Django Unchained (Django Unchained)

Vakavaa teemaa pohtiessa ei voi tulla ajatelleeksi, että miksi tälläisiä elokuvia tehdään? Onko se viihteen repimistä ja katsojien sympatioiden herättämistä vai tehdäänkö se tärkeän viestin viemisen vuoksi, jotta historia ei toistaisi itseään?

Vaikka Quentin Tarantino on tunnettu räävistä, usein sopimattomana pidetystä tyylistään, hän onnistuu yhdistämään sen Amerikan, ehkä koko maailman, historian yhteen arimmista aiheista: mustien orjuutus. Aivan viime vuosina tämän lajityypin elokuvat ovat olleet pinnalla. Vuoden 2011 The Help/Piiat, Django Unchained ja vuoden 2013 12 Years a Slave. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset viimein uskaltavat puhua tästä kipeästä aiheesta, nyt siis kun haavat ovat umpeutuneet. Ehkä se johtuu siitä, että tummaihoisten äänet alkavat vihdoin nousta merkittävemmäksi tai kyynisesti ajateltuna se johtuu siitä, että aiheesta on helppo tehdä koskettavia elokuvia. Siksi, olen enemmän kuin tyytyväinen, kuinka hyvin ohjaaja Quentin Tarantino onnistui Djangollaan. Hän nimittäin teki viisaasti - hän ei keskittynyt pelkästään orjuuden kurjuuden kuvaamiseen vaan lisäsi elokuvaan enemmän kerroksia ja elementtejä, lähinnä itselleen tyypillisiä sellaisia, kuten yliampuvat toimintakohtaukset tai päähenkilöiden oudot operaatiot, joiden tavoite on yleensä eri kuin lopputulos. Esimerkiksi Tarantinon edellisessä elokuvassa kyseessä oli operaatio Kino, jossa räjäytettiin elokuvateatteri. Djangossa vuorossa oli plantaasi.

      Django (Jamie Foxx) on orja Yhdysvaltojen eteläosissa 1800-luvun puolivälissä. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkion metsästäjä Tri. King Schultz (Christoph Waltz), joka tarvitsee Djangon apua kerätäkseen palkkion kolmesta Djangon entisestä orjuuttajasta. Tämän jälkeen hänelle selviää, että Djangolla on vaimo ja hän lupaa auttaa tätä pelastamaan Broomhilda (Kerry Washington) Calvin J. Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasilta.

 "Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle"

      Tarantino ymmärtää elokuvan rakenteen. En kovin monesta elokuvasta ole sanonut, että "se piti minut liimattuna penkissäni läpi koko keston", mutta kaikki näkemäni Tarantinon elokuvat ovat olleet niin vangitsevia, että aika on kiitänyt ohi. Hänellä on taito pitää katsojat kiinnostuneina elokuvaan ja se on ehkä paras ominaisuus, mitä ohjaajalla voi olla. Tietenkään, en usko, että ketään ei voisi olla tykästymättä Tarantinon omintakeiseen tyyliin, kenenkään ei todellakaan tarvitse arvuutella onko elokuva hänen ohjaama vai ei. Tyyli on toimiva. Se on näyttävä olematta liian mauton ja Tarantino käyttää loistavasti hyväkseen omaa makuaan jolloin kokonaisuus on anteeksipyytelemätön. Yksi näyttelijä, jolla on mielestäni ollut aina täydellinen kyky vangita ohjaajan näkemys elokuvasta ja täydentää hänen visiotaan ja siten saada hänen näyttelemä hahmo sopimaan elokuvaan - Leonardo DiCaprio. Hän on täydellinen valinta sosiopaattisen orjan omistajan Calvin J. Candien rooliin. Se on niin teatraalisesti kirjoitettu, että kuka tahansa muu näyttelijä veisi hahmon kliseisen pahiksen rooliin, mutta ei DiCaprio, hän tekee siitä uskottavan ja luontevan, mielenkiintoisen. Hän ei myöskään paljasta kaikkia korttejaan heti vaan pitää katsojaa otteessaan pidemmän aikaa.

