Zero Dark Thirty (Zero Dark Thirty)

Jessica Chastain on Maya, lukiosta CIA:n  värvätty analysoija, hän on määrätietoinen, viisas ja tarkka, hänen tehtävänään on saada kiinni Osama Bin Laden.

Vuodesta 2003 vuoteen 2011 asti Maya käyttää elämänsä Bin Ladenin metsästämiseen. Aluksi hän on arka Yhdysvaltain kidutuskeinoja kaihtava nuori nainen ja elokuvan lopussa vaikutusvaltainen, raivon ajama, epätoivon partaalla oleva nainen, jolla ei ole muuta elämää. Muuten tarina onkin tuttu; al-Qaeda järjesti Yhdysvaltojen ehkä karmeimman katarstrofin World Trade Centerin iskut, kun vuonna 2001 syyskuun 11. päivänä kaksi matkustajalentokonetta syöksyi molempia kaksoitornejä päin - ne romahtaen maan tasalle. Taustalla oli pyhä sota, Jihad, ja al-Qaedan johtajasta Osama Bin-Ladenista tuli maailman etsityin mies. Vuonna 2011, CIA oli paikantanut melko varmasti Bin-Ladenin olinpaikan ja hänet murhattiin. Vähemmän tunnettu on tarina tarinan taustalla. Ihmisistä, jotka tämän kaiken toteutti, elokuvan taiteellisessa vapaudessa henkilö: Chastainin upeasti tulkitsema Maya. Siinä elokuvan etu toimiikin, se pystyy yhdistämään nämä kaksi tarinaa niin sujuvasti, Mayan oman henkilökohtaisen kamppailun rinnastettuna Yhdysvaltain kamppailun terrorismia vastaan. Molemmat osapuolet toimii, toinen kiitos upean ohjauksen Oscar-palkitulta Katherine Bigelowlta ja toinen kiitos Jessica Chastainin. Hän kuvaa upeasti Mayan motivaation, psyyken ja mielenkiintoisesti yksi elokuvan keskeisimpiä osia on juuri Mayan määrätietoinen päämäärän tavoittelu ja sen pohtiminen, mihin se Mayan vie. Voin paljastaa, että elokuvan viimeiset sekunnit sitovat kaiken yhteen, kiitos Chastainin, kiitos käsikirjoittaja Mark Boalin ja ohjaaja Katherine Bigelown, Mayan silmistä vierähtävä kyynel on täydellinen piste iin päälle, se kuvaa niitä kahtatoistavuotta, jota Maya käytti elämästään pelkästään yhtä tarkoitusta varten. Chastain on yhtä aikaa hallittu ja samalla niin henkevä, syvällinen - täydellinen. Mayalla ei ole enää päämäärää ja siksi hän ei pysty vastaamaan lentokoneen kapteenille mihin viedä hänet, nyt kun hänen päämääränsä on saavutettu.

