolisuorituksia, joita olen nähnyt. Vaatii todella paljon taitoa näytellä, laulaa ja tanssia samaan aikaan ja Zeta-Jones tekee kaiken kuin se olisi joka päiväistä. Hän voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta, vaikka pääosa se oikeasti oli.
   Queen Latifah on myös positiivinen yllättäjä. Hänen myöhempi ura ei anna viitteitä, että hän pystyisi niin hyvin eläytymään rooliin, hän osaa välttää kaikki kliseet ilmeillään, mikä hänen roolissaan on erittäin vaikeaa. Gere ja Reilly ovat myös hyvin viihdyttäviä ja erityisesti Reilly ottaa oman aikansa valkokankaalta ja todistaa katsojille olevansa kyvykäs, mihin vain mikä hänelle annetaan. Roxyn uskollisena aviomiehenä hän luo juuri oikeat ainekset samalla pettyneeseen, petettyyn aviomieheen kuin uskolliseen hölmöön. Rooli ei ole helppo, eikä siitä ole helppo pitää, mutta kuitenkin hän onnistuu pysymään Zellwegerin rinnalla roolisuorituksellaan.

     Chicago on viihdyttävä elokuva. Se on täynnä draamaa ja musiikkia ja se on luotu kliseettömäksi ja taiteelliseksi kokonaisuudeksi ja sitä ei voi kuin ihastella. On erittäin onnekasta, että kaikki nämä henkilöt; näyttelijät, ohjaaja, editoija, maskeeraaja ovat olleet samassa projektissa, sillä elokuva on täydellisyydessään selvästi tekijöidensä summa. Todella, todella upeaa työtä ja omistautumis-, uhrautumis- ja antautumiskykyä!

9

...=)