...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds)

Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantion elokuva vuodelta 2009. Sotaelokuva, Tarantinon ohjaama ja käsikirjoittama, jonka pääosissa on Brad Pitt, Christoph Waltz, Melanie Laurent, Diane Kruger, Eli Roth, Michael Fassbender, Til Schweiger ja Daniel Brühl. Elokuva on tuottanut yli 300 miljoonaa dollaria. Se oli ehdolla parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen, parhaan käsikirjoituksen, parhaan kuvauksen, parhaan leikkauksen, parhaan äänitehosteiden sekä parhaan äänityksen Oscar-palkinnon saajaksi ja Christoph Waltz voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon.

     Vuonna 1941 juutalaisten metsästäjänä tunnettu SS-kapteeni Hans Landa (Waltz) tappaa Shosanna Dreyfussin (Melanie Laurent) perheen, Shosannan päästessä pakoon. Vuonna 1944 Shosanna elää Pariisissa uudelle henkilöllisyydellä Emmanuelle Mimieux, elokuvateatterin omistajana. Eräs natsisotilas (Brühl) rakastuu häneen ja Emmanuellelle selviää tämän olevan jopa sotasankari, jolla on vaikutusvaltaa. Hän saa omaan sankaritekoonsa perustuvan elokuvan ensi-illan siirretyksi Emmanuelle elokuvateatteriin, liehitelläkseen tätä, mutta Emmanuelle ei ole hänestä kiinnostunut, sillä hänellä on tummaihoinen poikaystävä, jonka kanssa hyödyntää tilannetta ja suunnittelevat polttavansa elokuvateatterin vaikutusvaltaisten natsiupseerien ollessa ensi-illassa. Samaan aikaan Britit ovat käynnistäneet Operaatio Kinon, jossa natseja tappava sotilasjoukko Basterds, räjäyttäisivät elokuvateatterin. Heidät ensi-iltaan toimittaa kaksoiagenttina toimiva saksalainen elokuvatähti Bridget von Hammersmark (Kruger).

     Quentin Tarantino on persoonallisin elokuvaohjaaja, jota nykypäivänä on ainakin Hollywoodissa. Hänen omalaatuinen,  mielenkiintoinen tyyli on valjastanut hänelle uskollisen faniseurannan ja hän pysyy itselleen ja heille uskollisena jatkaen sarjakuvamaista, räiskyvää ohjaustaan. Kunniattomat paskiaiset on hyvä elokuva. Jo siitä syystä, että se ei ole perinteinen sotaelokuva. Emme näe pitkiä synkkiä pätkiä kuvaa rintamalta asemasodasta, vaan mielenkiintoista juonittelua sodan taustakuvioissa. Tarantino on luova. Hänen käsikirjoituksensa on täyttä mielikuvituksen juhlaa, jossa hän mielekkäästi yhdistää fiktion ja tarkkoihin lähteisiin perustuvan faktatiedon. Hän ainakin jättää joka elokuvaan jälkensä ja tekee jokaisesta elokuvasta poikkeuksellisen. Tätä elokuvaa on mielenkiintoista katsoa, toki muutaman veripatruunan olisi voinut jättää käyttämättä, mutta sekin on vain pieni seikka, loppujen lopuksi. Tarantino on siksi upea elokuvaohjaaja, koska hän osaa yhdistää musiikin, leikkauksen ja käsikirjoituksen yhdeksi upeaksi kokonaisuudeksi, rikkoa rajoja ja luoda oman mielen mukainen taideteos.

      Melanie Laurent on häikäisevä. Hänessä on syvää ranskalaisuutta ja käyttää omaa olemustaan roolissaan hyväkseen. Emmanuelle Mimieux on mysteerinen ja viekas hahmo, johon Laurent on ammentanut upeasti tasapainoa, uskottavuutta, yhtenäisyyttä, kaikkea mitä rooli vaatii toimiakseen. Hän ei jätä aukkoja ja tekee roolisuorituksesta hienon, lankoja yhteen punovan, elokuvan keskiössä olevan huomiopisteen. Laurent on erinomainen näyttelijä.