     Käsikirjoittaja Mark Boal on taivaallinen. Harvoin olen ollut etuoikeutettu todistamaan yhtä täydellistä tarinankerrontaa. Hän täydentää juonen mielenkiintoisilla elementeillä - kuten Mayan loppujen lopuksi yksinäiseksi kamppailuksi käyvä polku päämääränsä, mitä ei välttämättä Bin-Ladenin nappaamista ajattelemisesta aluksi edes ymmärrä, "tietenkin USA:lla on tuhansia miehiä tavoittelemassa kostoa 9/11-iskuista", niinhän sitä luulisi, totuus luultavasti ei ole tämä. Hän on myös tarpeeksi älykäs kokoamaan elokuvasta filosofisesti tarkan - eli ei tuomitse suoranaisesti yhtäkään osapuolta, vaan pohtii mikä on oikein ja mikä väärin - mitä on oikeutettua USA:lta toimia? Mutta siitä päästäänkin elokuvan ehkä yhdestä muutamasta virheestä, siihen, että se tuntuu oikeuttavan Yhdysvaltain vankien kidustus-kuulustelu-menetelmät. Kun ne poistuvat käytöstä, katsojan oletetaan olevan tuohtunut, nyt Mayan ja muiden agenttien työ vaikeutuu, vaikkakin ihmisoikeudet ovat pelastettu. Siitä huolimatta ohjaaja Katherine Bigelow tekee huolellista työtä. Elokuva on yksityiskohtaisen tarkka, sen puutteesta sitä ei voi syyttää. Esimerkiksi jostain taiotut televisiolähetykset vuosilta 2002 tai moitteettomasti toteutettu lavastus Osama Bin-Ladenin asunnosta. Mitä se onkaan, se on täydellistä. Elokuva ei ole tylsä, se ei ole tyypillinen sotaelokuva, vaan pikemminkin dokumetaarinen taltiointi ja siksi elokuva varmasti jakaa mielipiteet. Toiset haluavat tyypillisen pimeässä tapahtuvat sotaelokuvan, jossa on paljon räiskintää ja toiset varmasti rakastuvat aidon oloiseen juonen kulkuun ja psykologiseen tulkintaa tiestä elokuvan loppua kohti. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Sen sijaan, että Bin-Ladenin tappo olisi sivutettu vain veripatruunoiden räiske-kohtauksella, Bigelow upeasti lisäsi siihen Bin-Ladenin läheisten trauman, kärsimyksen.
     Kun uutinen Bin-Ladenin taposta tuli uutisista, muistan sen tunteen. Kuin vuosikymmen olisi paketoitu, kuin se olisi ohi. Sittemmin olen pohtinut Yhdysvaltain metodeja terrorismin vastaisessa sodassa, kidutuskeinot ohi sysäten, sehän on täysin vastuutonta tunkeutua vieraaseen maahan, tappaamaan mies omassa kodissaan, ilman oikeudenkäyntiä - ilman mitään - vaikkakin kyseessä on Osama Bin Laden. Siksi olenkin niin kiitollinen Bigelow:lle ja Boalille, he ovat tarpeeksi rohkeita lisäämään tämän kyseenalaisettavuuden kliimaksikohtaukseen Bin-Ladenin taposta, he sisällyttävät siihen Bin-Ladenin puolen, ei vain patrioottisesti Yhdysvaltain. Mikä tämän ratkaisevan piirteen lisäksi erottaa Zero Dark Thirtyn muista huonommista sotaelokuvista, on yksityiskohtainen hahmojen tutkiminen.

"Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän."

     Jessica Chastain on täydellinen. Haluan korostaa tätä täydellisyyttä niin voimakkaasti kuin pystyn, sillä hänen henkeäsalpaava hahmonsa on moitteettomasti näytelty. Hän luo virheettömän hahmokaaren, antaa hahmonsa hengittää, sen kasvaa, tehden siitä kuitenkin aidon, oikean ja realistisen persoonan, ei vain hahmon, vaan persoonan. Samalla aikaa hän tuo katsojan todella lähelle, hän vie tunteensa vereslihalle ja silti pysyy yhteinäisenä hahmolle, ei missään vaiheessa antaudu ylinäyttelemiselle ja silti tuo dramaattista henkevyyttä, elokuvan vähemän toiminallisiin kohtauksiin, tehden koko elokuvasta sykähdyttävän mielenkiintoisen matkan. Hänen nyanssit, joita harvoin näkee näin sulavina, näin hienostettuina, ovat jostain toisesta maailmasta. Hän on sisällä hahmossaan. Elokuvan lopussa, jolloin hänen hahmonsa on saavuttanut päämääränsä, hänen aistillisuutensa on herkkää ja koskettavaa. Chastain on kuitenkin niin älykäs näyttelijä, että syvällisten kohtauksien lisäksi hän saa niitä tasapainottamaan kevyemmät kohtaukset, joissa hän kuvaa meille hahmonsa persoonallisuutta ja tapoja, yksilöllisyyttä. Mikä tekee Chastainista hyvän näyttelijän, on, että hän uskaltaa tuoda hahmoonsa itseään. Hän uskaltaa heittää itsensä hahmonsa hyväksi ja se tekee siitä niin läsnäolevan, niin... täydellisen. Toisin kuin monet muut näyttelijät, Chastain ei ole niin heikko, että antaisi painottaa hahmonsa vain tunnepitoisiin kohtauksiin, vaan luo niihin tiettyä harkittua voimaa, mikä kertoo hänen hahmon tarkoituksista, mutta antaa myös tilaa hahmon kehityksen yhtenäistymiselle. Vain muutama näyttelijä koko elokuvan historiassa on pystynyt tähän.
      Jason Clarke on ainakin melkein niin hyvä kuin Chastain ja se on jo paljon sanottu. Hän tekee hahmostaan syvällisen ja samaan aikaan pelottavan aidon ja täsmällisen. Harmi vain, että elokuvaan on roolitettu Chris Pratt, joka pilaa muuten niin täydellisen roolikaartin. Prattin kyvyttömyys näytellä on jotain aivan järkyttävää, hän ei tunne yksinkertaisimpia asioita käyttäymisen muutoksesta tilanteesta riippuen, aina syvällisemmän hahmon luomiseen. Kuitenkin Chastain ja muut kaartista kaikki tekevät hahmoistaan kehittyviä, kasvavia, realistisia ja täsmällisiä, mikä on oleellista hyvin toimivaan trilleriin, kiitos tästä taas Bigelow:lle. Eritysesti hetki, jolloin sotilaat lähtevät toteuttamaan Bin-Ladenin murhaamisoperaatiota ja Chastainin Maya katsoo Yhdysvaltain liehuvaa lippua on kuin jälkiruoka seitsemän aiemman lajin illalliselle, se kertoo niin paljon, tämä vähäeleinen elementti. Trillerinä elokuva toimii varsin hyvin, muutaman kerran liiankin hyvin, niin, että sydän oikein pomppaa kurkkuun, mikä on tietenkin siis varsin hyvin, ellei täydellistä. Erityisesti mikä puhuu Bigelown upean ohjaustaidon puolesta on hänen lumoava tyyli käyttää hyväkseen ääntä. Kerta kaikkiaan täydellinen ääniraita, Bigelown tapa leikitellä sitä ja hiljaisuutta on käsinkosketeltavan inspiroivaa ja hypnotisoitavaa. Tästä selvin esimerkki on kun Maya avaa Bin-Ladenin ruumispussin, hetki on dramaattisesti tasapainoisin, puhtain kohtaus, jota olen ikinä nähnyt.

