The Paperboy (The Paperboy)

The Paperboy on Lee Danielsin ohjaama yhdysvaltalainen trilleri vuodelta 2012. Hän käsikirjoitti sen yhdessä Pete Dexterin kanssa, joka kirjoitti kirjan, johon elokuva perustuu. The Paperboyn pääosissa on Zac Efron, Nicole Kidman, Matthew McConaughey, Macy Gray, David Oyelowo ja John Cusack. Elokuva on tuottanut vain noin 2 miljoonaa dollaria, verraten sen 12 miljoonan dollarin budjettiin. Vaikka elokuva on kriitikoiden puolesta hyvin vastaanotettu, se on myös saanut jonkin verran negatiivista kritiikkiä.
      The Paperboy kertoo Jack Jansenista (Zac Efron), joka asuu pienessä kaupungissa Floridassa. Hän on entinen uimari, mutta työskentelee enää vain isälleen, joka on paikallisen sanomalehden omistaja. Jackin isoveli Ward (Matthew McConaughey) on Miami Timesin toimittaja ja palaa synnyinseudulleen tekemään juttua Hillary Van Wettelistä (John Cusack), vankilassa istuvasta rikollisesta, jonka hän uskoo olevan syytön. Ward antaa pikkuveljensä toimia heidän kuskinaan, sillä mukanaan hänellä on hänen toimittajakollegansa Yardley Acheman (David Oyelowo). Ward lyöttäytyy yhteen Van Wettelin kirjerakastajattaren Charlotte Blessin (Nicole Kidman) päästäkseen häntä lähemmäs. Floridan helteessä toimittajien omat salaisuudet saavat myös ihan oman näkyvyytensä.
      The Paperboy on hyvä elokuva. Lee Daniels on ehdottomasti vahva ohjaaja. Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi elokuva ei ole tuottanut enempää ja miksi kriitikot ovat antaneet sille ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva on hieman camp. Eli mauton, kummallinen ja yliampuva. Kidmania kutsuttiin elokuvan parhaaksi osaksi ja elokuvaa jopa suositeltiin katsomaan pelkästään Kidmanin roolisuorituksen takia.
     Kidman tekee upean roolisuorituksen elokuvassa The Paperboy. Hän tekee siitä uskottavan, mikä ei ole välttämättä Charlotte Blessin roolissa niin helppoa, miltä se kuulostaa. Hän saa myös näinkin epämiellyttävän hahmoon juuri tarpeeksi sympatiaa loppuratkaisun toimiakseen. Kidman on siis tavallaan ratkaiseva osa ja hän tekee sen niin hyvin kuin ketään vain pystyisi. Kidman on oikea elokuvanäyttelijä. Kun tarkkailee roolisuoritusta on mielenkiintoista katsoa, miten hyvin näyttelijä on sisäistänyt roolisanat. Usein ne kuulostavat harjoitelluilta ja ääneen lausutuilta; näyttellyiltä. Mikä on kaikkein hienoin osa Kidmanin roolisuoritusta on, että hän omistaa vuorosanat.
     Zac Efron onnistuu roolissaan myös upeasti. Hän saa Jackiin viattomuutta ja samalla tarvittavaa kypsyyttä, ristiriita, mikä ei ole helppoa luoda uskottavasti. Efron kuitenkin kantaa elokuvaa moitteettomasti ja voi jopa sanoa, että häviää rooliinsa. Efron ei ole yhtä vahva näyttelijä kuin Kidman, mutta hänessä on silti lahjoja. Hän pystyy sulautumaan elokuvaan ja tulemaan sitä osaksi. Hän on realistinen, kiinnostava, luja ja persoonallinen, kaikkea mitä hänen tulisikin olla.

