Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Laggies (Laggies)

Kun Angelina Jolie ohjasi Brad Pittiä heidän yhteistyöprojektissa By The Sea (2015), he kertoivat, että se oli ensimmäinen kerta, kun Pittiä oli ohjannut naisohjaaja. Ja siihen mennessä Pittin elokuvakrediitit ulottuivat pitkälti yli neljänkymmenen tittelin. Ei siis tule mitenkään vähätellä naisohjaajien elokuvien tärkeyttä. Niitä täytyy tehdä ja niitä täytyy tukea. Knightleylle ei naisohjaajat ole mikään uutuus (katso vaikka Seeking a Friend for the End of the World, juuri arvostelemani).

Hän on Megan, elämässään jumiutunut kolmikymppinen, joka on vielä yhdessä lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa, hengaa samojen kavereiden kanssa ja on samassa työpaikassa kuin kouluikäisenä. Kun ystävät ympäriltä alkavat mennä naimisiin ja omakin siippa alkaa painostaa virallista vakiintumista, alkaa Meganin hälytyskellot soimaan. Tähän asti hän on pärjännyt aallon päällä ratsastamisella, mutta nyt olisi aika uida. Ja ihan itse keksin kielikuvan. Apuun sukeltaa Chloe Grace Moretzin teini.

Laggies ei ole erityisen hyvä elokuva. Se ole tarpeeksi kevyt tai hauska ollakseen aivot narikkaan-hömppää, eikä se ota itseään liian vakavastikaan kertoakseen oikeasti teemastaan jotain syvällisempää. Päähenkilö etsii itseään ja päättää ottaa vastuuta teoistaan. Mikä muu on uutta?

...=)

Jos vielä jään (If I Stay)

Mia Hall (Chloe Grace Moretz) on nuori lukiolainen, jonka koko elämä on sellonsoitto. Hän rakastuu rokkariin, (Jamie Blackley) ja kun ne ynnätään yhteen, tarkoittaa se, että hänen elämässään onkin nyt kaksi asiaa! Kaksi asiaa on enemmän kuin yksi ja se tarkoittaa, että Mian on tehtävä oi niin vaikea valinta. Arvostettu musiikkikoulu Juilliard kutsuisi toisella puolella maata, mutta oman rokkariboifrendin hiukset on niiiin pehmeät...

Koska käsikirjoittajalle olisi täysi mahdottomuus tästä vielä rakentaa jopa puolentoistatunnin elokuvaa, täytyy mukaan vielä heittää traaginen auto-onnettomuus. Näin ei tarvitse keksiä oikeaa sisältöä yhteenkään kohtaukseen. On nimittäin hyvä huomata, että tässä vuoropuhelut kestävät korkeintaan neljä repliikkiä. Mian hahmo on ihana, koska hänen sanotaan olevan ihana. Ja Mia osaa jo käyttää suuria sanoja kuten tehtyään bänksit boifrendinsä kanssa "tuntuu, että halkean kahtia". Ääni, jonka juuri kuulitte oli minun oksennukseni.

Näyttelijöiden panostus rooleihinsa on niin olematon, että on ihan sama lukisivatko he vuorosanojaan kädessään olevalta käsikirjoitukselta, niin mekaanista on kahden päätähden lausunta. Mutta tämä nyt on tälläistä YA-höttöä. Onneksi elokuvan kuvallinen ilmaisu on niin teennäistä, päälleliimattua ja kuorrutettua, että siinä kohtaan viimeistään kaikki aitous ja maanläheisyys livistää ulos ikkunasta - eiku, sehän on huono asia. Niin kuin yritin keksiä jotain positiivista sanottavaa.

Mutta senhän saan kaiverrettua elokuvan soundtrackista. Tom Odell on pitkään ollut yksi suosikeistani. Hänen äänensä on täydellinen. Harmi vain, että se on uhrattu tälläisen rotkoon syöksyvän junan eteen.