     Kuten sanottu, en halua missään nimessä alikorostaa elokuva upeutta, sillä rakastin sitä. Vaikka minulla ei ole minkään näköistä suhdetta, mielenkiintoa Yhdysvaltain ulkopolitiikaa tai Lähi-Itää kohtaan, silti, vaikka elokuvan aihe on juuri se, rakastin sitä. Sillä elokuva on niin paljon. Parhaimmat elokuvat toimivat juuri täten, aihe ei ole hahmot, vaan juonellinen ratkaisu on jokin muu, mikä pitää katsojan mielenkiinnon yllä, ja siinä samassa katsoja voi rikastaa itseään kaivautumalla syvemmin tarkasti toteutettuihin henkilöihin, poistuaksemme hetkeksi omista henkilöllisyyksistämme - eikös se ole elokuvan perimmäinen tarkoitus. Voisi siis jopa sanoa, että Zero Dark Thirty on elokuva, joka saavuttaa elokuvallisuuden perimmäisen tarkoituksen ja eikö tämä silloin jo yksittäin puhu puolestaan. Se tai se fakta, että kyseessä on trilleri ja minuun ainakin trillerit monesti iskevät. En tiedä mikä siinä on, ehkä vasta kun kyse on trillerista pystymme pääsemään elokuvaan sisälle ja helpommin arvioimaan mistä siinä pidämme tai emme pidä. Elokuvan puolesta puhuu myös se, että joudun kuuntelemaan Mozartia sitä arvioidessani, mikä tarkoittaa sitä, että joudun todella keskittymään tähän, mitä kirjoitan. Joudun keskittymään kirjoittamaan, jotta saan korostettua kaikki elokuvan piirteet, joiden vuoksi elokuva minun mielestäni toimii ja ovat hyviä. Haluan välittää elokuvasta sen ansaitseman kuvan. Näin on tapahtunut vain harvoja kertoja elokuvia arvioidessani. Elokuvan nimi, joka on jo itsessään tyylikäs, viittaa militaarisanastoon - tarkoittaen puolta tuntia keskiyöstä, mutta nimi viittaa elokuvassa myös Bigelown sanoin pimeyteen, joka verhosi vuosikymmenen kestänyttä operaatiota ja tämä elokuvan ydin onkin ja sen päälle rakentuu kaikki kerrokset, Chastainin näyttelijäntyö, Bigelown ohjaus ja lavastus sekä ääniraita ja leikkaus. Tämä pimeys myös korostuu Boalin nerokkaassa käsikirjoituksessa, me emme tiedä mitään Mayasta ennen CIA:ta tai sen jälkeen, upea tyylillinen ja psykologisesti mielenkiintoa lisäävä ratkaisi. Elokuva on ottanut tiettyjä mielikuvituksellisia vapauksia, sillä kukaanhan ei vieläkään tiedä kuka tai ketkä oikea Maya on tai kuinka heidän työnsä operaation aikana sujui, mutta nämä mielikuvitukselliset vapaudet ovat, mitkä tekevät tästä mestariteoksesta vain dokumentin pastissin ja se on hyvä. Tämä elokuva on välitän klassikko - mestariteos, jossa jokainen ylimääräinenkin siveltimenveto on osa kokonaisuutta, mikä tekee siitä mestariteoksen.

