Arvostelu: Robin Hood

Robin (Taron Egerton) rikas paikallinen aatelinen värvätään armeijaan ristiretkille taistelemaan muslimeja vastaan. Taakse kotirintamalle jää sydämen mielitietty Marian (Eve Hewson). Kun Robin palaa Lähi-Idästä kotiin haavoittuneena ja sodan kyynistämänä, huomaa hän Marianin lampsineen hevonkuuseen ja hänen koko omaisuutensa hävinneen.

Elokuva on jopa auttamattoman huono. Tyrskähdyttää nyt jälkikäteen ajatus, että elokuvan alussa tosiaan oikein kertoja saarnaa meille pitkää litaniaa siitä, että tämä ei ole se tavallinen Robin Hood -uudelleenkerronta. Ja sitten loppuelokuva käyttää kaiken aikansa todistaakseen väitteen valheelliseksi. Ei nyt puhuta edes siitä, että lähtökohtaisesti ylipäänsä kertojaratkaisut ovat ehdoton nou nou.

Mutta tosissaan; sama vanha Robin Hood. Joo, siihen rinnalle löydettiin Jamie Foxx, tällä kertaa mustaihoinen muslimi Little Johniksi, mutta se ei tästä uutta tarinaa tee. Ja tosi yllättävä veto, että näyttelijäkaartin ainoa mustaihoinen näyttelijä tyrkätty sidekickin rooliin. Hän on valkoihoisen miessankarin kätyri. Sivuosa. Olisi edes uskallettu laittaa Robin Hoodin rooliin, niin oltaisiin saatu jotain uutta.

Ollaanko me oikeasti siinä pisteessä, että pelkät uudelleenfilmatisoinnit ei enää riitä, mutta nyt näiden miljoonansien kohdalla tarvitaan oikein vastuuvapauslausekkeet elokuvien alkuun, että ei, ei, ei - ei tämä ole sama tarina. Katsokaa nyt! Me vaihdettiin ton yhden sivuosahahmon ihonväri. Ja tota... toi, toi, toi - toi yks lavaste taitaa olla eri tuossa yhdessä kulmassa. Pitäisi mielestäni päättää, että joko tehdään uudelleenfilmatisointeja kunnialla tai sitten ei tehdä uudelleenfilmatisointeja. Mutta jos sitä aletaan anteeksipyytelemään, niin ei hyvää päivää...

Ja kuten on varmaan itsestään selvää, kun en ole tästä intoa puhkumassa, niin ei se toteutuskaan kummoinen ole. Juonenkulku on kuin jostain huonosta telenovelasta ylidramaattisíne kohtauksiineen, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia. Hahmojen motivaatiot eivät käy järkeen millään. Hahmoja sinkoaa sieltä täältä tuonne ja sinne. Se kuuluisa punainen lanka puuttuu. Lisäksi kaikesta paistaa läpi autenttisuuden puute. Rahaa on kyllä kaadettu typeriin erikoisefekteihin sun muihin, mutta oikea palo aihetta kohtaan loistaa poissaolollaan.

Taron Egerton auttoi paljon. Pidin hänestä. Hänellä on hyvät ilmeet. Sekin on nykyään harvinaista, että näyttelijä osaa oikeasti näytellä ilmeitä. Kaikki on nykyään niin ilmeetöntä. Hänessä on sellaista vanhan koulukunnan näyttelijää, joka osaa ilmeillä uskottavasti.

Tajusin viimein, etten pidä Jamie Foxxista. En ole oikeastaan tainnut nähdä häneltä yhtä hyvää roolisuoritusta, kahdesta puhumattakaan. Jossain roolissa varmasti toimii, paremman puutteessa, mutta niinhän se pysähtynyt kellokin on oikeassa ajassa kaksi kertaa päivässä. Foxx on rasittava. Hän ei ole niin naturalistinen, mitä toivoisin näyttelijän olevan. Hän on kuin Timothee Chalametin tai Jennifer Lawrencen vastakohta. Siinä, missä he pystyvät kerta toisensa jälkeen uppoamaan vaivattomasti rooliin kuin rooliin, Jamie Foxx joutuu vääntämään ja kääntämään ja senkin jälkeen näyttää vain typerältä kaikessa tuskailussaan.

Eve Hewson on tämän vuoden Marian. Katsotaan kuka vetää roolin seuraavana vuonna... En tiennyt kuka hän oli, mutta olin kyllä vakuuttunut. Tosin roolin ainoa vaatimus on olla kaunis koriste, joten sinänsä hänellä ei ollut ihan hirveästi tehtävää tai mahdollisuuksia mokata. Mutta tämän arvostelun kirjoittamista varten taustatutkimusta tehdessä tuli vastaan, että hän on Bonon tytär! Mikäli Hollywoodin ylpeä nepotismi-perinne on yhä hengessään, niin hänestä varmasti kuulemme vielä.

