Arvostelu: Good Luck to You, Leo Grande

Inhottavaa tietysti ottaa näin sukupuolisidonnainen katsantakanta, mutta en usko, että tätä elokuvaa olisi voinut mieskäsikirjoittaja tai miesohjaaja tehdä. Sen sijaan ohjaaja Sophie Hyden ja käsikirjoittaja Katy Brandin kädenjäljestä näkee, että tässä on saanut nyt se paljon puhutta female gaze pääroolin. 

Good Luck to You, Leo Grande kertoo Emma Thompsonin esittämästä, hiljattain leskeytyneestä entisestä uskonnonopettajasta, joka ostaa seksityöntekijän (Daryl McCormack) palvelut ensin yhdeksi yöksi, sitten toiseksi. Elokuva sijoittuu käytännössä kokonaan yhteen hotellihuoneeseen.

Elokuvan katsottuani mieleeni jäi etenkin yksi kohtaus. Siinä Thompson pyytää McCormackia ottamaan paitansa pois ja McCormack - toisin mitä yleensä elokuvissa, huomauttaisin - alkaakin kertoa Thompsonille, miltä se hänestä tuntuu. Jotenkin ainakin omaan mieleeni on piirtynyt tämä kohtaus aivan toisenlaisena. Mies korkeintaan tuhahtaa miehekkäästi jotain tai virnistää omahyväisesti naisen katseen alla. Tässäkin Thompsonin hahmo tietysti alkaa kuola suu pielessä jumaloida McCormackin lihaksikasta vartaloa, mutta mikä tekee kohtauksesta poikkeuksellisen on McCormackin hahmon reaktio. 

Hän ei suinkaan esitä coolia ja machoa, vaan sen sijaan avoimesti myöntää, että kyllä, Thompsonin reaktio tuntuu hyvältä, miksi ei tuntuisikaan, mutta että hän myös tekee paljon töitä lihaksikkaan ulkomuotonsa eteen. Eikä siksi, että se olisi hänelle helppoa, hauskaa tai kaikkein pahin tekosyy; terveellistä. Vaan hän sanoo, että hän käy salilla, koska tykkää naisten reaktioista.

Anteeksi suoruuteni, mutta ah. Miten virkistävää, että elokuvat ovat nykyään tällaisia. Kuinka monta vääristynyttä kehonkuvaa, kuinka monta itsetunto-ongelmaa, kuinka monta masennusta pystyttäisikään välttämään, kun mediassa näkyvät esikuvat olisivat oikeasti rehellisiä ja saisivat suunsa vielä auki. Että asioita oikeasti käsiteltäisiin niiden oikeilla nimillä.

Jotenkin uskallan myös väittää, että juuri tässä näkyy myös naiselokuvantekijöiden jälki. Kuten myös elokuvassa kauttaaltaan. Tämä oli kohtaus, joka resonoi itsessäni. Mutta naiskatsojat saanevat puolestaan paljon irti Thompsonin hahmon käsittelystä. Miten hän puhuu avoimesti naisille asetetuista rooleista ja niiden muutoksesta hänen lapsuudestaan tämän päivän avoimuuteen, joka sekin voi omalla laillaan tuntua ahdistavan vapautuneelta. Miten elokuvassa suhtaudutaan hänen kehoonsa, miten hän ei ole anteeksipyytelemättömän itsevarma edes varttuneemmassa iässä, vaan jotkut asiat ovat myös hänelle uusia ja niiden navigoimisessa hän tarvitsee ammattilaisen apua. 

Niin moni elokuvan piirre on niin älykkäästi kudottu, etten voi olla kuin kumartamatta elokuvan suuntaan. Ihanaa, että seksistä voidaan puhua näin. Ja toisista ihmisistä. Ja heidän peloistaan, suruistaan, vaietuista asioista, joista tuntuu, ettei näin oikeastaan edes saisi sanoa. Vaikka se on vain inhimillistä. Tässä on luotu jotain aidosti uutta ja oivaltavaa.

