Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)

Central Intelligence (Central Intelligence)

We're the Millersin ohjaajan seuraava komedia ei ole ihan niin hauska kuin edeltäjänsä. Dwayne Johnson ei vain jotenkaan toimi komedioissa - liekö toimiva draamoissakaan. Kevin Hart on hauska, mutta ajoittain väkinäinen. Parhaimman roolin vetää Office-tähti Amy Ryan.

...=)

Air Doll (Air Doll // Kūki Ningyō)

Kaikki filmit jossakin määrin vaativat epäilyksen keskeyttämistä. Tarkoitus on eläytyä tarinaan ja hahmoihin, mitkä ovat päivän päätteeksi kuitenkin fiktiota. Toiset elokuvat saavuttavat lähes hätkähdyttävän aitouden, ja toiset vaativat vähän enemmän mielikuvitusta katsojalta. Mutta kaikki elokuvat vaativat ainakin jonkin asteista hyppyä tuntemattomaan.

Nozomi (Bae Doona) työskentelee videovuokraamossa Tokion laitakaupungin lähiössä. Hän rakastuu työkaveriinsa Junichiin (Arata Iura), tutustuu puiston penkillä maailman menoa tarkkailevaan vanhaan mieheen (Masaya Takahashi) ja matkustaa ensimmäistä kertaa meren rannalle. Nozomi on eloon herännyt, puhallettava, nukke.

On todellinen osoitus ohjaajan taidoista, että hän saa katsojan uskomaan puhallettavan nuken eloonheräämiseen. Eikä erikoistehosteet ja CGI näyttele tässä edes mitään osaa, päin vastoin. Teknisesti elokuvan toteutus on todella köyhää ja sen näkee teeskennellyksi välittömästi. Mutta se ei haittaa. Se ei haittaa yhtään. Sinänsä tämä on kuin vastalääke modernin amerikkalaisen elokuvateollisuuden kliinisyydelle. Jos supersankarielokuvasta löytäisi yhdenkin epäonnistuneen erikoisefektin kohtauksessa, olisi se armoton kuolinisku elokuvan uskottavuudelle. Mutta kun katsoo hiljaista japanilaista draamaa, jonka ei olekaan tarkoitus olla tekninen saavutus, vaan kulkea tarinan teema edellä, rehellisesti ja siitä tinkimättä, ei se haittaa, jos elokuvan toteutus on vähän karkea reunojen ympäriltä.

Olennaisesti tämä on tarina yksinäisyydestä ja sen suhteesta ihmisyyteen. Pidin elokuvaa mahdottoman kauniina. Se oli melkein jopa ambienttinen, kuin meditatiivinen kokemus. Upposin elokuvaan sisälle ja jäin pyörimään tuuleen. Ohjaajalle on selvästi ollut tärkeää eristää Tokio ihmisistään ja luoda jonkinlainen kupla päähenkilöiden ympärille. Tämä vahvistaa kokemusta toiseudesta. Kuin olisit yksin erilainen muiden samankaltaisten meressä. Kaduilla kävelee hyvin vähän ihmisiä, bussit ovat tyhjiä, taivas pilvessä. Jos muita ihmisiä näkee, he ovat kaikki aina yhdessä. Ja se hetki, kun päähenkilö Nozomi kohtaa yksin jonkun toisen ihmisen, hän joutuu mukautumaan japanilaisiin käytösnormeihin, asiakas-asiakaspalvelijahierarkiaan tai toinen ihminen on muuten vain välinpitämätön outoa naista kohtaan.

Poikkeuksen muodostaa Nozomin pienehkö sosiaalinen verkosto. Hänen (entinen)omistajansa, puiston penkin vanha mies, työkaveri sekä ehkä elokuvan mielenkiintoisimmassa kohtauksessa hänen valmistajansa. Nämä kaikki ihmiset muovaavat sitä, miten Nozomi muodostaa näkökulmansa maailmaan. On henkeäsalpaavaa, miten alussa herättyään henkiin, maailma on Nozomille kaunis, ihmeiden ja uusien asioiden paikka. Hän pitää kaikkea kiehtovana ja eritoten hakeutuu lasten lähistöön, joihin kiintyy selvästi jollain syvemmällä tasolla. Mutta pikkuhiljaa Nozomi joutuu jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin. Hän yrittää hakea merkitystä näkemilleen asioille, sitä kuitenkaan löytämättä.

Kaihoisa. Se sopii kuvaamaan tätä elokuvaa paremmin kuin yksikään toinen sana. On tuskaisaa katsoa tämän päähenkilön ajatusmaailman muotoutumista, joka toimii vertauskuvaa ihmisen omalle kamppailulle omaakin olemassaoloaan vastaan. Elokuvan paras kohtaus on ehdottomasti kun Nozomi kohtaa entisen omistajansa. Se on periaatteessa kuin vertauskuva keskustelulle, jonka ihminen kävisi maailmankaikkeuden kanssa, jos siihen pystyisi. Vaikka Nozomi saa jonkinmoisen vastauksen kysymyksiinsä omasta olemassaolostaan, ei se riitä. Ei tietenkään riitä, koska vastaus ei ole tyydyttävä. Ei meidän olemassaololle ole mitään syytä. Myöhemmin, kohdattuaan luojansa, Nozomi kuulee tältä tyhjentävän selityksen; ei jumalakaan varmasti tietäisi, miksi antoi ihmiselle sydämen ja luultavasti, epäilemättä katuu tätä päätöstä.

Pistävä muistutus tulee siitä, että olemme kaikki loppu peleissä melko yksin, vaikka juuri toiset ihmiset antavat elämällämme merkitystä. Olemme yksin vaikka olisimme ihmisten ympäröimänä, suuressa kaupungissa tai ravintolassa juhlimassa omia syntymäpäiviä.

"We lead our scattered lives, perfectly unaware of each other. Or at times, allowed to find the other's presence disagreeable. Why is it, that the world is constructed so loosely? A horse fly, bathed in light, flies in close to a blooming flower. I, too, might have been someone's horse fly. Perhaps you, too, had once been my breeze"

Mahdottoman syvällinen, kirvelevän totuudenmukainen - kaikesta huolimatta. Kaunis melankolinen matka ihmisyyden sydämeen yksinäisyyden,  kaipuun ja voikukan kautta. Bae Doona on pääosassaan täydellinen, eritoten hän nappaa humisevalla voimalla kiinni hahmonsa ytimestä, hahmottaa sen mikä on olennaista juuri tälle henkilölle - lämmin, inhimillinen, ikiroudan sulattava hymy, joka valaisee valkokankaan, ja luo henkilöstä aidon.

 ...=)