       Jamie Foxxilla on kuitenkin ehkä kaikkein vaativin rooli. Rooli, josta hän suoriutuu täysin niin hyvin kuin siitä on mahdollista suoritutua. Koska Tarantinon käsikirjoitus on niin voimakas, mikä on hyvä asia, on se näyttelijöille suuri haaste. Foxx saa Djangosta pääroolin. Sen olisi helppo hukkua monien näyttävien sivuroolien alle, mutta Foxx pitää pintansa ja pärjää DiCaprion, Waltzin ja Samuel L. Jacksonin vauhdissa. Vaatii taitoa ja kokemusta saada Djangon roolista niin samaistuttava, karismaattinen ja valovoimainen sekä uskottava. Lisäksi Foxx saa siihen paljon energiaa, mitä ei voi olla kuin hämmästelemättä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka todisti jo näyttelijänvoimansa Tarantinon edellisessä elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset vuodelta 2009. Waltz onnistuu tuomaan King Schultziinsa sitä samaa energiaa ja valkokankaan hallitsemista kuin hänen Hans Landaansa. Kuitenkn tällä kertaa on kyse hyviksen roolista ja nämä henkilöt ovatkin ihan erilaisia, kiitos Waltzin.

     Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle ja se välittää tärkeän viestin siitä, että historia ei todellakaan saisi toistaa itseään. Ehkä Tarantinon upein elokuva tähän asti, on Djangossakin hänelle ominainen leimansa ja hyvä niin! Jos olisi sillä tuulella, että jaksaisi, niin voisi tietenkin valittaa stereotyyppisestä naisen asemasta tässä elokuvassa, johon Kerry Washingtonin Broomhilda on asetettu. Tälläinen "damsel in distress"-asetelma on jo nimittäin tai ainakin sen tulisi olla jo menneen talven lumia, mutta Tarantino saa tälläiset asiat anteeksiannettaviksi. Django Unchained saattaa olla ajoittain liian raaka, ainakin se oli sitä minulle, mutta loppujen lopuksi se on Tarantinon tyyli ja upea käsikirjoitus täynnä miellyttäviä henkilöhahmoja, etenkin Christoph Waltzin upeasti eloon herättämä Tri. King Schultz, joka tekee elokuvasta normaalia paremman ja erittäin mieleen jäävän.

TV Thursday #22: Paras kotimainen näyttelijä

Armi Toivanen.

Hugo (Hugo)

Harvoin olen nähnyt lapsinäyttelijän olevan niin hyvä, että en edes pitkälti huomannut kuinka huonoja Asa Butterfieldin vastanäyttelijät ovatkaan. Jotkut jopa Oscar-voittajia.

Katsoessaan Martin Scorsesen vuonna 2011 valmistunutta 3D-elokuvaa Hugoa, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva, ei voi olla ajattelematta, mikä on sen tyylilaji? Toisaalta ei voi olla ajattelematta katsooko lastenelokuvaa, mutta sitten järkeilee, että eihän lapset jaksa istua tälläisen draaman läpi. Rinnastaisin elokuvan ehkä enemmänkin Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) kanssa. Ei, Hugo ei kerro tietokonepelihahmosta. Hugo Cabret (Asa Butterfield) on orpoutunut poika, joka asuu Pariisin rautatieaseman kellojenhuoltajan tiloissa, täyttäen setänsä saappaita, joka juopottelee pitkin Pariisin katuja. Asemaa vartioi Sacha Baron Cohenin näyttelemä tarkastaja Gustave, joka passittaa asemalla varastelevia orpopoikia orpokotiin, jonka olosuhteet 1930-luvulla eivät ole modernin hyvinvointivaltion mittaisia. Hugo tekee työnsä hoitaen kelloja ja pysyttelee vartijan näkymättömissä. Hän kuitenkin haluaa valmistaa loppuun hänen kuolleen isänsä työn; korjata automaattista robottia. Hän tarvitsee siihen osia, joita varastaa aseman lelukioskin leluista. Lelukioskin omistaja Ben Kingsleyn näyttelemä Papa Georges saa Hugon kuitenkin kiinni ja pakottaa tämän työskentelemään kioskilla. Hugo myös tutustuu Pap Georgesin sukulaislapseen Isabelleen, joka asuu heidän luonaan. Isabelle oppii Hugosta kaiken ja haluaa auttaa tätä ja he saavatkin koneen valmiiksi, joka paljastaa heille viestin. Viesti koskee yllättäen niin Isabellea kuin Hugoa että Papa Georgesia.
      Olen lukenut myös kirjan, johon elokuva perustuu. Kirjassa ei itsessään ole hirveästi lukemista, sillä se on täynnä kirjailijan itse piirtämiä kuvia, käsittämän kauniita. Voin kertoa, että elokuva ei tee muuta kuin oikeutta näille piirroksille. Tässä siis elokuva - poikkeus sääntöön - joka on parempi kuin kirja. Kirjan kuvat jäävät kuitenkin lopulta kaksiulotteisiksi ja Scorsese on tarpeeki taitava elokuvantekijä osatakseen luoda elokuvasta visuaalisesti häikäisevän ja samalla juonesta soljuvan niin, että elokuva ei pelaa pelkästään grafiikalla. On Scorsesen onni, että hän on löytänyt nuoren näyttelijän päärooliin, nimeltä Asa Butterfield. En tykkää sanoa, että tässä on tulevaisuuden nimi, sillä sitä ei voi koskaan tietää. Hollywoodissa mikä tahansa on mahdollista ja yleensä ne, jotka saavat vahvan alun elokuvauralleen menettävät siitä hallinnan kun taas monet ylistetyimmistä näyttelijöistä nousevat kuuluisuuteen melko myöhään. Jos minun pitäisi kuitenkin valita yksi näyttelijä, jolla on mielestäni edessä kirkas tulevaisuus - olisi se Asa Butterfield.