Ben Mendelsohnia en koskaan tunnista. F. Murray Abraham puolestaan oli iloinen yllätys ja hyvin hänkin veti. Tästä voisi päätellä, että joko näyttelijöissä ei ollut tällä kertaa vikaa, tai sitten Jamie Foxx oli niin silmittömän umpisurkea, että upotti paattinsa kanssa muutkin näyttelijät.

...=)

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)

Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service)

Ööööhm... Hyvä, tykkäsin... Kai...

Wikipedialla on hyvä termi elokuvan tyylilajille: spy-fi. Eli siis vähän niinku sci-fin ja vakoojaviihteen yhdistelmä - hieman ylitseampuva, muotoaan hakeva, törkeän räävitön vakoojakohelluspläjäys. Pääosissa Taron Egerton (pääsen häneen kohta, monelle varmaan tuntematon nimi), Michael Caine, Colin Firth, Samuel L. Jackson ja Mark Strong. Elokuvan ohjasi Matthew Vaughn ja käsikirjoitti miehelle ennenkin käsikirjoituksia rustannut Jane Goldman. Elokuvasta tuli aika moinen hitti, tuottaen yli 400 miljoonaa dollaria.

Colin Firth kuuluu Kingsman-nimiseen vakoojajärjestöön, joka on itsenäinen kaikista maailman poliittisista kytköksistä. Sen perusti rikkaat räätälit aikoinaan. Järjestöä jokseenkin luotsaa Michael Cainen rikas herrasmiesaristokraatti ja järjestön Q-tyyppinen (James Bond-refeeraus) oikea käsi-mies on Mark Strongin esittämä Merlin. Kun yksi järjestön agenteista kuolee, saa jokainen järjestön agentti ehdottaa hänen tilalleen uutta ehdokasta. Sitten ehdokkaat pistetään tälläiseen bootcamp-treenijakso-testiin, jossa kilpailvat paikasta. Firthin ehdokas on Egertonin esittämä Eggsy.

Minulla on aina epäilykseni, kun elokuvan pääroolin pestataan joku tuntematon nuori mies. Usein he ovat aika noloja ja kokemattomia, mutta tässä Egertonissa on karismaa. Toivon, että hänestä tulee tulvaisuudessa suurikin tähti, sillä hän on ehkä tärkein syy, miksi elokuva pysyy niinkin hyvin kasassa.

Matthew Vaughn on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Tähtisumua, Kick-Ass ja X-Men: First Class. X-Menista pidin hirveästi, Tähtisumua oli positiivinen yllätys ja Kick-Ass muistuttaa ehkä eniten tätä Kingsmania. Molemmissa väkivalta muuttuu niin Tarantinomaiseksi räävittelevän törkeäksi, että ei voi muuta kuin nauraa. Pidän kuitenkin Vaughnin elokuvissa siitä, että hän osaa kuvata toimintakohtauksen ja kohtauksen kuin kohtauksenkin, turvautumatta pimeisiin otoksiin tai niin sekavaan kameratekniikkaan, että siitä ei saa mitään selvää ja ikään kuin katsoja saisi vain illuusion jostain mätkintäkohtauksesta (efekti, jota monet, monet, monet toimintaleffat valitettavasti käyttävät). Eli siitä ei tarvi murehtia, etteikö näkisi kunnolla kaikkea sitä toimintaa, jonka elokuva tarjoaa.

Muutenkin pidän toimintakomedioista ja tälläisestä Bond-tyyppisestä vakoojaviihteestä, mm. Spy - Vakooja oli erittäin, erittäin viihdyttävä. Kingsman tosin ampuu ajoittain niin kovin ja niin täysillä, että ei oikein jaksa enää katsoja luottaa elokuvaan tietyssä vaiheessa. Onnistuu leffa naurattamaankin kyllä, ne koirat oli hulvattomia, Egertonin koominen ajoitus on täydellistä, mutta sitten sitä on myös vähän sellaista "omg-tapahtuiko tuo juuri"-tyylistä turvautumisnaurua, kun ei tiedä, miten muutenkaan reagoida.

Eli niin, hmmm.... Ihan hyvä. Voisin katsoa uudelleenkin, pidin elokuvan juonenkulusta ja kaikista elementeistä, jättää ainakin sanattomaksi jos ei muuta.

...=)