Arvostelu: Mission: Impossible - Fallout

Tanssimmeko aina samaa piirileikkiä, päivästä ja kuukaudesta toiseen? Nousemmeko koskaan ylös poteroistamme? Kuvittelemmeko, että ihmisyytemme pelastaa meidät ja samalla nukahdamme kun on meidän vahtivuoromme pitää siitä huolta? Leikimme kuoleman kanssa, hivelemme sormiamme veitsen terällä ja hukumme oman kuolemattomuutemme harhaan. Onko kukaan koskaan aikuinen, vai olemmeko ikuisesti tuomittuja pienuuteen? Mission: Impossible - Fallout on tutkielma siitä, kuinka laitamme luottomme toiseen ihmiseen, koska itse emme pysty tekemään vaikeita valintoja.

Jo elokuvan alku asettelee paikalleen hyvin erilaiset tarinanpalaset, joita saattaisi odottaa taas yhdeltä maailman suurimman elokuvatähden Tom Cruisen toimintaelokuvalta. Ensimmäisessä kohtauksessa pääsemme Ethan Huntin (Cruise) unen sisään, joka paljastaa miehen pahimmat pelot. Miehen pahin vihollinen (Sean Harris), joka vahingoittaa hänen rakastettuaan (Michelle Monaghan). Sitten Hunt säpsähtää hereille ja huohottaa. Miten hieno kohtaus. Millainen tapa esitellä katsojalle toimintaelokuvan sankari. Haavoittuneimmillaan.

Tarkasti hiottu kerronta jatkuu myös elokuvan edetessä. Ensimmäisessä toimintakohtauksessa Hunt laitetaan kovan paikan eteen, kun hän joutuu valitsemaan sen välillä suorittaako tehtävän onnistuneesti, vai pelastaako kaverinsa (Rhames). Hän valitsee jälkimmäisen ja joutuu maksamaan siitä koitunutta hintaa koko loppuelokuvan ajan. Elokuvan linja on kristallinen, kirkas kuin järven jää; erehtynyt, langennut sankari. Sankari, joka ei ole täydellinen.

Juonenkäänteitä seuraa lukuisia tämän jälkeen. Hunt joutuu jahtaamaan plutonium-nimistä alkuainetta hämärien ihmisten merestä ja labyrintista, jotta maailmaa ei uhkaisi ydinsota. Hunt joutuu yhä syvemmälle petosten, väärien motiivien, salaliittojen ja selkäänpuukotusten maailmaan. Suurin kamppailu käydään pään sisällä. Mikä on oikea valinta vaikeiden valintojen maailmassa - ideologia vai käytäntö?

Hienoissa ja totuudellisissa elokuvissa antagonistienkin motiivit ymmärtää. Se luo elokuvan maailmasta monitahoisen, syvällisen, aidon. Tässä he haluavat tutustuttaa kaoottiseen maailmaan taas järjestyksen ja rauhan eskaloittamalla nykyisen maailmanjärjestyksen. Kaaosta on aina seurannut rauha.

Myös puolestaan protagonistien motiiveista löytyy kyseenalaistettavaa. Miksi oma moraalinen koodi on aina arvokkaampi kuin toisen? Kuka sen valinnan tekee? Kenellä on valta tehdä sellainen valinta, että pelastaa yhden hengen miljoonan hengen sijaan? Ja vaikka valinta olisi oikea, onko sitä ohjaavat tekijät, motivaatio, väärä?

Sitä, mitä ohjaaja Christoper McQuarrie tekee tässä, voisi kutsua ikonoklasmiksi. Hän ottaa Tom Cruisen idean ja kääntää sen päälaelleen. Cruise, joka on muodostunut modernin elokuvataiteen kliseeksi, juoksukohtauksineen, moppihiuksineen ja leveine irvistyksineen. Hän on ollut elokuvissa jotain, mikä on ollut hyvin pateettista. Hän on ollut itse itsensä stereotypia. Esittänyt tyypillistä sankariroolia, jonka valintoja ei ole juuri kyseenalaistettu. Jotain, johon on uskottu lähes sokeasti.

McQuarrie purkaa kaiken tämän. Riisuu Cruisen ilmaisukielen lähes askeettiseksi. Mikä tekee Cruisen näyttelytyöstä taas jopa melkein lähestyttävää. Ainakin siedettävää, joka on jo paljon sanottu. Mutta sen lisäksi hän työntää pääosanesittäjänsä keskelle tematiikkaa ideologiasta. Sankarin merkityksestä modernissa maailmassa, totuuden jälkeisessä ajassa. Emme ole enää varmoja mistään. Emmekä koe kaipaavamme suurta ideologista johtajaa. Aikamme ilmiöt ovat pirstaloituneita. Globaaleja, hajanaisia, epäoleellisia.