 "Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. "

Jos maailmassa on edes vähän logiikkaa, kaiken järjen mukaisesti Asa Butterfieldillä olisi edessään upea ura. Hugo Cabret'n nimiroolissa hän on virheetön. Hän ei sorru mihinkään kliseisiin. Tämä on suuri saavutus, sillä kyseessä on kuitenkin seikkailuelokuva, eli sen lajityypin elokuva, jossa niitä kliseitä on kaikkein eniten. Tietenkään elokuva ei pysty välttämään niitä kaikkia, tiettyjä itsestään selviä asioita todetaan ääneen silloin tällöin ja juonen kulku on melko ennalta-arvattavaa. Kuitenkin Butterfield tekee roolisuorituksen, jonka avulla katsoja voi antaa elokuvalle anteeksi nämä pienet puitteet. Hän on luonteva, aito, uskottava. Hän hioo roolisuorituksestaan niin puhdasta, että se alkaa kiiltää. Butterfield on älykäs näyttelijä. Hän tietää mitä hän tekee ja siten pystyy tekemään roolisuorituksesta haluamansa. Hän saa kanavoitua siihen juuri oikean määrän tunnetta ja tasapainoa. Hän ei paljasta, mestarin tavoin, kaikkia korttejaan yhdessä kohtauksessa, vaan ammattilaisen elkein luo yhtenäisen kokonaisuuden hahmostaan, jolloin jokaisesta kohtauksesta tulee tärkeä. Jos yksi kohtaus kuitenkin pitäisi Butterfieldin työstä nimetä parhaimmaksi olisi se ehdottomasti loppupuolen kohtaus, jossa hän anelee armoa tarkastaja Gustavelta. Siinä kohtauksessa Butterfield paljastaa käsittämättömät näyttelijänlahjansa ja vie roolinsa niin paljon pidemmälle kuin kanssanäyttelijänsä, että katsoja ei voi olla vaikuttumatta. Sacha Baron Cohen näyttelee jopa surkeasti. Hän ei selvästikään ole kärryillä elokuvan emotionaalisen painon kanssa ja kohtelee elokuvaa aliarvoisesti. Ben Kingsley on liian kiireinen teeskentelmään olemaan vaikutusvaltainen vanha mies, että unohtaa kaikki muut puolet roolisuorituksestaan. Chloe Grace Moretz pelaa pitkälti omien valttiensa varaan ja ei astu ulos mukavuusalueeltaan. Helen McCrory on suorastaan kammottava. Tekotaiteeellinen ja ylidramaattinen. Ja ottaen huomioon, että Butterfieldin vastanäyttelijät ovat kaikki kokeneita "ammattilaisia" on ihmeellistä tajuta, kuinka huonoja he ovatkaan. Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän osoittaa kypsyyttä paljon vuosiansa edellä; hän on itsevarma, karismaattinen ja saa hahmoon juuri oikean määrän sympaattisuutta. Hän saa kaiken oikein: ajan, paikan, persoonan. Sen lisäksi vielä Butterfield paljastaa Hugon emotionaalisen raakuuden ja saa hahmon tunteet paljastettua yleisölle. Hugo on menettänyt isänsä ja hänen täytyy ottaa vastuu itsestään. Hän ei saa jäädä kiinni ja hänen täytyy löytää yksinäiselle elämälleen tarkoitus. Kaiken tämän Butterfield kuvaa paremmin kuin täydellisesti. Harvoin on näin rankkoja tunteita yhtä uskottavasti kuvattu.
      En tiedä kenelle suositella elokuvaa. Ehkä niille ketkä haluavat todistaa uskomatonta lapsinäyttelijää tai niille, jotka ovat Burtonin Liisa Ihmemaassa faneja. Ehkä myös kaikille Steam Punkin ystäville. Hugo on tehty syvällä ammattitaidolla, mutta ongelma seikkailuelokuvan ja draamaelokuvan yhdistämisessä on, että se jää kummaltakin osalta luonnollisesti puolitiehen.

...=)