      Christoph Waltz on tietenkin elokuvan todellinen tähti. Hän tekee mahdottomassa roolissa mahdottoman roolisuorituksen. Waltz tuo hahmoon osuvaa yliampuvuutta, mutta tasapainottaa sitä upeasti vakaalla katseellaan ja silmien takana tapahtuvalla näyttelemisellä. Erittäin onnistunut roolityö pahiksena. Tälläisiä emme usein saa, sillä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että juuri leffojen pahikset ovat pienimuotoisia pettymyksiä. Mutta Waltz ikuistaa itsensä ikimuistoisimpien elokuvapahisten kaanoniin hyytävällä roolityöllään.

      Daniel Brühl tekee yllättävän hyvän roolisuorituksen. Olen ihmeissäni, miten hän ei ollut aivan Waltzin vierellä Oscar-gaalassa, sillä tälläinen hahmo voisi olla vaarassa jäädä kaiken muun alle. Brühl kuitenkin tuo hahmoon jotain häiriintynyttä, jotakin osuvaa, mikä tekee hahmosta entistä syvemmän ja entistä paremman osan kokonaisuutta elokuvan kannalta. Hän ei varasta huomiota, ei hypi nenälle, mutta hänen ajoituksensa; hänen tarkka laskelmoitu terävyytensä on huipussaan.

      Brad Pitt tuo elokuvaan uutta valoa. Hän tekee omaa jälkeään ja tekee roolisuorituksesta erilaisen, mutta silti osuvan. Elokuvan sävy on huumoripainotteinen, kaikesta huolimatta ja tätä edesauttaa Pitt järkyttävällä Italian kielen lausumuksellaan ja rennolla asenteellaan. Hän selvästi osaa luoda hahmon ja saada sen heräämään henkiin. Hän tuo siihen persoonaa ja mielikuvitusta. Hän on estoton ja heittäytyy mukaan, mikä on täydellinen piirre näyttelijässä. Hän ei ota itseään liian vakavasti.

      Diane Kruger on upeasti roolitettu. Hän on kuin ilmetty 1930- ja 1940-luvun saksalainen elokuvatähti, joka vihaa vuorikiipeilyä ja on baarissa kuin kotonaan. Kruger vaihtaa kielestä toiseen sujuvasti ja näyttelee millä tahansa kielellä sitäkin paremmin. Hän tuntee itsensä ja tietää mihin pystyy, mikä edesauttaa häntä yhä joustavampaan ja sulavampaan roolisuoritukseen, joka lisää hahmoon inhimillisyyttä ja siten uskottavuutta. Hän saa hahmon toimimaan niin sujuvasti, ettei hänen näyttelemistään edes erota.

     Kunniattomat paskiaiset on Quentin Tarantinon taitojen näyte. Se on mielenkiintoinen, räiskyvä, persoonallinen, mahdottoman elävä sekä upea elokuva. Upea näyttelijäkaarti elävöittää elokuvaa entisestään. Loistava yhteistyön tulos - omalaatuinen.



'











...=)

The Paperboy (The Paperboy)