Samalla lailla Mission: Impossible - Falloutissa kyseenalaistetaan sekä yhden miehen merkitys maailmassa että symbolien merkitys ylipäänsä. Läpi elokuvan hahmot paljastuvat maskien takaa toisiksi ihmisiksi. Kukaan ei ole se, joka väittää olevansa. Ja Hunt ei enää näyttele ikonisen sankarin roolia. Hänenkin merkitys, symbolinen sekä käytännönläheinen, kyseenalaistetaan. Mitä meistä jää jäljelle, kun meiltä poistetaan ne roolit, joita esitämme? Kun emme enää voi luottaa siihen, että mitä näemme maailmassa, olisi totta?

Elokuvan ote kysymykseen tuntuu raikkaalta. Se korostaa pienieleisesti jatkuvaa valintojen tekemistä ja sen merkitystä. Ja millainen on ihmisen osa. Jokaisen päätös uhrata oma elämänsä valintojensa eteen. Omistaa oma aikansa valitulle polulle, vaikkakin huojuvalle riippusillalle, jonka yli on vain juostava, katsomatta alaspäin.

Tässä ei nosteta yhtä miestä jumalan asemaan. Ei valeta sankarista kultaista patsasta. Vaan päin vastoin maadotetaan kansan rivien tasalle. Tehdään selväksi verrastus jokaiseen ihmiseen. Jokaisen ihmisen valintoihin. Kuinka sillä kaikella on arvo. Ja merkitys. Toiselle valinta on mennä työskentelemään lääkärinä avustusleirille maailman laidalle. Toiselle auttaa kaatunut vastaankulkija ylös. Meillä kaikilla on roolimme näyteltävänä. Aaveiden valtakunnassa. Varjojen sodassa. Emme tarvitse sokeaa uskoa, vaan tietoisia valintoja. Uskon aika on ohi. Olemme pudonneet siitä pois.

Virheetön tyylitaju. Kohtauksissa on jotain sileyttä, sulavuutta, selkeyttä. Niiden katsominen on vaivatonta. Sujuvaa. Ne tuntuvat hyvältä ja ne näyttävät hyvältä. Kohtauksissa on tarpeeksi särmää, että niitä seuraa mielenkiinnolla, mutta ne ovat kuitenkin niin puhtaita, että niiden soljuvuuteen luottaa. Palaset loksahtavat paikoilleen.

Myös toimintakohtaukset ovat upeasti koordinoituja ja mistä haluan erityisesti kiittää; pääsääntöisesti hyvin valaistuja. Mikä mielestäni viestii yksityiskohtaisuudesta ja huolellisuudesta. Toimintakohtausten ei tarvitse tapahtua pimeässä, kun ne on hyvin ja toimivasti ohjattu. Vaikka ne olivat suureelliset ja yliampuvat, niitä seurasi ihastellen. Eikä erikoistehosteita oltu ammuttu sinne tänne, vaan kohtauksissa luotettiin perinteisiin elementteihin. Toimivaan lavastukseen, stunttikoordinaatioon ja kuvaukseen.

Mielenkiintoisesti sitten taas niiden muutaman tietokoneanimaation toteutus ei puhunut puolestaan ja niiden virheet ryökyivät naamalle. Mutta, pakko alleviivata heti perään, että se ei haitannut yhtään mitään. Katsoja on valmis antamaan anteeksi tuollaiset puutteet, jos kohtaukset itsessään on toteutettu intohimolla.

Olen todella vaikuttunut siitä, miten Henry Cavill on oppinut hyödyntämään omaa jähmeyttään rooleissaan. Hän ei ole joustavin näyttelijä tai millään lailla kameleomanttimainen. Hän on jämäkkä ja jykevä. Kun hän on valkokankaalla, hänet tunnistaa näyttelijäksi. Ei hahmoksi. Mutta jollain lailla hän saa tämän valtavan taakan alta valotettua omaa karismaansa. Hän tekee omasta tähteydestään hauskan näköistä. Valloittavaa.

Sean Harris tekee kummittelevan roolisuorituksen elokuvan antagonistina. Häneen uskoi. Häntä uskoi riivattuna miehenä, joka on jäänyt omien ideologioidensa vangiksi. Kaunan kalvaama mies, jonka elämä on muuttunut yhden tavoitteen jahtaamiseksi.