#elokuvahaaste2016 (27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu elokuva)

...=)

Clouds of Sils Maria (Clouds of Sils Maria)

"It's always the quiet ones"

Hienovaraisten draamojen kanssa pitää vähän aikaa painia, ennen kuin ymmärtää, että tälläisten elokuvien paino makaa juuri siinä, että ne eivät tee itsestään suurempaa numeroa. Clouds of Sils Maria on erittäin, erittäin yksinkertainen elokuva. Odotin koko ajan jonkinlaista punaista lankaa, jonkinlaista käännettä juonessa, joka sitoisi tapahtumat yhteen, kunnes ymmärsin, että eihän elämässäkään ole mitään rusettia kiedottovana kauniisti paketoidun lahjan ympärille. Asiat saadaan sellaisena kuin ne ovat.

Clouds of Sils Maria on äärettömän aito elokuva. Se kuvaa ihmissuhdetta; Juliette Binochen esittämän näyttelijälegendan suhdetta omaan henkilökohtaiseen assistenttiinsa. Lisäksi ohjaaja Olivier Assayans on niin nerokas, että antaa tälle hahmokuvalle todella paljon tilaa hengittää. Haemme kuvallista vertailua Svetsin Alppien pilvilaaksoista ja saamme mielenkiintoista pohdintaa nykykulttuurista, mikä vain korostaa elokuvan ajatonta luonnetta.

Etenkin elokuva leikkii vastapainoilla.

Jopa vanhanaikaisilla vuoristomaisemilla ja niinkin modernilla ammatilla kuin näyttelijätähden maailmalla. Sen lisäksi keskusteluilla: sosiaalisilla tilanteilla jotka ovat ailahtelevia, jotka ovat virheellisiä, jotka eivät tunnu käsikirjoitetuilta. Näillä hahmoilla ei ole vastauksia kaikkeen. He joutuat miettimään pitkiäkin aikoja saadakseen selville omat tuntemuksensa. Ja elokuvan kuvaamat hetket ovat satunnaisia, rikkonaisia ja siksi niin äärettömän mielenkiintoisia. Hahmot eivät ole yksinomaan kilttejä toisilleen tai pahoja toisilleen. Joku hahmo ei ole ainoastaan vihainen yhdessä kohtauksessa. Hän on anteeksiantava, kaunaa kantava sekä iloinen kaikkea samaan aikaan ja sen lisäksi hän yrittää peitellä tunteitaan.

Kun tähän yhdistetään vielä ne metatasot jotka syntyvät siitä, että Binoche ja Stewart ovat itsekin oikeassa elämässään elokuvatähtiä, varmasti henkilökohtaisine assistentteineen ja ikäkriiseineen ja se, että jopa absureja, fantasianomaisia keinoja otetaan käyttöön elokuvan kerronnassa, tekee se tästä teoksesta usvamaisen vangitsevan, monitahoisen - ehkä jopa vaikeasti tulkittavan draaman.

Tässä apua antaa loistava pääosakaksikko: Juliette Binochen ja Kristen Stewartin muodossa. Stewartin olen jo aikaisemmin todennut loistavaksi muun muassa osassaan elokuvassa Still Alice. Hänen näyttelemisensä on sananmukaisesti hiljaista, huomaamatonta, mutta siten hänellä onkin todella suuri vaikutus esiintyjänä. En enää yhtään ihmettele hänen saamaan Ranskan Oscar-palkintoa eli Cesar-palkintoa parhaasta naissivuosasta.

Elokuva on niin älykäs, että melkein menin jo leimaamaan sen huonoksi, kun en vain ymmärtänyt ensin. Vastan ajateltuani elokuvaa, kysyttyäni kysymyksiä, sen tasot avautuivat minulle. En ehkä suosittele alleviivaamista elokuviltaan etsiville. Todiste elokuvan nerokkaasta kauneudesta ja samalla sen älykkäästä vaikeudesta, on se, että olen nyt muuttanut tätä arvostelua kolmeen kertaan. Viimeisimmällä kerralla koin pakottavaksi tarpeeksi nostaa elokuvan pisteytys viiteen tähteen. Sillä jos joku, niin tälläinen elokuvantekeminen ansaitsee julistuksensa upeudestaan!