The Paperboy on Lee Danielsin ohjaama yhdysvaltalainen trilleri vuodelta 2012. Hän käsikirjoitti sen yhdessä Pete Dexterin kanssa, joka kirjoitti kirjan, johon elokuva perustuu. The Paperboyn pääosissa on Zac Efron, Nicole Kidman, Matthew McConaughey, Macy Gray, David Oyelowo ja John Cusack. Elokuva on tuottanut vain noin 2 miljoonaa dollaria, verraten sen 12 miljoonan dollarin budjettiin. Vaikka elokuva on kriitikoiden puolesta hyvin vastaanotettu, se on myös saanut jonkin verran negatiivista kritiikkiä.
      The Paperboy kertoo Jack Jansenista (Zac Efron), joka asuu pienessä kaupungissa Floridassa. Hän on entinen uimari, mutta työskentelee enää vain isälleen, joka on paikallisen sanomalehden omistaja. Jackin isoveli Ward (Matthew McConaughey) on Miami Timesin toimittaja ja palaa synnyinseudulleen tekemään juttua Hillary Van Wettelistä (John Cusack), vankilassa istuvasta rikollisesta, jonka hän uskoo olevan syytön. Ward antaa pikkuveljensä toimia heidän kuskinaan, sillä mukanaan hänellä on hänen toimittajakollegansa Yardley Acheman (David Oyelowo). Ward lyöttäytyy yhteen Van Wettelin kirjerakastajattaren Charlotte Blessin (Nicole Kidman) päästäkseen häntä lähemmäs. Floridan helteessä toimittajien omat salaisuudet saavat myös ihan oman näkyvyytensä.
      The Paperboy on hyvä elokuva. Lee Daniels on ehdottomasti vahva ohjaaja. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi elokuva ei ole tuottanut enempää ja miksi kriitikot ovat antaneet sille ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva on hieman camp. Eli mauton, kummallinen ja yliampuva. Kidmania kutsuttiin elokuvan parhaaksi osaksi ja elokuvaa jopa suositeltiin katsomaan pelkästään Kidmanin roolisuorituksen takia.
     Kidman tekee upean roolisuorituksen elokuvassa The Paperboy. Hän tekee siitä uskottavan, mikä ei ole välttämättä Charlotte Blessin roolissa niin helppoa, miltä se kuulostaa. Hän saa myös näinkin epämiellyttävän hahmoon juuri tarpeeksi sympatiaa loppuratkaisun toimiakseen. Kidman on siis tavallaan ratkaiseva osa ja hän tekee sen niin hyvin kuin ketään vain pystyisi. Kidman on oikea elokuvanäyttelijä. Kun tarkkailee roolisuoritusta on mielenkiintoista katsoa, miten hyvin näyttelijä on sisäistänyt roolisanat. Usein ne kuulostavat harjoitelluilta ja ääneen lausutuilta; näyttellyiltä. Mikä on kaikkein hienoin osa Kidmanin roolisuoritusta on, että hän omistaa vuorosanat.
     Zac Efron onnistuu roolissaan myös upeasti. Hän saa Jackiin viattomuutta ja samalla tarvittavaa kypsyyttä, ristiriita, mikä ei ole helppoa luoda uskottavasti. Efron kuitenkin kantaa elokuvaa moitteettomasti ja voi jopa sanoa, että häviää rooliinsa. Efron ei ole yhtä vahva näyttelijä kuin Kidman, mutta hänessä on silti lahjoja. Hän pystyy sulautumaan elokuvaan ja tulemaan sitä osaksi. Hän on realistinen, kiinnostava, luja ja persoonallinen, kaikkea mitä hänen tulisikin olla.
     Matthew McConaughey ei pärjää näyttelemisessä Kidmanille tai edes Efronille. Hän on selvästi kehittynyt näyttelijänä, mutta ei pysty silti kanavoimaan hahmoon sen tarvitsemaa energiaa ja tasapainoa. Roolisuoritus on jokseenkin epäuskottava ja horjuva. Macy Gray on sympaattinen ja älykäs, mutta hän ei ole näyttelijä ja sen huomaa. Hän näyttelee kuin kyseessä olisi lasten näytelmä. Hän on kliseinen ja läpinäkyvä. John Cusack toisaalta on mielenkiintoinen. Selvästikään harva ei pystyisi samaan roolisuoritukseen, joten silläkin on painoarvoa. Cusack saa rooliin upeasti yhtenäisyyttä ja siksi hahmosta tulee ehjä ja jopa syvällinen.
     The Paperboy on tunnelmaltaan mielenkiintoinen elokuva. Juoneltaan se on ehkä hieman yliampuva ja teennäinen sekä epäuskottava sekä kokonaisuutena ehkä hieman epälooginen. Lee Daniels yrittää aivan liikaa. Hän ei selvästikään ymmärrä ihan täysin, mitä hän itse haluaa ja pyrkii viemään elokuvaa liian moneen suuntaan. Hän saa kylläkin tuotua hahmoihin syvyyttä ja mielenkiintoisuutta ja menevyyttä sekä sympaattisuutta. Tunnelma on uskollinen ja tarkka. Kuitenkin The Paperboyhin ei usko täysin. Vaikka kyseessä on trilleri, se ei saa katsojaa täysin mukaan, vaan jättää melkein kuin ulkopuolelle ja pyrkii vain pinnallisiin tavoitteisiin.

