Arvostelu: Don't Look Up

Don't Look Up on amerikkalaisen poliittisen ohjaajan Adam McKayn uusin yhteiskuntakritiikki. Sen näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Löytyy Meryl Streep ja Leonardo DiCaprio, on Jennifer Lawrence ja Timothee Chalamet, jopa Cate Blanchett, Ariana Grande ja näyttelijäsuuruus Mark Rylance.

Elokuva on allegoria tai metafora ilmastonmuutoskeskustelulle. Kuinka media ja poliittiset päättäjät ovat haluttomia suhtautumaan siihen sen ansaitsemalla vakavuudella. Don't Look Upin maailmassa tosin ilmastonmuutos on korvattu maahan törmäävällä asteroidilla, jonka DiCaprion ja Lawrencen esittämät tiedemiehet löytävät.

Idea on toimiva ja kutkuttava. Harmi vain, että elokuva ei oikein tunnu hyödyntävän premissiään tarpeeksi tai pikemminkin nojaa siihen liikaa. Oivallukselle rinnastaa maahan törmäävä asteroidi ja ilmastonmuutos hymähtää aluksi kerran, mutta melkein kahden ja puolen tunnin elokuvan jälkeen vitsi on imetty jo kauan ennen päättymistään kuiviin.

Sinänsä kaikki elokuvan tekemät havainnot ovat ihan aiheellisia, vaikkakin kärjistettyjä - tehokeino, jonka suurin ystävä en ole. Erityisen nautinnollista on tietysti kääntää katse mediaan, jonka moraalittomat tavat saada musta näyttämään valkoiselta katsojalukujen vuoksi ovat saaneet etenkin Yhdysvalloissa aivan sietämättömät mittasuhteet. Cate Blanchett asiaa raportoivan toimittajan roolissa saa herkullisesti kiinni sellaisesta ihmisestä (vertauskuvasta), joka on teeskentelyllään kaivertanut itsensä ontoksi.

Vähemmän tyytyväinen olin tapaan suhtautua poliitikkoihin. On tietysti helppo paeta trumpilaisten sarjakuvapelkistysten taakse, mutta jäin kaipaamaan syvällisempää sukellusta politiikan koukeroihin ja kaikkiin niihin nyansseihin, mitkä vaikuttaa siihen, miksi ongelmia ei saada ratkaistua. Syyn vierittäminen jonkun tällaisen karikatyyrin niskaan - saaden sen vaikuttamaan, että kaikki on "jonkun" syytä - mielestäni pahentaa ongelmaa. Kukaan ei näe ongelmaa omassa käyttäytymisessä. Politiikassa on aivan liikaa jo yleistynyt sellainen ajattelutapa, että oma katsantakanta on ainoa oikea ja kaikki muut jotain leffamaisia "pahiksia", vaikka toisten ihmisten ajattelun ymmärtäminen olisi avainasemassa ongelmien ratkaisemiseen.

Mutta toisaalta, voiko tällaiselta Hollywood-viihteeltä odottaakaan mitään sen syvällisempää analyysia?

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7

Elokuva on erinomainen. Ehkä vähän liian amerikkalainen ja sitä kautta korni. Mutta on hienoa, kun poliittinen elokuva tehdään näin anteeksipyytelemättömän koruttomasti. Viesti on tämä ja vain tämä. Ei mitään ylimääräisiä kromeluureja. Muistutti vähän viime vuoden Bombshell-elokuvaa. Ja tällekin toivon menestystä Oscareissa. Etenkin näyttelijäkaarti. Ah. Toinen toistaan ihanampia näyttelijöitä. 

Aina iki-ihana Eddie Redmayne. Rakastan Michael Keatonia. Ja voih, Mark Rylance. Hänen pelkkä olemuksensa huokuu näyttelijätaiteen syvintä taikuutta. Myös Sacha Baron Cohen tekee niin huiman roolisuorituksen, että sen täydellisyys saa ihan hymyilemään. Että joku osaa vielä näytellä noin antaumuksella. Frank Langella herkuttelee menemään antagonistin (joka on vähän liian karikatyyrisen mustavalkoisesti kirjoitettu pahis) roolissaan. Joseph Gordon-Levitt on aina kiva, mutta joka kerta joutuu myös ihmettelemään, miksei hän saa rooleistaan enemmän irti. Hän on tapettia, kun hänen pitäisi olla näyttävä taulu.