     Matthew McConaughey ei pärjää näyttelemisessä Kidmanille tai edes Efronille. Hän on selvästi kehittynyt näyttelijänä, mutta ei pysty silti kanavoimaan hahmoon sen tarvitsemaa energiaa ja tasapainoa. Roolisuoritus on jokseenkin epäuskottava ja horjuva. Macy Gray on sympaattinen ja älykäs, mutta hän ei ole näyttelijä ja sen huomaa. Hän näyttelee kuin kyseessä olisi lasten näytelmä. Hän on kliseinen ja läpinäkyvä. John Cusack toisaalta on mielenkiintoinen. Selvästikään harva ei pystyisi samaan roolisuoritukseen, joten silläkin on painoarvoa. Cusack saa rooliin upeasti yhtenäisyyttä ja siksi hahmosta tulee ehjä ja jopa syvällinen.

     The Paperboy on tunnelmaltaan mielenkiintoinen elokuva. Juoneltaan se on ehkä hieman yliampuva ja teennäinen sekä epäuskottava sekä kokonaisuutena ehkä hieman epälooginen. Lee Daniels yrittää aivan liikaa. Hän ei selvästikään ymmärrä ihan täysin, mitä hän itse haluaa ja pyrkii viemään elokuvaa liian moneen suuntaan. Hän saa kylläkin tuotua hahmoihin syvyyttä ja mielenkiintoisuutta ja menevyyttä sekä sympaattisuutta. Tunnelma on uskollinen ja tarkka. Kuitenkin The Paperboyhin ei usko täysin. Vaikka kyseessä on trilleri, se ei saa katsojaa täysin mukaan, vaan jättää melkein kuin ulkopuolelle ja pyrkii vain pinnallisiin tavoitteisiin.

7 1/2

...=)

Public Enemies (Public Enemies)

Michael Mann ohjasi vuonna 2009 gangsterielokuvan, jonka pääosissa on Johnny Depp, Marion Cotillard, Channing Tatum ja Christian Bale. Elokuva perustuu Bryan Burroughin kirjaan. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria.
     Public Enemies kertoo John Dillingeristä, 1930-luvulla toimineesta gangsterista. Laman aikaan, lehdistö seurasi tiukasti miehen toimia ja Dillinger ryösti pankkeja. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover aloittaa Dillingerin kiinnioton ja nimittää operaation johtoon Melvin Purvisin. Dillinger tapaa myös Billie Frechetten, josta hän lupaa pitää huolta.
     Michael Mann on rohkea tarinan kertoja. Hän ei tyydy tavanomaisiin metodeihin vaan kuvaa elokuvaa niin kuin itse näkee parhaaksi. Public Enemies on upea, autenttinen kuvaus ensinnäkin aikakaudesta, mutta myös tarinasta ja John Dillingeristä itsestään. Ohjaus puhuu jo puolestaan. Mannin luovat ratkaisut ovat vertaansa vailla ja hän on kykenevä todella moniulotteiseen elokuvantekoon. Hän ottaa riskejä, ja kaikki eivät osu maaliin, mutta sekin on parempi kuin tylsä ohjaustyyli. Käsikirjoitus on erittäin yksilinjainen. Se ei pidä katsojaa idioottina vaan kuvaa tapahtumat kuin ne oikeasti tapahtuisivat. Tietenkin jotain aukkoja ja virheitä siinä on, mutta loppujen lopuksi käsikirjoitus on virkistävän erilainen, suora ja vaatimaton. Elokuva toimii sellaisella rytmillä, että sitä on mielenkiintoista seurata. Tunnelma ja sävy ovat hvyin hiottuja ja elokuvasta tulee ainutlaatuinen sekä omallalaillaan uskottavan kaunis.
     Johnny Depp on laajan repertuaarin omaava näyttelijä. Hänen uransa aikana kuvaama hahmokavalkadi on ainutlaautinen ja Depp on monipuolinen näyttelijä, todisteena siitä kolme Oscar-ehdokkuutta. Public Enemiesissä Depp on aivan vallaton. Hän heittäytyy mukaan uskomattomalla energialla ja kuvaa hahmoaan ennen kaikkea erilaisena ihmisenä. Hän uudistaa hahmoa joka kohtauksella ja saa aikaan todella syvyyttä ja tunnetta. Hän ottaa hahmon omakseen ja antaa kaiken irti itsestään. Hän on peloton, mutta samalla vankka.

