Zero Dark Thirty (Zero Dark Thirty)

Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n  värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.

Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.

     Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
     Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.

"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."

     Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
      Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.

     Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.

 

Se toinen nainen (The Other Woman)

Hollywood hömppä=Hollywoodissa tehty elokuva, pääosassa tunnettu tähtinäyttelijä, käsikirjoitus ennalta-arvattava.

Elokuva on elokuva. Nyt se on sanottu. Vielä erityisemmin; Hollywood on Hollywood. Se on maailman suurin elokuvateollisuus. Syystä. Omasta mielestäni Hollywood on Se Oikea. Sadat miljoonat ovat rakastuneet Hollywoodin taianomaisiin satuelokuviin tai räjähtäviin toimintaelokuviin. Suuria tähtiä kuten Cameron Diaz, ihaillaan täydestä sydämestä, ympäri maailmaa. Olen jo aikaisemmin todennut, että tähtinäyttelijät ansaitsevat asemansa, sillä vain oikeasti sen ansaitsevat nousevat tähdiksi. Heillä on se karisma ja vetovoima, jota tähti tarvitsee. Täytyy siitä siis silloin maksaakin. Presidenteillekin maksetaan isoa palkkaa, koska vain niin harva pääsee presidentiksi ja vain harva siihen pystyy. Joka tapauksessa Hollywood hömppä ei ole mikään aliarvioitava tekijä.
    Se toinen nainen kertoo Cameron Diazin esittämästä lakimiehestä Carly Whittenistä, joka rakastuu Nikolaj Coster-Waldaun esittämään komeaan hurmuriin Mark Kingiin. Pian Carlylle kuitenkin selviää, että Mark on naimisissa Leslie Mannin esittämän Kate Kingin kanssa. Kate murtuu henkisesti ja pystyy löytämään tukea vain Carlysta. Heidän ystävystyttyään heille paljastuu, että Markilla on vielä kolmaskin nainen elämässään; Kate Uptonin esittämä Amber. Luonnollisesti he ystävystyvät myös Amberin kanssa ja pian heille muodostuu kostosuunnitelma Markille. Katen veljeä esittää Taylor Kinney ja Carlyn assistenttia Nicki Minaj.

"Tässä elokuvassa on huumoria, ronskiutta, heittäytymistä, elokuvallisuutta, fantasiaa mitä ikinä Hollywood hömpästä kuuluukin etsiä"

     Nick Cassavetes on ohjannut sellaisia elokuvia kuten The Notebook-Rakkauden sivut ja My Sister's Keeper, jossa Cameron Diaz jo näytteli aikaisemmin hänen ohjauksessaan. Täytyy kyllä nostaa hattua Nick Cassavetesille. Hän ryntää täysin Hollywoodin ytimeen. Hän saavuttaa sen, mikä tekee hömpästä niin hyvää. Tarkemmin sanottuna romanttisesta komediasta tekee hyvää se, että elokuvan jälkeen katsoja kokee itsensä ainutlaatuiseksi, yksilölliseksi. Elokuva keskittyy aina kahteen, kolmeen henkilöön, jolloin katsoja näkee, että heidän maailmassaan he saavat huomiota. Jokainen ihminen haluaa tulla huomatuksi. "Oikeassa maailmassa" se on välillä vaikeaa, nimittäin ihmisiä on niin paljon - ajoittain saattaa tulla sellainen olo, että ei itsellä ole mitään väliä, kukaan ei katso eikä huomaa minua, hukun massaan. Kun katsoo elokuvan, kuten Se toinen nainen, voi kokea myös itsensä elokuvan päähenkilöksi. Voi ensinnäkin samaistua elokuvan henkilöihin ja siten toteuttaa yksilöllisyytensä ainutlaatuisuutta. Elokuvassa henkilöt nähdään. Katsoja huomaavat heidät ja tiedostavat heidät - siksi näitä elokuvia on niin hienoa katsoa. Ne vievät meidät pois meidän omasta todellisuudesta ja antavat meille hetkeksi tilaisuuden loistaa ja nauttia, luopua huolesta ja heittäytyä elokuvaan. Mutta ainakin minun mielestäni elokuvan täytyy olla tarpeeksi hyvä, tarpeeksi epäuskottava, kliseinen, hauska, hömppä, jotta tämä onnistuu. Se toinen nainen on juuri tätä. Tehty laadulla, panostettu näyttelijöihin ja hankittu elokuvaan mahdollisimman paljon mielikuvitusta.

      Cameron Diaz on tähtinäyttelijä. Piste. Hän tietää miten johtaa elokuvaa, miten olla päähenkilö ja elokuvan keskiössä. Hän on hionut romanttisen komedian taitamuksensa huippuunsa ja käyttää häikäilemättömästi hyväkseen vetovoimaansa ja oikean ammattilaisen tavoin uskaltaa heittäytyä rooliinsa. Hän saa sen täyteen loistoa ja karismaa, eleganssia ja kauneutta, häntä on helppo katsella - hän on vaivaton roolissaan. Myös hänen komediallinen ajoitus on naurettavan hyvä. Kohtaus rannalla, jossa hän ajaa takaa Kate Uptonin täydellistä täydellisempää naista on puhdasta komediaa parhaimmillaan. Kuten sanottu Kate Upton on roolissaan täydellistä täydellisempänä naisena täydellinen. En tiedä voisiko roolia mitenkään erilaisesti edes esittää. Kun taas sitten Leslie Mann on ehkä hienoinen pettymys. Hän ehkä liikaa nojaa roolinsa varaan ja lopputuloksena on ärsyttävyys ennemmin kuin samaisuttavuus tai edes hauskuus tai puhumattakaan elokuvallisuudesta. Hän saavuttaa jopa tylsyyden asteen näyttelemisellään, sillä hänen kuolettavan pitkät valitusmonologinsa saivat ainakin minut haukottelemaan ja kuten sanottu ärsyyntymään hahmoon.

"Hollywood ei ole kirosana..."

     Verrattuna esimerkiksi elokuvaan Rakkaudesta, unelmista ja kaloista, on Se toinen nainen täydellisyys. Tässä elokuvassa on huumoria, ronskiutta, heittäytymistä, elokuvallisuutta, fantasiaa mitä ikinä Hollywood hömpästä kuuluukin etsiä, kun taas ensin mainittu elokuva oli säälittävä yritys yhdistää Hollywood hömppää johonkin draaman kaltaiseen. Olen sitä mieltä, että elokuva on elokuva, Hollywood on Hollywood, kuten myös, että genre on genre. Ei se tee elokuvasta huonoa, että se on tiettyä genreä, vaan se, että onko se samaisuttava, onko sitä hyvä katsoa, millaisen olon se nostaa katsojalle ja onko se toteutettu intohimolla myös tyylilajia kohtaan. Se toinen nainen-elokuvaa katsoessa voi todeta, että ketään elokuvantekijöistä ei ole luovuttanut ja eikö se riitä? Tarkoitan vain, että elokuva palvelee tarkoituksensa ja vielä hyvin palveleekin. Hollywood ei ole kirosana...

...=)