Vaikka Quentin Tarantino on tunnettu räävistä, usein sopimattomana pidetystä tyylistään, hän onnistuu yhdistämään sen Amerikan, ehkä koko maailman, historian yhteen arimmista aiheista: mustien orjuutus. Aivan viime vuosina tämän lajityypin elokuvat ovat olleet pinnalla. Vuoden 2011 The Help/Piiat, Django Unchained ja vuoden 2013 12 Years a Slave. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset viimein uskaltavat puhua tästä kipeästä aiheesta, nyt siis kun haavat ovat umpeutuneet. Ehkä se johtuu siitä, että tummaihoisten äänet alkavat vihdoin nousta merkittävemmäksi tai kyynisesti ajateltuna se johtuu siitä, että aiheesta on helppo tehdä koskettavia elokuvia. Siksi, olen enemmän kuin tyytyväinen, kuinka hyvin ohjaaja Quentin Tarantino onnistui Djangollaan. Hän nimittäin teki viisaasti - hän ei keskittynyt pelkästään orjuuden kurjuuden kuvaamiseen vaan lisäsi elokuvaan enemmän kerroksia ja elementtejä, lähinnä itselleen tyypillisiä sellaisia, kuten yliampuvat toimintakohtaukset tai päähenkilöiden oudot operaatiot, joiden tavoite on yleensä eri kuin lopputulos. Esimerkiksi Tarantinon edellisessä elokuvassa kyseessä oli operaatio Kino, jossa räjäytettiin elokuvateatteri. Djangossa vuorossa oli plantaasi. Django (Jamie Foxx) on orja Yhdysvaltojen eteläosissa 1800-luvun puolivälissä. Hänet vapauttaa entinen hammaslääkäri, nykyinen palkkion metsästäjä Tri. King Schultz (Christoph Waltz), joka tarvitsee Djangon apua kerätäkseen palkkion kolmesta Djangon entisestä orjuuttajasta. Tämän jälkeen hänelle selviää, että Djangolla on vaimo ja hän lupaa auttaa tätä pelastamaan Broomhilda (Kerry Washington) Calvin J. Candien (Leonardo DiCaprio) plantaasilta.
"Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle"
Tarantino ymmärtää elokuvan rakenteen. En kovin monesta elokuvasta ole sanonut, että "se piti minut liimattuna penkissäni läpi koko keston", mutta kaikki näkemäni Tarantinon elokuvat ovat olleet niin vangitsevia, että aika on kiitänyt ohi. Hänellä on taito pitää katsojat kiinnostuneina elokuvaan ja se on ehkä paras ominaisuus, mitä ohjaajalla voi olla. Tietenkään, en usko, että ketään ei voisi olla tykästymättä Tarantinon omintakeiseen tyyliin, kenenkään ei todellakaan tarvitse arvuutella onko elokuva hänen ohjaama vai ei. Tyyli on toimiva. Se on näyttävä olematta liian mauton ja Tarantino käyttää loistavasti hyväkseen omaa makuaan jolloin kokonaisuus on anteeksipyytelemätön. Yksi näyttelijä, jolla on mielestäni ollut aina täydellinen kyky vangita ohjaajan näkemys elokuvasta ja täydentää hänen visiotaan ja siten saada hänen näyttelemä hahmo sopimaan elokuvaan - Leonardo DiCaprio. Hän on täydellinen valinta sosiopaattisen orjan omistajan Calvin J. Candien rooliin. Se on niin teatraalisesti kirjoitettu, että kuka tahansa muu näyttelijä veisi hahmon kliseisen pahiksen rooliin, mutta ei DiCaprio, hän tekee siitä uskottavan ja luontevan, mielenkiintoisen. Hän ei myöskään paljasta kaikkia korttejaan heti vaan pitää katsojaa otteessaan pidemmän aikaa.
Jamie Foxxilla on kuitenkin ehkä kaikkein vaativin rooli. Rooli, josta hän suoriutuu täysin niin hyvin kuin siitä on mahdollista suoritutua. Koska Tarantinon käsikirjoitus on niin voimakas, mikä on hyvä asia, on se näyttelijöille suuri haaste. Foxx saa Djangosta pääroolin. Sen olisi helppo hukkua monien näyttävien sivuroolien alle, mutta Foxx pitää pintansa ja pärjää DiCaprion, Waltzin ja Samuel L. Jacksonin vauhdissa. Vaatii taitoa ja kokemusta saada Djangon roolista niin samaistuttava, karismaattinen ja valovoimainen sekä uskottava. Lisäksi Foxx saa siihen paljon energiaa, mitä ei voi olla kuin hämmästelemättä. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka todisti jo näyttelijänvoimansa Tarantinon edellisessä elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset vuodelta 2009. Waltz onnistuu tuomaan King Schultziinsa sitä samaa energiaa ja valkokankaan hallitsemista kuin hänen Hans Landaansa. Kuitenkn tällä kertaa on kyse hyviksen roolista ja nämä henkilöt ovatkin ihan erilaisia, kiitos Waltzin.
Django Unchained on vaikuttava, sortumatta liiallisuuksiin siitä tulee täydellinen pastissi spagettiwestern-genrelle ja se välittää tärkeän viestin siitä, että historia ei todellakaan saisi toistaa itseään. Ehkä Tarantinon upein elokuva tähän asti, on Djangossakin hänelle ominainen leimansa ja hyvä niin! Jos olisi sillä tuulella, että jaksaisi, niin voisi tietenkin valittaa stereotyyppisestä naisen asemasta tässä elokuvassa, johon Kerry Washingtonin Broomhilda on asetettu. Tälläinen "damsel in distress"-asetelma on jo nimittäin tai ainakin sen tulisi olla jo menneen talven lumia, mutta Tarantino saa tälläiset asiat anteeksiannettaviksi. Django Unchained saattaa olla ajoittain liian raaka, ainakin se oli sitä minulle, mutta loppujen lopuksi se on Tarantinon tyyli ja upea käsikirjoitus täynnä miellyttäviä henkilöhahmoja, etenkin Christoph Waltzin upeasti eloon herättämä Tri. King Schultz, joka tekee elokuvasta normaalia paremman ja erittäin mieleen jäävän.











