Arvostelu: Robin Hood

Robin (Taron Egerton) rikas paikallinen aatelinen värvätään armeijaan ristiretkille taistelemaan muslimeja vastaan. Taakse kotirintamalle jää sydämen mielitietty Marian (Eve Hewson). Kun Robin palaa Lähi-Idästä kotiin haavoittuneena ja sodan kyynistämänä, huomaa hän Marianin lampsineen hevonkuuseen ja hänen koko omaisuutensa hävinneen.

Elokuva on jopa auttamattoman huono. Tyrskähdyttää nyt jälkikäteen ajatus, että elokuvan alussa tosiaan oikein kertoja saarnaa meille pitkää litaniaa siitä, että tämä ei ole se tavallinen Robin Hood -uudelleenkerronta. Ja sitten loppuelokuva käyttää kaiken aikansa todistaakseen väitteen valheelliseksi. Ei nyt puhuta edes siitä, että lähtökohtaisesti ylipäänsä kertojaratkaisut ovat ehdoton nou nou.

Mutta tosissaan; sama vanha Robin Hood. Joo, siihen rinnalle löydettiin Jamie Foxx, tällä kertaa mustaihoinen muslimi Little Johniksi, mutta se ei tästä uutta tarinaa tee. Ja tosi yllättävä veto, että näyttelijäkaartin ainoa mustaihoinen näyttelijä tyrkätty sidekickin rooliin. Hän on valkoihoisen miessankarin kätyri. Sivuosa. Olisi edes uskallettu laittaa Robin Hoodin rooliin, niin oltaisiin saatu jotain uutta.

Ollaanko me oikeasti siinä pisteessä, että pelkät uudelleenfilmatisoinnit ei enää riitä, mutta nyt näiden miljoonansien kohdalla tarvitaan oikein vastuuvapauslausekkeet elokuvien alkuun, että ei, ei, ei - ei tämä ole sama tarina. Katsokaa nyt! Me vaihdettiin ton yhden sivuosahahmon ihonväri. Ja tota... toi, toi, toi - toi yks lavaste taitaa olla eri tuossa yhdessä kulmassa. Pitäisi mielestäni päättää, että joko tehdään uudelleenfilmatisointeja kunnialla tai sitten ei tehdä uudelleenfilmatisointeja. Mutta jos sitä aletaan anteeksipyytelemään, niin ei hyvää päivää...

Ja kuten on varmaan itsestään selvää, kun en ole tästä intoa puhkumassa, niin ei se toteutuskaan kummoinen ole. Juonenkulku on kuin jostain huonosta telenovelasta ylidramaattisíne kohtauksiineen, jotka ovat toinen toistaan epäuskottavampia. Hahmojen motivaatiot eivät käy järkeen millään. Hahmoja sinkoaa sieltä täältä tuonne ja sinne. Se kuuluisa punainen lanka puuttuu. Lisäksi kaikesta paistaa läpi autenttisuuden puute. Rahaa on kyllä kaadettu typeriin erikoisefekteihin sun muihin, mutta oikea palo aihetta kohtaan loistaa poissaolollaan.

Taron Egerton auttoi paljon. Pidin hänestä. Hänellä on hyvät ilmeet. Sekin on nykyään harvinaista, että näyttelijä osaa oikeasti näytellä ilmeitä. Kaikki on nykyään niin ilmeetöntä. Hänessä on sellaista vanhan koulukunnan näyttelijää, joka osaa ilmeillä uskottavasti.

Tajusin viimein, etten pidä Jamie Foxxista. En ole oikeastaan tainnut nähdä häneltä yhtä hyvää roolisuoritusta, kahdesta puhumattakaan. Jossain roolissa varmasti toimii, paremman puutteessa, mutta niinhän se pysähtynyt kellokin on oikeassa ajassa kaksi kertaa päivässä. Foxx on rasittava. Hän ei ole niin naturalistinen, mitä toivoisin näyttelijän olevan. Hän on kuin Timothee Chalametin tai Jennifer Lawrencen vastakohta. Siinä, missä he pystyvät kerta toisensa jälkeen uppoamaan vaivattomasti rooliin kuin rooliin, Jamie Foxx joutuu vääntämään ja kääntämään ja senkin jälkeen näyttää vain typerältä kaikessa tuskailussaan.

Eve Hewson on tämän vuoden Marian. Katsotaan kuka vetää roolin seuraavana vuonna... En tiennyt kuka hän oli, mutta olin kyllä vakuuttunut. Tosin roolin ainoa vaatimus on olla kaunis koriste, joten sinänsä hänellä ei ollut ihan hirveästi tehtävää tai mahdollisuuksia mokata. Mutta tämän arvostelun kirjoittamista varten taustatutkimusta tehdessä tuli vastaan, että hän on Bonon tytär! Mikäli Hollywoodin ylpeä nepotismi-perinne on yhä hengessään, niin hänestä varmasti kuulemme vielä.

Ben Mendelsohnia en koskaan tunnista. F. Murray Abraham puolestaan oli iloinen yllätys ja hyvin hänkin veti. Tästä voisi päätellä, että joko näyttelijöissä ei ollut tällä kertaa vikaa, tai sitten Jamie Foxx oli niin silmittömän umpisurkea, että upotti paattinsa kanssa muutkin näyttelijät.

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2

...=)