Toki Mission: Impossible - Fallouttia vaivaa genrensä rajoitteet. Se on pinnallista ja kaavamaista, varsinkin kun toimintakohtaus seuraa toimintakohtausta. Mutta elokuvan rytmitys on poikkeuksellisen toimivaa. Katsojan päälle ei vyörytetä liikaa kerralla. Toimintakohtaustenkin väliin jää taukoja. Ja niiden taukojen aikana elokuva valottaa toimintakohtausten merkitystä. Kuinka nekin punoutuvat osaksi hienoviritteistä elokuvakerrontaa. Muodostavat hypnoottisen kuvaelman rauhattomasta maailmasta ja rauhattomasta miehestä. Harvoin voi tänä päivänä kutsua geneeristä toimintaelokuvasarjan jatko-osaa tyylikkääksi, mutta sellainen Mission: Impossible - Fallout on.

Mission: Impossible - Rogue Nation (Mission: Impossible - Rogue Nation)

En todellakaan ole mikään Tom Cruisen fani. Mielestäni hän on hyvin häijy mies. Minulla on aina vähän epäilyksiä kun puhutaan pimeistä uskonnoista, joihin liitytään kuin kulttiin ja siitä muodostuu jotain ehdotonta. Sen lisäksi olen kuullut, että hän osaa olla aikamoinen diiva. Muun muassa ensimmäisen Mission: Impossible elokuvan kuvauksissa hän käyttäytyi kuin ohjaaja ja vaati muun muassa vastanäyttelijä Emmanuelle Beartia näyttelemään omaa roolia vaatimattomammin, jotta hänen oma roolinsa olisi enemmän keskiössä. Lisäksi, pakko myöntää, hän on aivan liian vanha enää näyttelemään uskottavaa tai puhumattakaan coolia toimintasankaria. Sana, joka tulee mieleen viisikymppisestä Cruisesta on kalkkis. Ja olenko ainoa, ketä häiritsee, että hänellä on vielä sama pottamainen kampaus kuin jollain kuusi -vuotiaalla pojalla?

No siinä tuli perustelua jos toistakin. Harmittaa, vain, että häntä vielä pyöritetään näissä mukana, sillä näen, että tämäkin elokuva olisi niin hyvä, jos roolissa olisi joku nuorempi, viehättävämpi ja siistimpi näyttelijä, mieleen tulee esimerkiksi Ryan Guzman, joka on kuin tehty jonkun blockbusterin pääosaa toimintasankariksi. Nimittäin Cruisesta huolimatta Mission: Impossible - Rogue Nationissa on ainesta todella hyväksi elokuvaksi.

Ensin minua vähän kummastutti kuinka elokuva oli alusta alkaen niin ennalta-arvattavaa. Kaikki toimintaelokuva kliseet saatu niin vahvasti ilmi jo lähtömetreiltä. Mutta sitten ne pikkuhiljaa iskoistuivat minuun ja sai ajattelemaan, että ehkä niitä on tarkoituksellakin haettu. Kun niitä osaa käyttää oikein, ne toimivat. Elokuvan juoni pyörii taas Ethan Huntin (Tom Cruise) ympärillä. Tällä kertaa hänen täytyy pelastaa maailma pahan terroristijärjestön Syndikaatin kynsistä. Apunaan hänellä on Britannian tiedustelupalvelun agentti Ilsa Faust (Rebecca Ferguson). Mukana häärii myös Simon Pegg, Jeremy Renner sekä Alec Baldwin, CIA:n pomona.

Syy, miksi elokuva toimii, on mielestäni se, että se on hyvin riisuttu. Siinä on keskitytty oleeelliseen ja kaikki turha ympäriltä on kuorittu pois. Keskitytään hyvään toimintaan ja annetaan hyvien keventävien sivuhahmojen viihdyttää taustalla.

Heti ensisekunneista, kun Rebecca Ferguson astui ruutuun, tuli automaattisesti mieleen Ingrid Bergman. On kuin he olisivat äiti ja tytär tai jotain. Tämä mielleyhtymä vain vahvistui kun hahmojen matka vei heidät Casablancaan, Marokkoon! Tämä toi oman lisäsävynsä elokuvaan.