     Christian Bale on todellinen luonnenäyttelijä. Hän on omistautunut roolilleen ja häntä ei ole tunnistaa. Hän on toinen ihminen ja ottaa ammattinsa tosissaan. Hän kykenee luomaan hahmoon vaikuttavaa virtausta ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa elokuvan kanssa. Hän rakentaa hahmoa ammattitaidolla että omistautumisella. Bale on realistinen ja uskottava.
      Marion Cotillard on kaunis näyttelijä. Hän luo hahmoihinsa aina jotain erityislaatuista ja saa ne sykkimään kovemmin kuin mitä kukaan toinen pystyisi. Hänellä on huomattava lahjakkuus asettua jokaisen hahmonsa asemaan ja tuoda esiin loistavasti hahmon kokemat tunteet. Cotillard on moniulotteinen, aito, varma sekä uskottava. Hän näyttelee tunteella ja heittäytyy mukaan intohimoisesti.
      Public Enemies on riskeillä pelaava elokuva. Michael Mann on luova ja rohkea ohjaaja ja tekee pelottoman elokuvan. Johnny Depp, Christian Bale ja Marion Cotillard tulkitsevat roolejaan antaumuksella ja tuloksena on surullinen, mielenkiintoinen ja tunnelmallinen elokuva.

7 1/2

...=)

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud and Incredibly Close)

Billy Elliottin (2000), Tuntien (2002) ja Lukijan (2008) ohjaajan, Stephen Daldryn elokuva Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä valmistui vuonna 2011, pääosissa Sandra Bullock, Tom Hanks ja Thomas Horn. Sivuosissa Viola Davis, Max von Sydow ja John Goodman. Elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariin ja Von Sydow parhaan miessivuosan Oscariin.
     Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä kertoo Oskar Schellistä (Thomas Horn), nuoresta pojasta, joka sairastaa Aspergerin syndroomaa. Hän on läheinen isänsä kanssa ja yhdessä he harrastavat erilaisia älypelejä ja arvoituksia. Isä, Tomas Schell (Tom Hanks) kuitenkin kuolee syyskuun 9. päivän terroristi-iskussa World Trade Centerissä ja Oskar jää elämään äitinsä, Lindan (Sandra Bullock) kanssa kahdestaan. Oskar tuntee olevansa vieraantunut äidistä, että äidin olisi pitänyt kuolla ja isä saisi olla yhä elossa. Isän kuoleman jälkeen Oskar on vakuuttunut, että isä on jättänyt vielä viimeisen arvoituksen, jonka Oskarin pitää ratkoa löytääkseen selityksen isän kuolemalle. Oskar lähtee ympäri kaupunkia ja tapaa erilaisia ihmisiä ja täten hänet pakotetaan ulos sulkeutuneisuudestaan.
     Varsin hyvä käsikirjoitus kärsii jokseenkin huonosta toteutuksesta. Elokuvassa on paljon hyviä puolia ja on yksi niistä elokuvista, joista haluaisi pitää. Tämän elokuvan tapauksessa pitäminen ei vain onnistu. Katsoja joutuu melkein pakottamaan itsensä tuntemaan jotain. Elokuva ei ole täysin huono ja esimerkiksi visuaalinen ilme ja mielenkiintoinen kameratyöskentely pelastavat paljon. Elokuva antaa uudenlaisen kuvauksen 9/11-katastrofille ja tekee sen erittäin nerokkain keinoin, havainnoin ja aistien voimalla. Elokuva jää kuitenkin päähenkilön suhteen vähän jälkeen. Siinä missä se olisi voinut antaa koskettavan ja realisitisen kuvauksen Aspergerin syndroomasta, jää sen tulkinta auttamattoman lapselliseksi ja vajaaksi. Täten kokonaisuudesta tulee oudon ristiriitainen. Onko elokuva hyvä vai ei? Mielestäni se on kaikesta huolimatta hyvä. Käsikirjoitus on nerokas. Se selvästi yrittää löytää uuden puolen kuvata 9/11-katastrofista ja erittäin tarkkanäköinen elokuva onkin. Ajoittain hieman tylsä ja tarkoitukseton kulku on kuitenkin erittäin, erittäin mielenkiintoinen, monitulkintainen ja pohtiva.
      Thomas Horn olisi kaikin puolin luonteva näyttelijä, jos kyseessä olisi kliseinen lastenelokuva ja hän olisi ehkä pienemmässä roolissa. Hornin kokemattomuus paistaa auttamattomasti läpi ja hän saa aikaan elokuvan tylsimmät hetken. Sanottuani sen Horn on kuitenkin varsin rohkea, mielenkiintoinen näyttelijä ja hän ei tunnu romahtavan elokuvan alle.
     Tom Hanks on hyvin pienessä roolissa, mutta tekee yhden uransa erilaisimmista suorituksista. Olemme tottuneet näkemään hänet elokuvan pääosassa yleensä taistelemassa jossain sodassa, julistamassa amerikkalaisuutta ja patriotismia, ei että hän olisi huono näyttelijä ja ei että hän ei olisi muissakin rooleissa, hän vain näyttää suurimman intohimonsa näitä projekteja kohtaan. Nyt hänellä ei ole tähän mahdollisuutta eikä aikaa. Hän luo varsin luotettavan kuvan Oskarin idolista ja uskomme kyllä miksi hän se on. Kaikin puolin varsin vakuuttava sivuosa.
    Sandra Bullock ei aivan ole hänen 2009 vuoden Elämä pelissä-elokuvan tasoa, mutta näyttelee hyvin yhteen nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Hän on hyvin autenttinen, uskottava, mielenkiintoinen ja tekee kaikin puolin hyvän roolisuorituksen.
      Max von Sydow on elokuvan hienoin puoli. On vaikeaa tulkita jotakuta, joka ei puhu. Hän tekee sen uskomattomalla taidolla ja tyylillä. Hän sulautuu hahmoonsa ja heittäytyy rooliin tarmolla ja energialla. Kuulemme hahmon syvällisen epätoivon kuin huutona von Sydow:n sanattomasta viestinnästä. Tämä on näyttelemistä sen hienoimmassa muodossa. Von Sydow upottaa hahmoon vuosien kokemuksensa ja saa siihen varsin virkistävää paloa ja syvyyttä. Von Sydow:ssa ei ole tippaakaan huonoutta. Hahmon täydellisesti kuvattu fyysisyys ja tekninen täydellisyys ovat vain pohjana von Sydow:n roolistyössä ja kaiken tämän päälle hän latoo karismaa, aitoutta ja puhdasta ihmisyyttä.
      Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on ehdottomasti mielenkiintoinen elokuva. Elokuvan visuaalinen ilme on virheetön ja sen käsikirjoitus omaa monia luotetttavia piirteitä ja on puhtaasti hieno. Thomas Horn näyttelee pääroolin sivuroolina onnistuen vain selviämään elokuvan painosta, muuten hieman hiomaton roolisuoritus, mutta sitäkin vahvemmat sivuroolit pelastavat paljon. Ajoittainen tylsyys ja karisman ja sympatian sekä tunteen puute ajaa elokuvaa huonoon suuntaan, mutta 9/11-katastrofin kuvaus niin erilaiselta kantilta tekee elokuvasta virkistävän.

7 1/2

...=)

Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada)

Paholainen pukeutuu Pradaan on vuonna 2006 valmistunut draamakomedia. Sen pääosissa on Anne Hathaway, Meryl Streep, Adrian Grenier, Simon Baker, Stanley Tucci ja Emily Blunt. Sen ohjasi David Frankel. Elokuva tuotti iloiseksi yllätykseksi yli 326 miljoonaa dollaria, mikä on epätavallisen paljon tämän lajityypin elokuvalle. Streep sai roolistaan Golden Globe palkinnon ja Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta.

    Elokuva kertoo nuoresta toimittajasta Andy Sachsista (Anne Hathaway), joka ottaa työn vastaa Runway-muotilehdestä, sen toimien hänelle laukaisualustana hänen toimittajanuralleen, ehkä joskus toivottavasti vähän vakavamman aiheen lehdessä. Andy toimii lehden kylmän ja kovan päätoimittajan Miranda Priestlyn (Meryl Streep) kakkosassistenttina. Ykkösassistentin virassa on Emily (Emily Blunt), joka puolestaan rakastaa asemaansa muotilehdessä. Andy toimii melkein kuin Mirandan henkilökohtaisena orjana ja pian hänkin oppii kiintymään työhönsä ja tähän kuuluu mm. vaatteiden muodonmuutos. Mirandan ja Andyn suhde alkaa toimia, koska he muistuttavat toinen toisiaan.

    Paholainen pukeutuu Pradaan on juuri sitä Hollywood-massaa, mitä Yhdysvaltojen elokuvateollisuus tursuaa joka tuutista tänä päivänä. Sen juoni on täysin kliseinen, ennalta-arvattava. Elokuva on pirteä, hyvänmielinen, turvallinen ehkä hieman jopa tylsä. Kuitenkin, vaikka kyse on muodista, onnistuu elokuva kuvaamaan myös vähemmän pinnallisia asioita ja ehkä tuomaan esiin toisia puolia muotiteollisuudesta. Elokuva on myös hauska ja sen kannattelema energia on harvinaista.
   Mikä elokuvan kuitenkin erottaa massasta on Meryl Streep. Vain Meryl Streep voisi saada Oscar-ehdokkuuden tälläisestä elokuvasta. Hän kuvaa loistavasti arkisen julmaa Mirandaa. Elämän kovettamaa taistelijaa ja armotonta muotikuningatarta ja johtajaa. Streep kuvaa hahmon motiiveja täydellisesti luoden kompleksisen, monitahoisen, upean uskottavan roolihahmon. Streep myös vuodattaa koko vuosien kokemuksensa elokuvakarsimaansa ja luo valkokankaalle pelottavan, hyytävän ja julman hahmon, jota katsoja ei kuitenkaan vihaa. Hän on täysin tasapainossa ja hänen intohimonsa roolia kohtaan paistaa läpi. Kunnioitan todella paljon näyttelijöitä, jotka pystyvät pelkillä silmillään näyttämään tunteita, joita toiset ei tuhannella vuorosanallakaan, Meryl Streep paljastaa uskomattomat näyttelijäntaitonsa aina silmistä takin heittoihin asti. Hän tekee yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista. Hän luo niin syvän draaman rakenteen niin vaivattomasti. Upeaa!

    Anne Hathaway tekee elokuvassa läpimurtoroolinsa. Miljoonat rakastuivat Hathawayhin elokuvan myötä. Hathaway kannattelee sujuvasti elokuvan painon harteillaan ja suoriutuu pääroolista moitteettomasti. Hän jää tottakai Streepin varjoon, mutta miellyttävään sellaiseen. Hathaway onnistuu puhkumaan elokuvaan täysin uutta sävyä ja tekee elokuvasta niin merkittävän kuin se onkin.
     Emily Blunt on loistava ja paljastaa todelliset komediataitonsa elokuvassa. Stanley Tucci on karismaltaan aina yhtä varma ja myös Simon Baker ja Adrian Grenier toimivat hyvin rooleissaan.
      Paholainen pukeutuu Pradaan on tietenkin hyvä elokuva. Se saattaa yllättää monet ja onkin parempi mitä antaa ymmärtää. Streep on elokuvan sydän ja aivot ja elokuva on loistava paaluteos lajityypilleen.

71/2

...=)