En tiedä onko minulla tästä elokuvasta sen suurempaa sanottavaa. Laadukasta draamaa, joka on taiten tehty ja vielä hiottukin muutama kerta päälle. Hienoa, että käsikirjoittaja Aaron Sorkin on viimein uskaltanut karsia aaronsorkinmaisuuksiaan ja luottaa ekonomiseen draamaan. En vieläkään ole polvistumassa hänen eteensä ohjaajana - tälläkin kerralla luovuutta ja heittäytymiskykyä jään perään kuuluttamaan - elokuva on vähän turhankin kaavamainen, mutta on hän sentään huomattavasti parantunut sitten esikoisohjauksensa, Molly's Gamen jälkeen, jossa hän vielä yritti yrittämistään. Tässä hänen ohjauksellinen otteensa oli rennompaa.

Keskiössä on tietenkin hieno aihe. Ja sitä kunnioitetaan. Ehkä, jos jostain elokuvaa voi kritisoida, olisin toivonut näkeväni aihetta kunnioitettavan vielä paremmin. Katsoja olisi kestänyt monitahoisempaakin analyysia. Sekä myös yksityiskohtaisempaa. En voinut välttyä tunteelta, että elokuva rakensi aiheestaan vähän liiankin pelkistettyä teatteria. Paljon jäi myös katsojan googlattavaksi elokuvan jälkeen ja se pakotti huomaamaan, että paljon elokuva oli myös värittänyt faktoja - mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta ihanteellisesti elokuva olisi itsessään niin aiheeseensa paneutunut, että katsojan ei tarvitsisi ajautua googlaamaan lisätietoa. 

Mutta se analyysi, minkä katsoja sai, oli kyllä mielenkiintoista. Itse rakastan oikeussalidraamoja, sillä ne tarjoavat niin täydelliset puitteet syvällistenkin aiheiden ja teemojen tarkasteluun. Ja niin keskitetyn. Oikeus, politiikka, valta, kunnia. Prioriteetit. Eikä tässäkään loppupeleissä pelätä kysyä vaikeitakaan kysymyksiä. Katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka paljon mikään on oikeastaan muuttunut tähän päivään mennessä. Kuinka vähän kohtaamme toisiamme oikeudessakaan silmästä silmään, ja kuinka paljon kaikki on loppupeleissä peliä. Hollywood-elokuvaa.

Sorkinin mielenkiintoinen näkemys valtapeleistä, politiikasta, siitä, miltä asiat näyttävät, optiikasta. Hieno leikki katsojan kanssa aloitetaan, kun elokuva itsessään vyöryttää katsojan eteen Hollywoodin nimekkäimpiä näyttelijöitä täydellisesti valaistuun oikeussaliin ja katsoja saa kuunnella loppuun asti hiottuja repliikkejä ja dynaamisen dramaattiset musiikit pauhavat taustalla. Metaa.

Vakoojien silta (Bridge of Spies)

James Donovan (Oscar-voittaja Tom Hanks) on 1960-lukulainen asianajaja. Vakuutusyhtiössä leipätyönsä tekevä Donovan pestataan Yhdysvaltain hallituksen asialle, kun Neuvostoliiton vakooja (Oscar-voittaja Mark Rylance) paljastuu.

Vakoojien silta oli ilmestymisvuotensa arvostelumenestyksiä. Itsellä se on jäänyt hyllyn nurkkaan pölyttymään, koska jostain syystä attribuoin siihen sellaisia määreitä kuten tylsyys tai pitkästyttävyys. Mutta sitten aloin järkeilemään, että elokuvan kuitenkin ohjasi veteraaniohjaaja Steven Spielberg, pääosassa on Tom Hanks, Mark Rylance, Amy Ryan, Alan Alda, Dakin Matthews sekä Billy Magnussen. Säveltäjänä häärii Thomas Newman, käsikirjoituksen puolella Coenin veljekset sekä vielä kuvaajana Janusz Kaminski. Ei elokuva voi olla huono.

En osannut odottaakaan sitä reaktiota, jonka elokuva aiheuttaisi minussa. Ensinnäkin se on tylsän vastakohta - todella mielenkiintoinen tutkielma varsin hiljennetystä teosta historiassa. Elokuvan nimi viittaa siltaan Saksassa, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat panttivankienvaihtoa kylmän sodan aikaan. Mutta sen lisäksi tämä on järkyttävän koskettava kuvaus sankaruudesta. Ja siitä puhutaan väreillä, joita en ollut ennen nähnyt.