...=)

Hugo (Hugo)

Harvoin olen nähnyt lapsinäyttelijän olevan niin hyvä, että en edes pitkälti huomannut kuinka huonoja Asa Butterfieldin vastanäyttelijät ovatkaan. Jotkut jopa Oscar-voittajia.

Katsoessaan Martin Scorsesen vuonna 2011 valmistunutta 3D-elokuvaa Hugoa, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva, ei voi olla ajattelematta, mikä on sen tyylilaji? Toisaalta ei voi olla ajattelematta katsooko lastenelokuvaa, mutta sitten järkeilee, että eihän lapset jaksa istua tälläisen draaman läpi. Rinnastaisin elokuvan ehkä enemmänkin Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) kanssa. Ei, Hugo ei kerro tietokonepelihahmosta. Hugo Cabret (Asa Butterfield) on orpoutunut poika, joka asuu Pariisin rautatieaseman kellojenhuoltajan tiloissa, täyttäen setänsä saappaita, joka juopottelee pitkin Pariisin katuja. Asemaa vartioi Sacha Baron Cohenin näyttelemä tarkastaja Gustave, joka passittaa asemalla varastelevia orpopoikia orpokotiin, jonka olosuhteet 1930-luvulla eivät ole modernin hyvinvointivaltion mittaisia. Hugo tekee työnsä hoitaen kelloja ja pysyttelee vartijan näkymättömissä. Hän kuitenkin haluaa valmistaa loppuun hänen kuolleen isänsä työn; korjata automaattista robottia. Hän tarvitsee siihen osia, joita varastaa aseman lelukioskin leluista. Lelukioskin omistaja Ben Kingsleyn näyttelemä Papa Georges saa Hugon kuitenkin kiinni ja pakottaa tämän työskentelemään kioskilla. Hugo myös tutustuu Pap Georgesin sukulaislapseen Isabelleen, joka asuu heidän luonaan. Isabelle oppii Hugosta kaiken ja haluaa auttaa tätä ja he saavatkin koneen valmiiksi, joka paljastaa heille viestin. Viesti koskee yllättäen niin Isabellea kuin Hugoa että Papa Georgesia.
      Olen lukenut myös kirjan, johon elokuva perustuu. Kirjassa ei itsessään ole hirveästi lukemista, sillä se on täynnä kirjailijan itse piirtämiä kuvia, käsittämän kauniita. Voin kertoa, että elokuva ei tee muuta kuin oikeutta näille piirroksille. Tässä siis elokuva - poikkeus sääntöön - joka on parempi kuin kirja. Kirjan kuvat jäävät kuitenkin lopulta kaksiulotteisiksi ja Scorsese on tarpeeki taitava elokuvantekijä osatakseen luoda elokuvasta visuaalisesti häikäisevän ja samalla juonesta soljuvan niin, että elokuva ei pelaa pelkästään grafiikalla. On Scorsesen onni, että hän on löytänyt nuoren näyttelijän päärooliin, nimeltä Asa Butterfield. En tykkää sanoa, että tässä on tulevaisuuden nimi, sillä sitä ei voi koskaan tietää. Hollywoodissa mikä tahansa on mahdollista ja yleensä ne, jotka saavat vahvan alun elokuvauralleen menettävät siitä hallinnan kun taas monet ylistetyimmistä näyttelijöistä nousevat kuuluisuuteen melko myöhään. Jos minun pitäisi kuitenkin valita yksi näyttelijä, jolla on mielestäni edessä kirkas tulevaisuus - olisi se Asa Butterfield.