7 1/2





...=)

Beasts of the Southern Wild (Beasts of the Sourthern Wild)

Käsivarassa oleva kamera kuvaa ränsistynyttä taloa. Talon ikkunaan sytttyy valo. Talossa asuva Hushpuppy (Quvenzhane Wallis), nuori tyttö, kuuntelee eläimien sydämiä. Ne kommunikoivat keskenään salakielellä, jota Hushpuppy ei ymmärrä. Hän elää isänsä kanssa pienessä yhteisössä Bathtubissa, New Orleansin lieppeillä, länsimaisen sivistyksen ulkopuolella. Beasts of the Southern Wild kertoo tapahtumista jäätikön sulaessa ja Bathtubin täyttyessä vedellä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selkeämmin ymmärtää, että elämä on kokemusten summa.  Beasts of the Southern Wild on ennen kaikkea elokuva, joka täyttää elämyksen kriteerit. Enpä olisi uskonut, ennen elokuvan katsomista, että näinkin maagisen tarinan pystyisi sijoittamaan New Orleansin saviseen suomaastoon, ränsistyneeseen röttelikköön. Tätä on elokuvantekeminen parhaimmillaan -uusien, koskemattomien aluevesien valtaamista.

Beasts of the Southern Wild on runollisen kaunis astumus lapsen faktaa ja fiktiota yhdistävään todellisuuteen, jossa maalataan pilvilinnoja karunkin elämän ympärille. Koska päähenkilö on kuusivuotias, katsoo hän elämää fundamentaalisesti eri näkökulmasta. Hän yrittää päästä asioiden sydämeen. Hän on kasvanut ympäristössä, jossa yhteisöllisyys on tärkeää ja siksi hän haluaa löytää asioiden ytimen - sykkivän sydämen ja sielun.

Ja tästä todellakin saamme kokemuksen. Beasts of the Southern Wild on ehkä sielukkain ja elävin elokuva, mitä olen nähnyt. Se on mielikuvituksen juhlaa. Sitä ei uskoisi, että elokuvan kerrontamuto voisi olla niinkään vahvaa, että kuljettaa meidät köyhän, kuusivuotiaan tytön silmien taakse ja antaa meidän hengittää hänen kanssaan samassa tahdissa. Tuntea maailman ja elämän hetkien kauneus, kuin hän sen kokee.

Koska elokuva on niin vahva henkilökuva lapsen maailmasta, tarvitsee luonnollisesti tämän päähenkilön saappaissa asustaa visionäärisen lahjakas näyttelijänalku. Quvenzhane Wallis sai Oscar-ehdokkuuden nuorimpana näyttelijänä ikinä ja täysin ansaitusti. Hän henkii syvää paloa ja elämisen synergiaa. Wallisin roolityötä voisi kutsua pioneeriseksi sekä järkyttävän luovaksi roolityöksi. Hän ei pelkästään uhmaa ikänsä asettamia rajoja, vaan uudistaa näyttelemistä itsessään. Toisin sanoen, hän on tarpeeksi intuitiivinen, ollakseen uskottava ja sen lisäksi rajaton.

Melkein uskaltaisin väittää, että jos elokuva kärsisi suuremmasta budjetista, olisi lopputulos jopa huonompi. Yksi elokuvan päähenkilöistä on kengännarubudjetti, joka on pakottanut tekijät etsimään ratkaisuja laatikon ulkopuolelta. Tämä elokuvantekemisen normeja ja rajoja murtava kerrontatyyli sopii täydellisesti tälläiseen elokuvaan, jossa tarkoitus onkin hengittää koko ajan raikasta ilmaa, ilman kulutettua, konsumeerista filtteriä päällään. Elokuvan pysäyttävin kohtauskin on se, jossa hahmot löytävät itsensä oikeasta, karusta, väitetysti mukamas paremmasta maailmasta, jonka harmaa, tylsä ja geneerinen olemus tuntuu jopa luotaantyöntävältä kaiken sen värin, loistokkuuden, valon ja hengellisyyden rinnalta, joka löytyy länsimaisen yhteiskunnan rajojen ja kirjaimellisesti turvavallin toiselta puolelta.

En tiedä, onko elokuvan viesti oman kuplan rikkominen ja toiseen maailmaan syöksyminen, mutta ainakin saamme pienen nuuhkauksen toisenlaisesta elämästä, toisenlaisessa maailmassa. Siinä mielessä tämä on harvinainen helmi. Ohjaaja Benh Zeitlin lumoaa maagisella eepoksellaan, joka valloittaa luovuudellaan ja mielikuvituksellaan ja muistuttaa meitä, miksi katsomme elokuvia ylipäänsä. Elääksemme.

Arvostelu päivitetty 4.3.2017







...=)