Kaikkein eniten yllätyin, kun kyyneleet vain alkoivat valumaan pitkin poskia elokuvan lopussa. Käteni melkein alkoivat tärisemään. En meinannut saada henkeä. En nimittäin muista, koska viimeksi olisin nähnyt elokuvan, jossa sankari olisi kirjoitettu niin monitahoisesti. Yleensä joutuu tyytymään jonkin sortin antisankarikuvauksiin tai pohdintaan siitä, onko sankaruutta olemassa ylipäänsä. Mutta tässä sankari on hiljainen, kyseenalaistamaton - hyvä ihminen, joka tekee sankarillisia tekoja siksi, että maailmassa olisi sankareita, hyvyyttä - jotain, jota puolustaa. Teemana tämä on siis hyvin pragmaattista kerrontaa. Jokaisella ihmisellä on väliä ja kaveria ei taakse jätetä. Kunnia, säännöt, oikeus ovat olemassa ja siksi niitä on puolustettava - ihmisten mielipiteillä ei niinkään ole väliä.

Rakastuin ehkä vielä tulisemmin elokuvan maailmaan. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin kuluessa olin täysin hullaantunt tuosta 1960-luvun New Yorkista ja pelkäsin jo elokuvan loppumista, sillä en halunnut sieltä poistua. Melkein kuulin Kaminskin kameran hyrinän - elokuva on kuvattu filmille (digitaalisen sijaan) ja tähän elokuvaan, jos johonkin, se sopii tinkimättä. Digitaalisen kuvan kiiltokuvamaisuus olisi kamala ajatus leimastavan tämän ajankuvan päälle. Nyt savuinen kapakka tuntui aidommalta ja sateinen katu täynnä miehiä trenssitakeissa sateenvarjojen alla oikein heräsi eloon. Thomas Newmanin klassisia instrumentteja hyödyntävä musiikki vielä entisestään rikkoi nykyaikaa kuljettaakseen katsojan suoraan muutaman vuosikymmenen taaksepäin.

Tämä on Tom Hanksin paras roolityö. En kuollaksenikään ymmärrä, miten hän ei saanut tästä Oscar-ehdokkuutta. Oli niin virkistävää katsoa, ettei hän vetänyt täysin teatraalisen hahmon tamineita niskaan - minkä virhetikin hänkin on välillä urallaan tehnyt. Vaan hän yksinkertaisesti veisti tästä hahmosta olennaisen esille. Todellisen näyttelijäkonkarin tunnistaa mielestäni siitä, että hän pystyy näyttelemään aina sidottuna tarinan ajankuvaan. Tästä hahmosta ei saisi 2000-luvun miestä tekemälläkään. Hän on perinteinen, suoraselkäinen, arvojaan vaaliva mies. Ja siinä on sitä hiljaista sankaruutta, josta Hanks saa niin hienovaraisesti napattua kiinni.

Mark Rylance voitti osastaan parhaan miessivuosan Oscarin ja itse olisin heittänyt häntä päin vaikka neljä. Kuka tahansa muu hänen saappaissaan olisi näyttellyt tämän roolin tyystin erilaisesti. Hahmosta olisi todella helposti saanut tehtyä tylsän ja yksiulotteisen - sillä hänellä ei ole montaa vuorosanaa ja hänen asemansa on alusta asti melkein selvä katsojalle. Mutta Rylance käyttää hyväkseen jokaisen sekunnin, jonka kamera hänelle suo ja viljelee pienillä eleillä hänen hahmonsa jopa mysteerisen moniulotteiseksi. Hän luo jopa oman tason elokuvaan, kun katsoja ei sittenkään ole täysin perillä tästä hahmosta ja sen tarkoitusperista. Sitten tietenkin loppu on täysin sanattomaksi vetävä. Rylance verestää hahmonsa stoalaisuuden tekemään suurimman lyönnin. Hänen tyyni asenteensa epätietoisuuden edessä on käsinkosketeltavaa. Tematiikka vakoojan työstä ei olisi puoliakaan tässä elokuvassa siitä ilman Rylancen roolisuoritusta.

Tämä menee ihan näkemieni elokuvien kärkikahinoihin, joten luonnollisesti laskisin tämän myös Spielbergin parhaimmistoon. Elokuvasta oikein huokuu se, että Spielberg tässä vaiheessa uraansa tietää, mitä tekee. Vielä jossain vaiheessa elokuvaa en ihan hahmottanut kaikkien kohtausten tarkoitusta. Alkua pidin omituisen hätiköitynä ja sotilaiden valmistautumista vakoojalennoille pidin outona sivuhäiriönä. Mutta elokuvan lopussa ymmärtää näiden kaikkien kohtausten tarkoituksen. Alussa katsoja piti sisäistää tarinaan. Jos katsojalle ei olisi täsmennetty jokaisen toimijan tarkoitusta, olisi tarinan tuntunut hyvin sekavalta. Tapa, miten Spielberg siis luo elokuviinsa arkin, on koskettavaa. Hän osaa kertoa tarinan.

 ...=)