 

The Mexican (The Mexican)

"Hollywoodia parhaimmillaan!" Tälläinen amerikkalaisen elokuvateollisuuden "star vehicle" ei sovi kaikille, etenkään kaikkein kyynisimmille katsojille, mutta ne, jotka Hollywoodin pauloihin ovat punoutuneet, pitänevät elokuvaa erittäinkin sympaattisena.

Hollywoodin suurimmat tähdet Oscar-voittaja Julia Roberts ja Oscar-voittaja Brad Pitt ovat pariskunta, joka on avieron partaalla. Pittin hahmo Jerry Walbach on velkaa paikalliselle gangsterille ja hänen vaimonsa Robertsin Samantha on kyllästynyt miehensä kömpelyyteen. Jerry joutuu vielä kerran tekemään palveluksen "pomolleen" ja hakemaan Meksikosta vanhan aseen. Samaan aikaan Samantha siepataan James Gandolfinin esittämän Leroyn toimesta. Paljastuu, että aseen haluaisi joku muukin.
   Julia Roberts, James Gandolfini ja Brad Pitt eivät juuri näyttele The Mexicanissa, he käyttävät jotain järeämpää asetta, nimittäin tähden karismaansa. Joillekin se on juuri, mitä he elokuvasta hakevat, toiset odottavat enemmän. Kuitenkin yhdessä he onnistuvat nostamaan elokuvan yhtä tasoa ylemmäs, mitä se olisi ilman heitä, erityityisesti Roberts ammontaa säteilevää auraansa rooliinsa. Joku voi tietenkin väitellä, että onko yksi taso ylemmäs surkeaa tasoa, niin suuri parannus, joka tapauskessa, The Mexican käy vallan hyvin popcorn-viihteestä ja kukaan ei varmasti arvaa loppuratkaisua.
     Ohjaaja Gore Verbinskin omalaatuinen tyyli ja nimenomaan huumori paistaa myös läpi. Elokuva on tehty taidolla, mutta kun on kyseessä näin huono juoni ja pinnallinen aihe, tarvitaan kaikki aseet käyttöön ja silloin Verbinskin huumorista on jotain hyötyä. Kuitenkaan paraskaan ohjaaja ei varmastikaan pystyisi pelastamaan elokuvaa itseltään. Hahmot ovat köyhän koomisia ilman Verbinskin puhallusta niihin ja mikään osa elokuvasta ei juuri sujuvasti pyöri. En missään nimessä suosittele elokuvaa sellaiselle, joka jo valmiiksi on Hollywoodiin kyllästymässä. Minusta kuitenkin tuntuu, että suurin osa ihmisistä vain rakastaa katsella Bradia ja Juliaa yhdessä valkokankaalla, vaikka he eivät liian monta minuuttia elokuvasta yhdessä vietäkään.
     Omalla laillaan elokuva muistuttaa todella paljon vuoden 2013 elokuvaa 2 Guns, jonka pääosissa on Denzel Washington ja Mark Wahlberg. Molemmat tapahtuvat Meksikossa, molemmat toimintaelokuvia, molemmissa samanlainen tunnelma, huumori ja yhtä paikallaan junnaava juoni. Tietenkin elokuvan myös tunnistaa Verbinskin elokuvaksi ja myös muun muassa animaatioelokuva Rango muistuttaa tätä elokuvaa. Jos siis joku ihailee 2 Gunsia, Rangoa, Verbinskia, Robertsia ja Pittiä silloin suosittelen katsomaan The Mexicanin, mutta suoraan sanottuna, omaan makuun liian Hollywood, vaikka Hollywoodia rakastankin, puhukoon se sitten elokuvaa vastaan tai sen puolesta, en tiedä. Jos joku hyvä puoli vielä pitäisi keksiä on se se, että elokuva ei ota itseään liian vakavasti...

