Arvostelu: Guardians of the Galaxy vol. 2

Lastenelokuva. Kuin hehkulamppu olisi syttynyt pääni päällä. Katsoin juuri lastenelokuvan. Olen jo pidemmän aikaa yrittänyt pohtia pääni puhki, miksi minulla ei ole ollut mitään vetoa Marvelin elokuvauniversumia kohtaan enää. Kun Guardians of the Galaxy 2:sen katsoin Oscar-ehdokkuuden takia - miksipäs muuten - niin se iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Syy, miksi en välttämättä pidä Marvel-elokuvia huonoina, muta miksi en myöskään koe niihin enää mitään intoa.

Tämä jatko-osa kertoo samasta galaksien välisestä pelastajatiimistä, joka seikkaili vol. 1 -leffassakin. Tällä kertaa Starlord (Chris Pratt) löytää kauan kadoksissa olleen isänsä (Kurt Russell) ja hänelle paljastuu suuria asioita hänen sukujuuristaan.

Marvel-elokuvat - eikä supersankarielokuvat ylipäätänsäkään - olleet aina lastenelokuvia. Ensimmäiset uranuurtajat olivat aikuisille suunnattua toimintaviihdettä, jossa oli tiukat ikärajat lapsilta. Tai ainakin haluaisin uskoa näin. Mutta Guardians of the Galaxy vol. 2 puhuttelee vain ja ainoastaan lapsiyleisöä. Huumori on hauskaa, pakko myöntää. Mutta niin on monesti Pixar-animaatioissakin ja jos joku uskaltaa väittää, että ne eivät ole lapsille, niin mottaan päin näköä.

Tämä elokuva on sisällöltään niin tyhjä, etten sanotuksi saa. Inhosin jo ykkösessä sitä erikoistehosteiden oksennusta, joka hyökkäsi verkkokalvoilleni kirkkaammin kuin tuhatvuotinen ilotulitus. Vol. 2 on vielä pahempi.

Hahmot ovat pelkkiä kuoria. Siinä vaiheessa kun Chris Prattin ja Zoe Saldanan välille melkein alkoi kehkeytymään jotain, niin mielenkiintoni vähän jopa heräsi. Mutta eihän lastenelokuvassa mitään liian rajua saa näyttää. Täyttä turhaa pumpulia siis koko elokuva.

Erikoistehoisteista en antaisi Oscaria, vaikka missään muussa leffassa ei tehosteita oltaisi viime vuonna käytetyttäkään. Tälläiset sekamelskat ovat pyhäinhäväistys oikealla elokuvaefektityölle.
Suosittelen lukemaan lisää Marvel-elokuvien tien suunnasta Ruudukon blogista, jossa hieno teksti valaisee syitä, miksi nämä leffat ovat tälläisiä nykyään:

...=)

Arvostelu: Darkest Hour

Umpisurkea ja yksi tylsimmistä näkemistäni elokuvista. Kaksi tuntia vanhat gubbet hörisemässä jostain ummehtuneista sotasuunnitelmista jossain hemmetin bunkkerissa. Jonkun täytyy todella selittää Gary Oldmanin nerous minulle. Joka kerta, kun hänet jossain näen, ainoa reaktioni on sulkea silmäluomeni niiden välittömän raskauden takia. Unelias näyttelijä. Mielestäni John Lithgow oli niin hyvä The Crown-sarjassa, koska näytteli Churchillia poikkeuksellisesti - teki ennalta-arvaamattomasti hänestä jotain muutakin kuin vain mumisevan vanhan ukon. Oldman puolestaan näyttää jo ensimmäisellä kahdella minuutilla ne kaksi ainoaa puolta roolisuorituksestaan, joita vuoroin vaihtelee läpi elokuvan: mumisee ja huutaa. Meikit tekivät suurimman vaikutuksen.

...=)

Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?

Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.

Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.

 ...=)