 "Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. "

Jos maailmassa on edes vähän logiikkaa, kaiken järjen mukaisesti Asa Butterfieldillä olisi edessään upea ura. Hugo Cabret'n nimiroolissa hän on virheetön. Hän ei sorru mihinkään kliseisiin. Tämä on suuri saavutus, sillä kyseessä on kuitenkin seikkailuelokuva, eli sen lajityypin elokuva, jossa niitä kliseitä on kaikkein eniten. Tietenkään elokuva ei pysty välttämään niitä kaikkia, tiettyjä itsestään selviä asioita todetaan ääneen silloin tällöin ja juonen kulku on melko ennalta-arvattavaa. Kuitenkin Butterfield tekee roolisuorituksen, jonka avulla katsoja voi antaa elokuvalle anteeksi nämä pienet puitteet. Hän on luonteva, aito, uskottava. Hän hioo roolisuorituksestaan niin puhdasta, että se alkaa kiiltää. Butterfield on älykäs näyttelijä. Hän tietää mitä hän tekee ja siten pystyy tekemään roolisuorituksesta haluamansa. Hän saa kanavoitua siihen juuri oikean määrän tunnetta ja tasapainoa. Hän ei paljasta, mestarin tavoin, kaikkia korttejaan yhdessä kohtauksessa, vaan ammattilaisen elkein luo yhtenäisen kokonaisuuden hahmostaan, jolloin jokaisesta kohtauksesta tulee tärkeä. Jos yksi kohtaus kuitenkin pitäisi Butterfieldin työstä nimetä parhaimmaksi olisi se ehdottomasti loppupuolen kohtaus, jossa hän anelee armoa tarkastaja Gustavelta. Siinä kohtauksessa Butterfield paljastaa käsittämättömät näyttelijänlahjansa ja vie roolinsa niin paljon pidemmälle kuin kanssanäyttelijänsä, että katsoja ei voi olla vaikuttumatta. Sacha Baron Cohen näyttelee jopa surkeasti. Hän ei selvästikään ole kärryillä elokuvan emotionaalisen painon kanssa ja kohtelee elokuvaa aliarvoisesti. Ben Kingsley on liian kiireinen teeskentelmään olemaan vaikutusvaltainen vanha mies, että unohtaa kaikki muut puolet roolisuorituksestaan. Chloe Grace Moretz pelaa pitkälti omien valttiensa varaan ja ei astu ulos mukavuusalueeltaan. Helen McCrory on suorastaan kammottava. Tekotaiteeellinen ja ylidramaattinen. Ja ottaen huomioon, että Butterfieldin vastanäyttelijät ovat kaikki kokeneita "ammattilaisia" on ihmeellistä tajuta, kuinka huonoja he ovatkaan. Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän osoittaa kypsyyttä paljon vuosiansa edellä; hän on itsevarma, karismaattinen ja saa hahmoon juuri oikean määrän sympaattisuutta. Hän saa kaiken oikein: ajan, paikan, persoonan. Sen lisäksi vielä Butterfield paljastaa Hugon emotionaalisen raakuuden ja saa hahmon tunteet paljastettua yleisölle. Hugo on menettänyt isänsä ja hänen täytyy ottaa vastuu itsestään. Hän ei saa jäädä kiinni ja hänen täytyy löytää yksinäiselle elämälleen tarkoitus. Kaiken tämän Butterfield kuvaa paremmin kuin täydellisesti. Harvoin on näin rankkoja tunteita yhtä uskottavasti kuvattu.
      En tiedä kenelle suositella elokuvaa. Ehkä niille ketkä haluavat todistaa uskomatonta lapsinäyttelijää tai niille, jotka ovat Burtonin Liisa Ihmemaassa faneja. Ehkä myös kaikille Steam Punkin ystäville. Hugo on tehty syvällä ammattitaidolla, mutta ongelma seikkailuelokuvan ja draamaelokuvan yhdistämisessä on, että se jää kummaltakin osalta luonnollisesti puolitiehen.

...=)