...=)

Tropic Thunder (Tropic Thunder)

Ben Stiller tähditti, ohjasi ja osittain myös käsikirjoitti Tropic Thunder-nimisen elokuvan vuonna 2008. Muut käsikirjoittajat ovat Justin Theroux ja Etan Cohen. Elokuva on tuottanut yli 180 miljoonaa dollaria ja sen pääosissa on Stillerin lisäksi Robert Downey Jr., Jack Black, Steve Coogan, Brandon T. Jackson, Jay Baruchel, Nick Nolte ja Tom Cruise sekä Matthew McConaughey. Downey Jr. oli ehdolla parhaan miessivuosan Oscar-palkintoon.
     Tropic Thunder kertoo näyttelijä Tugg Speedmanista (Sylvester Stallone-jäljitelmä), joka tavoittelee Oscar-palkintoa ja suostuu siksi kuvaamaan tulevaa elokuvaansa viidakossa, oikeissa olosuhteissa. Muut elokuvan näyttelijät ovat arvostettu ja viisin kertainen Oscar-voittaja Kirk Lazarus (Russell Crowe-jäljitelmä), joka on metodinäyttelijä ja on hahmossaan kuvausten välilläkin, koomikko Jeff Portnoy (Chris Fairley-jäljitelmä), Alpa Chino ja Kevin Sundusky.
      Olin erittäin innostunut katsomaan elokuvan. Olin innostunut katsomaan sen, koska se oli saanut paljon kehuja kriitikoilta, yleisesti hyvänä pidetty elokuva. Saihan se jopa Oscar-ehdokkuuden. Katsottuani elokuvan, totta puhuakseni, en tiennyt mitä ajatella. No en keskittynyt siihen enempään, kuin vasta nyt kun ryhdyin arvostelemaan tätä elokuvaa, tajusin, että tässä ei ole mitään hyvää. En ymmärrä, miksi tämä elokuva on saanut positiivisia arvosteluja. Oikeastaan, ymmärrän, koska perinteisesti kriitikot rakastavat kun arvostettuja, erityisesti toimintaklassikoita parodioidaan. Hollywood rakastaa eniten nauraa itselleen. Tähän voisi kirjoittaa vaikka kommentin: "It's funny, 'cause it's true". Joka tapauksessa mielestäni, Tropic Thunder on yliarvostettu elokuva. Komedia on köyhää ja elokuvan tyyli, yllättävää kyllä, itserakasta. Ironia ilmenee tässä, koska elokuvan pitäisi nimen omaan nauraa itsekkyydelle ja sortuu siihen itse. Kuvittelen vain elokuvantekijät virnuilemassa editointihuoneessa. Kun joku tietää olevansa hyvä, hän ei yleensä ole ja se vaikutelma minulle ainakin syntyy tästä elokuvasta. Voi myös tosin olla, että en lähtökohtaisesti pidä elokuvan ideasta. On todella paksua imitoida oikeita näyttelijöitä ja tehdä se liialla itseriittoisuudella. Lopputulos ei vain minulle ole tyydyttävä.
      Robert Downey Juniorissa ilmenee nimenomaan tämä elokuvan ongelma. Kun katson häntä, hänestä tulee itseriittoinen vaikutelma ja hänen näyttelemisensä on itsekeskeistä, mikä on taas ironista, koska hän näyttelee hahmoa, joka on ihan samanlainen ja ei, hän ei näyttele niin hyvin itserakasta hahmoa, että siksi hänestä tulee itserakas vaikutelma.
     Ben Stiller on pelastava voima, näyttelijänä. Pidän myös Jay Baruchelin koomisesta tyylistä, McConaughey on päästetty liika valloilleen, samoin Cruise. Jack Black on ankea, täysin kliseinen näyttelijä. En oikein vieläkään tiedä, mitä ajatella elokuvasta. Jos se on jonkun mielestä hauskaa nähdä komedia, joka on paksua, itserakasta ja jopa ilkeää, niin suosittelen tätä elokuvaa. Ja jos se olikin tämän komedian tarkoitus, niin anteeksi, jos en ymmärtänyt sitä. Elokuva kohtasi ilmestyessään paljon riitaa ja kiistoja sen soveliaisuudesta ja minunkin täytyy todeta, että elokuva yrittää repiä huumoria täysin stereotypisistä oletuksista ja käyttäytyy todella epäsoveliaasti. Se ei ole hauskaa, se on tyhmää. Naurun sijaan, elokuva antaa katsojalle tunteen kiusallisuudesta. Hyvää elokuvassa on maskeeraus, lavastus, valaistus, efektit, kuvaus, editointi. Tekniseltä puolelta elokuvassa ei ole siis mitään vikaa ja hyvällä tarkkuudella se onkin tehty. Se nimenomaan korostaakin elokuvan komedisuutta ja antaisi kehykset hyvälle komediallekin.

6-

...=)