Ja pääosanesittäjät saavat niin uljaasti kiinni näistä hahmoista. Thompson eritoten tekee uskomattoman rohkean roolisuorituksen. Paljastaessaan hahmonsa hyvät ja huonot puolet kokonaisvaltaisesti. Eikä Thompson tunnu pakenevan roolinsa taakse. Ja tätä on vaikea selittää, mutta koska hänen näyttelytyylinsä tässä on niin luonnollinen ja raaka, on kuin katsoja seuraisi häntä itseään, jolloin epämiellyttävien piirteiden näyttäminen tuntuu suorastaan julkealta. Mutta samalla tietysti niin katarttiselta. Maailmanluokan roolityö.

Eikä McCormack jää sekuntiakaan jälkeen Thompsonin tikintarkasta rytmistä. Tapa, jolla hän puhuu suoraan ja aristelematta, miten hän rakentaa hahmonsa seksityön ammattilaiseksi, mutta silti inhimilliseksi mieheksi, jolla on omat kipupisteensä, joita hän valottaa ammattilaisuuden verhon takaa hienovaraisesti. Katsojana sitä melkein rakastuu, Thompsonin tavoin, tähän mieheen, joka on antaa niin paljon itsestään toisen vuoksi. Tällainen hahmo jäisi myös todella helposti epäuskottavaksi, mutta McCormack tuohon siihen myös paljon kaivattua maanläheisyyttä.

Jos jotain, jäin kaipaamaan elokuvaan ehkä vielä hitusen verran enemmän uskallusta sukeltaa myös ihmisen rumimpia puolia päin. Elokuva jää ehkä vielä hieman liian hollywoodilaiseksi, vaikka siitä on selvästi pyritty pyristelemään irti. Kuva on kovin filtteröity ja pehmeästi valaistu. Ja kertoakseen seksityöstä, ihmisen ruumiillisuuden käsittely jää silti kovin siloitelluksi. 

Mutta joka tapauksess, aivan uraauurtavan kaivattu askel eteenpäin. Toivottavasti ovet pysyisivät auki samanlaisille elokuville ja elokuvantekijöille, joilla olisi oikeasti jotain sanottavaa. Kaipaamme sitä enemmän kuin koskaan.

Arvostelu: Elvis

 En ole koskaan oikein välittänyt Elviksestä. Kuva, joka minun päähäni on muodostunut, on ollut juuri myöhäisaikojen Elvis, se keski-ikäinen, hikoileva, naurettavassa diskopuvussa Las Vegasissa örveltävä Elvis - tiedä sitten mistä syystä, ehkä koska se Elvis on jäänyt imitoijien ja muoviroskatuotteiden muodossa elämään.

Rakastan 50-luvun crooner-musiikkia. Sinatraa ja Dean Martinia ja Bing Crosbya. Joten minulle Elvis edustaa myös jossain määrin haikeutta, kuinka uusi aikakausi liian nopeasti - kuten aina - pyyhki alleen niin paljon hienoa.

Herran vuonna 2022 on australialainen Baz Luhrmann tarttunut tehtävään ikuistaa Elvis vihdoin valkokankaalle ansaitsemansa elämäkertaelokuvan muodossa. Luhrmann tietysti tunnetaan uraauurtavana musikaalielokuvan visionäärinä, joka on ohjannut sellaisia ikonisia elokuvia kuten Moulin Rouge! 

Luhrmannin tyyli sopiikin kuin nyrkki silmään kuvaamaan Elviksen elämää. Tässä ei olla kaavoihin kangistuttu, vaan ylt ympäri poukkoileva ja syöksyvä kamera pitää elokuvan elinvoimaisena, Luhrmannin tuttu visuaalisuus ilottelee 50-, 60- ja 70-lukujen maailmalla ja musiikki muodostuu elokuvan kannattelevaksi voimaksi. 

Elokuvan aikana sitä hätkähtääkin kuinka moni Elviksen kappale on tuttu, vaikkei hänen uraansa liiemmin seurannut olisikaan. Elviksen vaikutus musiikkiin on kuitenkin ollut niin perustavanlaatuinen. Ja se käy hienosti elokuvan kerronnasta myös ilmi. Kuinka rajoja rikkova hän onkin ollutkaan. 

