Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Hugo (Hugo)

Harvoin olen nähnyt lapsinäyttelijän olevan niin hyvä, että en edes pitkälti huomannut kuinka huonoja Asa Butterfieldin vastanäyttelijät ovatkaan. Jotkut jopa Oscar-voittajia.

Katsoessaan Martin Scorsesen vuonna 2011 valmistunutta 3D-elokuvaa Hugoa, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva, ei voi olla ajattelematta, mikä on sen tyylilaji? Toisaalta ei voi olla ajattelematta katsooko lastenelokuvaa, mutta sitten järkeilee, että eihän lapset jaksa istua tälläisen draaman läpi. Rinnastaisin elokuvan ehkä enemmänkin Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) kanssa. Ei, Hugo ei kerro tietokonepelihahmosta. Hugo Cabret (Asa Butterfield) on orpoutunut poika, joka asuu Pariisin rautatieaseman kellojenhuoltajan tiloissa, täyttäen setänsä saappaita, joka juopottelee pitkin Pariisin katuja. Asemaa vartioi Sacha Baron Cohenin näyttelemä tarkastaja Gustave, joka passittaa asemalla varastelevia orpopoikia orpokotiin, jonka olosuhteet 1930-luvulla eivät ole modernin hyvinvointivaltion mittaisia. Hugo tekee työnsä hoitaen kelloja ja pysyttelee vartijan näkymättömissä. Hän kuitenkin haluaa valmistaa loppuun hänen kuolleen isänsä työn; korjata automaattista robottia. Hän tarvitsee siihen osia, joita varastaa aseman lelukioskin leluista. Lelukioskin omistaja Ben Kingsleyn näyttelemä Papa Georges saa Hugon kuitenkin kiinni ja pakottaa tämän työskentelemään kioskilla. Hugo myös tutustuu Pap Georgesin sukulaislapseen Isabelleen, joka asuu heidän luonaan. Isabelle oppii Hugosta kaiken ja haluaa auttaa tätä ja he saavatkin koneen valmiiksi, joka paljastaa heille viestin. Viesti koskee yllättäen niin Isabellea kuin Hugoa että Papa Georgesia.
      Olen lukenut myös kirjan, johon elokuva perustuu. Kirjassa ei itsessään ole hirveästi lukemista, sillä se on täynnä kirjailijan itse piirtämiä kuvia, käsittämän kauniita. Voin kertoa, että elokuva ei tee muuta kuin oikeutta näille piirroksille. Tässä siis elokuva - poikkeus sääntöön - joka on parempi kuin kirja. Kirjan kuvat jäävät kuitenkin lopulta kaksiulotteisiksi ja Scorsese on tarpeeki taitava elokuvantekijä osatakseen luoda elokuvasta visuaalisesti häikäisevän ja samalla juonesta soljuvan niin, että elokuva ei pelaa pelkästään grafiikalla. On Scorsesen onni, että hän on löytänyt nuoren näyttelijän päärooliin, nimeltä Asa Butterfield. En tykkää sanoa, että tässä on tulevaisuuden nimi, sillä sitä ei voi koskaan tietää. Hollywoodissa mikä tahansa on mahdollista ja yleensä ne, jotka saavat vahvan alun elokuvauralleen menettävät siitä hallinnan kun taas monet ylistetyimmistä näyttelijöistä nousevat kuuluisuuteen melko myöhään. Jos minun pitäisi kuitenkin valita yksi näyttelijä, jolla on mielestäni edessä kirkas tulevaisuus - olisi se Asa Butterfield.

 "Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. "

Jos maailmassa on edes vähän logiikkaa, kaiken järjen mukaisesti Asa Butterfieldillä olisi edessään upea ura. Hugo Cabret'n nimiroolissa hän on virheetön. Hän ei sorru mihinkään kliseisiin. Tämä on suuri saavutus, sillä kyseessä on kuitenkin seikkailuelokuva, eli sen lajityypin elokuva, jossa niitä kliseitä on kaikkein eniten. Tietenkään elokuva ei pysty välttämään niitä kaikkia, tiettyjä itsestään selviä asioita todetaan ääneen silloin tällöin ja juonen kulku on melko ennalta-arvattavaa. Kuitenkin Butterfield tekee roolisuorituksen, jonka avulla katsoja voi antaa elokuvalle anteeksi nämä pienet puitteet. Hän on luonteva, aito, uskottava. Hän hioo roolisuorituksestaan niin puhdasta, että se alkaa kiiltää. Butterfield on älykäs näyttelijä. Hän tietää mitä hän tekee ja siten pystyy tekemään roolisuorituksesta haluamansa. Hän saa kanavoitua siihen juuri oikean määrän tunnetta ja tasapainoa. Hän ei paljasta, mestarin tavoin, kaikkia korttejaan yhdessä kohtauksessa, vaan ammattilaisen elkein luo yhtenäisen kokonaisuuden hahmostaan, jolloin jokaisesta kohtauksesta tulee tärkeä. Jos yksi kohtaus kuitenkin pitäisi Butterfieldin työstä nimetä parhaimmaksi olisi se ehdottomasti loppupuolen kohtaus, jossa hän anelee armoa tarkastaja Gustavelta. Siinä kohtauksessa Butterfield paljastaa käsittämättömät näyttelijänlahjansa ja vie roolinsa niin paljon pidemmälle kuin kanssanäyttelijänsä, että katsoja ei voi olla vaikuttumatta. Sacha Baron Cohen näyttelee jopa surkeasti. Hän ei selvästikään ole kärryillä elokuvan emotionaalisen painon kanssa ja kohtelee elokuvaa aliarvoisesti. Ben Kingsley on liian kiireinen teeskentelmään olemaan vaikutusvaltainen vanha mies, että unohtaa kaikki muut puolet roolisuorituksestaan. Chloe Grace Moretz pelaa pitkälti omien valttiensa varaan ja ei astu ulos mukavuusalueeltaan. Helen McCrory on suorastaan kammottava. Tekotaiteeellinen ja ylidramaattinen. Ja ottaen huomioon, että Butterfieldin vastanäyttelijät ovat kaikki kokeneita "ammattilaisia" on ihmeellistä tajuta, kuinka huonoja he ovatkaan. Butterfield on ehdottomasti elokuvan tähti. Hän osoittaa kypsyyttä paljon vuosiansa edellä; hän on itsevarma, karismaattinen ja saa hahmoon juuri oikean määrän sympaattisuutta. Hän saa kaiken oikein: ajan, paikan, persoonan. Sen lisäksi vielä Butterfield paljastaa Hugon emotionaalisen raakuuden ja saa hahmon tunteet paljastettua yleisölle. Hugo on menettänyt isänsä ja hänen täytyy ottaa vastuu itsestään. Hän ei saa jäädä kiinni ja hänen täytyy löytää yksinäiselle elämälleen tarkoitus. Kaiken tämän Butterfield kuvaa paremmin kuin täydellisesti. Harvoin on näin rankkoja tunteita yhtä uskottavasti kuvattu.
      En tiedä kenelle suositella elokuvaa. Ehkä niille ketkä haluavat todistaa uskomatonta lapsinäyttelijää tai niille, jotka ovat Burtonin Liisa Ihmemaassa faneja. Ehkä myös kaikille Steam Punkin ystäville. Hugo on tehty syvällä ammattitaidolla, mutta ongelma seikkailuelokuvan ja draamaelokuvan yhdistämisessä on, että se jää kummaltakin osalta luonnollisesti puolitiehen.

...=)