Enough Said (Enough Said)

Enough Said on vuoden 2013 amerikkalainen romanttinen komedia. Sen pääosissa on Julia Louis-Dreyfus ja James Gandolfini. Sivuosissa on Catherine Keener, Toni Collette ja Ben Falcone. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Nicole Holofcener.

      Eva (Julia Louis-Dreyfus) on hieroja, joka erosi miehestään muutamia vuosia sitten. Yksi ilta Eva menee juhliin ystäviensä naimisissa olevien Willin (Ben Falcone) ja Sarahin (Toni Collette) kanssa. Juhlissa Eva tapaa runoilijan Mariannen (Catherine Keener), josta tulee hänen hieronta-asiakas ja ystävä ja Albertin (James Gandolfini), josta tulee hänen poikaystävänsä. Myöhemmin Evalle selviää, että Marianne ja Albert ovat eronneet ja heillä on yhteinen tytär. Samaan aikaan Eva joutuu selviämään oman tyttärensä collegeen lähdöstä.
     Enough Said on klassisen kaunis elokuva. Pidän elokuvista, jotka noudattavat tälläistä perinteistä juoniarkkia, jossa on kliimaksit ja onnelliset loppuratkaisut. Pidän elokuvan yksinkertaisuudesta ja hyvästä mausta. Käsikirjoitus on aivan huippu! Kliseisesti sanottuna elokuva on elämänmakuinen. Pidän siitä. Elokuva on todella sympaattinen. Olen täysin varma, että jos elokuva olisi tehty viisikymmentä vuotta sitten, se olisi klassikko. Elokuva on kuitenkin alkuperäinen. Se on sivistynyt, älykäs, hienostunut ja viehättävä. Siihen ei voi olla rakastumatta. Kaunista.
     Julia Louis-Dreyfus on elokuvan pääosassa täydellinen. Hän on koomisesti yksi lahjakkaimpia näyttelijättäriä koskaan. Hänen ajoituksensa on virheetöntä ja hänen luomat yksityiskohtaiset eleet ovat vain mausteena päällä. Hän pysyy todella aitona läpi elokuvan. Hän on luontainen ja läsnä. Hän on lämmin ja hän kiinnittää huomion. Hän valaisee valkokankaan ja luo unohtumatonta karismaa. Hän on luonnollinen. Mikään osa roolisuorituksesta ei tunnu väkinäiseltä ja hän saa roolisuoritukseen todella paljon ihmisyyttä. Hän tekee siitä uskottavaa, syvällistä, kevyttä, mutta aitoa tulkintaa. Sitä hän saa roolisuoritukseensa upeasti - tulkintaa. Elokuvan huippukohta, jossa hänen hahmonsa pyytää Gandolfinin hahmolta anteeksi, on häneltä tajunnanräjäyttävän täydellistä!
     James Gandolfini näyttelee yhteen Julia Louis-Dreyfusin kanssa todella hyvin. He saavat aikaan ajatonta valkokangaskemiaa ja heitä katselee mielellään yhdessä. He saavat parisuhteen näyttämään luonnolliselta ja aidolta, toimivalta. Yllättävää kyllä heidän roolisuorituksensa ovat ehkä parhain ylistys rakkaudelle, mitä koskaan on elokuvassa nähty. Gandolfini tuo kaiken tämän lisäksi roolisuoritukseensa myös paljon aitoutta, voimaa, tunnetta ja älykkyyttä. Gandolfini on älykäs näyttelijä. Ehkä älykkäin miesnäyttelijä, mitä löytyy. Hänen hahmonsa on niin luontainen, helposti lähestyttävä ja uskottava kuin vain voi olla ja siitä kuuluu kiitos tietysti hienolle käsikirjoitukselle, mutta ennen kaikkea James Gandolfinille.
      Enough Said on klassinen esimerkki Hollywoodin taiasta. Tätä se on parhaimmillaan. Kaikki osa-alueet toimivat aina käsikirjoituksesta näyttelijäsuorituksiin, kemiaan ja yksinkertaiseen ja perinteiseen juoniarkkiin. Hollywood osaa tehdä tavallisesta elämästä unohtumattomia elokuvahetkiä! Siksi rakastan Hollywoodia ja elokuvaa Enough Said.

10
"Viisi tähteä"

...=)