Mutta elokuvassa nostetaan hienosti hattua myös Elviksen omille vaikuttajille, lähipäässä mustat amerikkalaiset, jotka eivät ole voineet nousta samanlaiseen julkisuuteen kuin Elvis, sillä 1900-luvun puolivälissä Yhdysvallat on ollut kuitenkin vielä hyvin segregoitunut maa. Joku saattaisi uskaltaa jopa väittää, että Elvis olisi hyväksikäyttänyt mustien musiikkia, mutta elokuva ei sentään näin uskaliasta katsantakantaa otakaan. Mutta uskon, että moni kriittinen katsoja voi silti olla tyytyväinen elokuvan tapaan ottaa esille myös tämä aspekti.

Luhrmanilaisen maailman, kuvauksen ja äänen lisäksi, elokuvan suurimmaksi vetonaulaksi nousee pääosanesittäjä Austin Butlerin roolityö. Butler oli ennen tätä läpimurtorooliaan tehnyt Hollywoodissa jo pitkän uran, aloittaen elokuvien parissa jo teininäyttelijänä. Vaikka hän on yrittänyt koputella suuremman kuuluisuuden ovea jo hyvän aikaa - häntä on nähty ties missä Twilight -kopioviritelmissä (The Shannara Chronicles) tai Sinkkuelämään epäonnistuneissa jatko-osissa (The Carrie Diaries), jotka eivät kuitenkaan sitten ole onnistuneet tekemään suurempaa vaikutusta. Butler saattaakin olla tutumpi yksityiselämänsä vuoksi. 

Mutta nyt viimeistään Hollywoodin taivaalle on syttynyt uusi tähti. Sen verran valovoimainen, peloton ja omistautunut Butler roolissaan on. Eikä pelkästään sitä, mutta hän kaivautuu jopa pelottavan syvälle Elviksen nahkoihin, elokuvan lopussa, jossa kuva huomaamatta vaihtuukin oikean Elviksen arkistomateriaaliin, vaihdosta ei aluksi edes huomaa. Ilmeisesti Butler valmistautui osaansa monen vuoden ajan, jättäen jopa perhesuhteensa tauolle, koska oli niin eläytynyt Elviksen rooliinsa. Omistautumisen kyllä huomaa. 

Sen lisäksi Butlerilla on kyky myös oikeasti näytellä - ei vain imitoida. Hän saa kiinni kompleksisistakin tunnetiloista ja pystyy täsmentämään ne katsojalle - epätoivo, kunnianhimo, traumaksi muodostuva suru, vastuuntunnon taakka - vaikeita tunteita, joiden pureskelussa hän on ilmiömäinen. Häntä jää seuraamaan kiinnostuneena.

Muut elokuvan näyttelijät jäävät auttamattomasti nuoren Butlerin varjoon, jopa Tom Hanks, joka ei tietenkään huono ole - Hanks on tunnetusti yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä, joka tuntuu suvereenilta roolissa kuin roolissa - mutta todella mieleenpainuvaksi jää vain Butlerin pääosa, mikä lienee tietysti ihan oikeutettuakin.

Hyvin on Elvikselle tehty kunniaa, jopa minä näen Elviksen nyt uudessa valossa ja arvostan.

Arvostelu: She Said

 Journalismilla ja elokuvilla on pitkät suhteet. Jo 40-luvun noir-pätkissä luotiin pohjaa kollektiiviselle kuvanmuodostukselle journalismin arjesta (ehkä tunnetuimmin vuoden 1940 His Girl Friday). Viimeistään All the President’s Men 70-luvulla betonoi journalismielokuvan modernin mallin, jota nykyäänkin elokuvissa noudatetaan. 2010-luvun poliittiset epävarmuudet nostivat elokuvat journalismista taas uuteen kunniaan, kun kriisistä toiseen ryytyneet ihmiset kaipasivat selkeyttä kovin hektiseksi ja latautuneeksi muuttuneeseen aikaansa. Ja journalismi, tiedonvälittäjät ovat aina näytelleet oikeassakin elämässä sitä hahmoa, jonka tehtävänä on keskustelun herättämisen lisäksi myös tuudittaa ihmisiä, tehdä selkoa epäjärjestykseen ajautuneeseen maailmaan.

Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan). 

Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.

Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin. 

Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?

Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta. 

She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää. 

Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin. 

Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell"). 

Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun. 

Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.

Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin.